Koskimaa_kansi

Joonas Koskimaa

Rautasalo


Rikosromaani


MurhaMylly 152





m-tunnus_black.eps

Myllylahti Oy

Espoo


www.myllylahti.fi


© Joonas Koskimaa ja Myllylahti Oy


ISBN 978-952-202-800-6(Sidottu)

ISBN 978-952-202-829-7(e-kirja, epub)


Myllylahti Oy

Espoo 2017



Niittysalo, pääkaupunkiseudun kupeeseen unohdettu pikkukylä Espoon ja Kirkkonummen välissä. Tiheään rakennettua betonihelvettiä, ylikalliita huviloita järvien rannoilla ja maaseutua, vitusti tyhjää maaseutua näiden välillä. Rikollisuuden, tuloerojen ja työttömyyden luvattu kaupunki.

Niittysalon tarina alkaa jostain 60- ja 70-luvun taitteesta. Metsän ja peltojen keskelle istutettiin isoja tehtaita. Puuteollisuus oli voimissaan. Pian alueelle alettiin rakentaa halpoja kerrostaloja tehtaiden duunareille. 80-luvulla myös Niittysalossa meni lujaa. Tehtaita laajennettiin, rakennettiin lisää harmaita kerrostaloja ja alueelle meinasi syntyä jopa jonkin sortin keskiluokka. Näihin aikoihin joku neropatti sai idean rakentaa isoja omakotitaloja ja huviloita järvien rannoille kaupungin toiselle puolelle, kauaksi ankeista kerrostaloista ja saastuttavista tehtaista. Kyseessä olivat juuri ne samat järvet, joihin tehtaista dumpattiin kaikki paskat. Rantasalo, siksi aluetta kutsuttiin. Se kuulosti juuri niin naurettavalta kuin olikin. Samalla duunarien kerrostaloalue nimettiin ivallisesti Rautasaloksi. Töitä kuitenkin riitti ja alueelle kehittyi jopa ihan oikeita palveluita. Lähikaupan lisäksi oli pankkia, postia ja muutama juottola.

Niittysalon toisella laidalla elettiin amerikkalaista unelmaa. Oli pröystäilevän isoja asuntoja, jättimäisiä rantatontteja, uutuudesta kiilteleviä autoja, veneitä, moottoripyöriä, kelkkoja ja kaikkia muita rikkaiden leluja. Rautasalossa taas tehtiin töitä jatkuvassa kolmivuorossa, jotta omistajien unelmamaailma säilyisi sellaisenaan.

Sitten tuli 90-luku ja lama. Tehtaita meni nurin, porukkaa irtisanottiin ja tuotantoa siirrettiin halpatyömaihin. Työnsä menettäneet ja asuntovelkaloukkuun jääneet duunarit purkivat pettymystään viinalla. He purkivat sitä vaimoihinsa ja lapsiinsa. Kakarat kasvoivat kieroon, valmistuivat liukuhihnalta narkkareiksi. Isokenkäiset johtajat saivat hyväveli-verkoston kautta armotöitä julkiselta sektorilta ja lukuisat huvilat jäivät tyhjilleen.

Huumeet tulivat vahvasti katukuvaan viimeistään 2000-luvun alussa. Uusi sukupolvi pakeni ahdistustaan ruiskuihin ja pillereihin. Oli nousukausi ja tyhjilleen jääneet huvilat täyttyivät pian rikkaista huumekauppiaista, suursijoittajista ja muista ammattirikollisista. Viisitoista kilometriä maaseutua, erottamassa ylemmän roskaluokan alemmasta.

Kaupunki osti kerrostaloja ja sijoitti niihin lisää elämässään epäonnistuneita narkkareita, korvauksilla eläviä maahanmuuttajia ja rikollisia venäläisiä. Konflikteja polkupyörävarkauksista ja tappeluita alueen parhaimmasta pillusta. Sossun elättämät luuserit haukkuivat toisiaan, tappelivat keskenään, vetivät mömmöjä ja viinaa. Prostituutiota, jengiintymistä ja vanhaa kunnon perisuomalaista puukkohippaa.

Niittysalo, väkilukuun suhteutettuna tilastojen kärkipäätä kuolemaan johtavissa yliannostuksissa, raiskauksissa, henkirikoksissa ja itsemurhaluvuissa. Toisitko sinä perheesi tänne asumaan?

Ei, et helvetissä toisi.



OSA 1.



TALVI - KEVÄT



1.



Oli tammikuun puoliväli ja talvi suoraan pakkashelvetistä. Minun piti ilmoittautua komisario Lehtomäelle kello yhdeksäksi. Olin saanut siirron väkivaltayksikköön ja tänään oli ensimmäinen työpäiväni. Lehtomäki tunnettiin maineeltaan ympäri laitosta. Häntä kutsuttiin lempinimellä ”Diplomaatti”. Nimi johtui Lehtomäen työskentelytavoista, joita kaikki eivät sulattaneet. Diplomaatti teki diilejä ja sopimuksia rikollisten kanssa saadakseen kiinni suurempia rikollisia. Sopimukset eivät yleensä kestäneet päivänvaloa, mutta mies sai aikaan tuloksia, joten asiaan ei puututtu ylemmältä taholta.

Seisoin komisarion oven takana. Koputin muutaman kerran ja Lehtomäen ovi aukeni hitaasti eteeni.

”Ylikonstaapeli Niemelä olkaa hyvä”, komisario Lehtomäki sanoi hitaalla ja käheän narisevalla äänellään. ”Laittaisitteko oven vielä kiinni perässänne ylikonstaapeli”, hän jatkoi minun astuessani huoneeseen.

Otin muutaman askeleen taaksepäin ja työnsin oven kiinni. Reilu viisikymppinen ja reilusti viisikymmentä kiloa ylipainoinen komisario istahti tuoliinsa. Kiinnitin huomiota neuroottisen tarkasti järjesteltyyn työhuoneeseen. Pöydällä olevat kynätkin oli lajiteltu värien mukaan pieneen kuppiin. Jokainen kynä oli millin tarkkuudella samalla tasolla, täydellisen symmetrisesti aseteltuna.

”Työskentelitte aikaisemmin huumepuolella, ylikonstaapeli?” Lehtomäki kysyi raskaasti hengittäen.

”Kyllä”, vastasin.

”Miksi saitte siirron väkivaltapuolelle?”

”Hain siirtoa, herra komisario.”

”Ette hakenut.”

Nielaisin kuuluvasti ja huomasin hikoilevani. Puristin käteni nyrkkiin ja yskäisin siihen. ”En tullut toimeen huumepuolen komisarion kanssa.”

”Kukaan ei tule toimeen komisario Tapanilan kanssa. Ei se ole syy siirtoonne.”

Helvetti, ensimmäisen työpäiväni ensimmäiset hetket ja tunsin olevani jo nyt kusessa. ”Uskon, että tiedätte syyn siirtooni, herra komisario.”

”Tietysti tiedän, olenhan minä sentään poliisi. Halusin vain nähdä kerrotteko sen itse.”

”En tainnut läpäistä testiä.”

Diplomaatti virnuili vahingoniloisesti ja kyyristyi tuolissaan tonkimaan työpöytänsä laatikoita. Hän huokaili raskaasti ja heitti sitten minulle nipun papereita. ”Mira Johansson katosi muutamia kuukausia sitten. Selvitä tapausta”, hän kähisi pitäen katseensa jossakin laatikoidensa uumenissa.

Silmäilin nopeasti papereita ja kysyin, kuulostaen tahottoman sarkastiselta: ”Mistä lähtien väkivaltaosasto on etsinyt kadonneita teinejä?”

Diplomaatti nosti katseensa minuun ja sanoi lähes yhtä sarkastisesti, mutta takuulla tarkoituksella: ”Ainakin sinä, tästä lähtien.”



Levitin kansion sisällön työpöydälleni. Mira Johansson, kahdeksantoistavuotias lukiolainen, ilmoitettu kadonneeksi viime vuoden marraskuussa. Ilmoituksen tekivät tytön äiti ja isä, joiden luona Mira asui. Paikallispoliisi oli haastatellut niin tytön vanhempia kuin ystäviäkin, mutta mitään syytä katoamiselle ei tuntunut löytyvän. Johanssonit viettivät tavanomaista keskiluokkaista elämää Helsingin Katajanokassa. Sukulaiset ja ystävät kuvailivat Miraa tavalliseksi ja kiltiksi tytöksi. Ei siis sitä sorttia, joka karkaisi ilmoittamatta poikaystävänsä matkaan, tai etsimään omaa aikuista itseään.

Katsoin Mirasta otettua koulukuvaa. Hymyilevä tyttö toi mieleeni Elisan, joka oli ollut ensirakkauteni. Teini-ikäisenä koettu ensirakkaus, joka palasi edelleen tasaisin väliajoin painamaan mieltäni. En usko, että Elisa olisi ollut mielessäni niin tiheään, ellei hän olisi kadonnut selittämättömästi, kun olimme yhdeksäntoistavuotiaita. Hänen katoamisensa oli varmasti yksi niistä syistä, jotka saivat minut ryhtymään poliisiksi. Myöskään Elisa ei ollut sitä tyyppiä, joka vain ottaisi ja lähtisi. Jotain tapahtui hänelle, mutta minulle ei koskaan selvinnyt mitä.

Valokuvan kasvot vaihtuivat Elisasta Miraan ja palasin itsekin takaisin tähän hetkeen. Join kupin kahvia ja päätin lähteä jututtamaan tytön vanhempia.

Kertasin matkalla vielä paikallispoliisin raportteja ja päätin, että yrittäisin olla esittämättä surun murtamille vanhemmille samoja kysymyksiä.

Saavuin Katajanokalle, navigaattori opasti minut oikean talon pihalle. Löysin vieraille tarkoitetun, mutta lumen peittämän parkkipaikan. Heitin auton ympäri ja ajoin tien sivuun. Kävelin kasvoja hakkaavan lumipyryn seassa kohti ovea, jonka yläpuolelle oli kirjoitettu kirjain ”B”. Etsin nimitaulusta Johanssonien nimeä, painoin summeria ja sain ovipuhelimesta pyynnön tulla sisään.

Varmistin sisällä olevasta nimitaulusta vielä kerroksen ja asunnon numeron. Pyyhin valkoista lunta harteiltani kävellessäni toiseksi ylimpään kerrokseen. Surullisen näköinen nainen avasi oven ja johdatti minut sisälle asuntoon. Hypistelin kädessäni lukemiani raportteja ja astelin naisen perässä olohuoneeseen. Istuuduin sohvalle, pieni sohvapöytä erotti minut herra ja rouva Johanssonista. Rouva Johansson kysyi haluaisinko kahvia. Kieltäydyin niin kohteliaasti kuin osasin. Hän käveli pöydän toiselle puolelle miehensä vierelle. He tuijottivat ilmeettöminä eteensä, eivät katsoneet minuun.

Vilkaisin papereita huomaamattomasti, yskäisin ja esitin ensimmäisen epämiellyttävän kysymykseni: ”Osaatteko sanoa, mitä tyttärellenne olisi voinut tapahtua?”

Kysymys sai Miran vanhempien tunteet pintaan. Näin näkymättömät kyyneleet, pystyin tuntemaan heidän päällensä laskeutuneen painon. Silmistä kuvastui surua ja tuskaa, ehkä jopa pelkoa.

”Hänellä oli kaikki asiat hyvin. Hänellä oli paljon ystäviä ja hän menestyi koulussa hyvin. Hän oli… hän…” Miran äidin, Liisan ääni hajosi tuskallisiin kyyneliin. Hän painautui vasten aviomiehensä olkapäätä ja itki.

Miran isä, Lauri Johansson, ummisteli silmiään ja jatkoi vaimonsa puhetta: ”Tyttäremme vietti tavallista nuoren aikuisen elämää.”

Nyökkäsin ymmärtäväisesti. Hermostuneet sormeni hakkasivat Johanssonien sohvapöytään haaleita jälkiä. Odotin, että Liisa sai itsensä kokoon ennen seuraavaa kysymystä. ”Olisiko kukaan halunnut vahingoittaa tytärtänne, tai teitä?”

”Meitä?” Lauri kysyi puoliksi huutaen.

...