Hanne Dahl
Selvästi syyllinen
Jännityskirja
MurhaMylly 153
Myllylahti Oy
Espoo
www.myllylahti.fi
© Hanne Dahl ja Myllylahti Oy
ISBN 978-952-202-801-3 (Sidottu)
ISBN 978-952-202-823-5 (e-kirja, epub)
Myllylahti Oy
Espoo 2017
Frans-Antonille
Silta, ylimenopaikka. Sille ei voi rakentaa, mutta sitä voi kulkea.
-Hilja Mörsäri
Hellevi Kaski, Hellevin Hovin omistaja (59 v.)
Reima Välisompala, Hellevin aviomies (61 v.)
Kirsti Haapio, Hellevi Kasken yhtiökumppani, leski (49 v.)
Paavo Pänkäläinen, opettaja, leski, Kirstin miesystävä (51 v.)
Ilona Haapio, Kirstin tytär, oikeustieteen ylioppilas (21 v.)
Markus Kaarre, ylikonstaapeli, Ilonan miesystävä (26 v.)
Vertti Haapio, Ilonan veli, koululainen (14 v.)
Mauri Yli-Viranko, sisätautilääkäri (55 v.)
Kaarina Heikinvaara, eläinlääkäri, edellisen avopuoliso (46 v.)
Pirkka Juutilainen, rikosylikonstaapeli, eronnut (60 v.)
Päivikki Noro, konstaapeli, naimaton (48 v.)
Rikke Dammert, opiskelija (25 v.)
Haije Huhtakari, koululainen, Riken sisarpuoli (14 v.)
Sinikka Huhtakari, keittäjä, eronnut, Riken ja Haijen äiti (51 v.)
Ingan pubin henkilökunta: Saana, Ilja ja Aulis
Lisäksi on joukko henkilöitä, jotka ovat nimetty kirjassa sekaannusten välttämiseksi, mutta eivät ole nimilistassa pienen roolinsa takia.
Tapahtumat sijoittuvat osin Hauhon kirkonkylään, osin Hämeenlinnan keskustaan. Kuitenkin mm. Hellevin Hovi, Koivulinna, Soraharjun mökkikylä, pubi Kalavelka ja Ingan pubi Hämeenlinnassa ovat keksittyjä. Kaikki kirjan henkilöhahmot ovat mielikuvituksen tuotetta. Jos löytyy yhtäläisyyksiä todellisiin henkilöihin, niin kyseessä on puhdas sattuma. Mahdollisista tekstiin putkahtaneista asiavirheistä vastaa luonnollisesti kirjailija itse.
Maanantai 6.6.2016
Enempää roinaa ei autoon mahdu, Rikke totesi ja pamautti oven voimalla kiinni. Hän vilkaisi ylös neljännen kerroksen parvekkeelle. Äiti nosteli siellä joitain kantamuksia.
– Ala tulla, kuorma on valmis. Täytyy heittää tän jälkeen vielä yks keikka.
– Eikö tämä kori vielä sovi? Pitelen sitä vaikka sylissäni.
– Pitele, pitele, mutta ala tulla nyt. Mulla alkaa iltavuoro kuudelta.
Rikke starttasi auton, peruutti ja kääntäessään sen menosuuntaan kuormasta kuului helinää auton takapyörän osuessa asfaltissa olevaan kuoppaan. Hetken päästä äiti puuskutti autoon pidellen molemmin käsin koria.
– Kumpaa kautta ajetaan? Rikke kysyi.
– Alvettulan kautta, on varmaan vähemmän liikennettä. Se on pitkän matkaa satasen tie. Sinikka sai turvavyön kiinni ja hengitys tasaantui. – Haije on käärmeissään vieläkin muutosta, hän jatkoi hetken kuluttua.
– Onks se ihme? Kuka ton ikäinen haluaa maalle. Eihän sillä ole siellä mitään.
Sinikka seurasi katseellaan tiiviisti tietä ja piteli kiinni kantamuksestaan eikä vastannut. Rikke vilkaisi äitiään ja hipaisi tätä kämmenselästä. Äiti katsoi takaisin ja hymyili. Riken mielestä äiti oli muutamassa kuukaudessa nuortunut. Vaikka Parolantien vuokra-asunnosta jouduttiin lähtemään, hän vaikutti helpottuneelta. Avioero oli viimein astunut voimaan. Eeron, Riken isäpuolen oli pakko hyväksyä asia. Eero oli Haijen isä ja tytär oli ainoa, jonka kanssa mies oli perheessä puheväleissä.
Asuntoasia oli järjestynyt melkein saman tien vuokraisännän ilmoitettua alkuvuodesta, että muuttaisi itse kesäkuussa asuntoon. Sinikan työkaverin tuttava omisti kolmion Hauhon kirkolla. Asunto oli ollut jonkin aikaa tyhjillään ja omistaja lupasi vuokrata sen edulliseen hintaan.
Riken kännykkä hälytti. Hän katsoi näyttöä, älähti itsekseen ja painoi punaista luurin kuvaa.
– Mitä nyt? Kuka se oli?
– Inga.
– Pitäähän pomon puheluun vastata. Kostaa vielä, Sinikka naurahti.
– Sen se tekee varmasti.
Puhelin soi toistamiseen. Rikke painoi kännykän korvalleen, mutisi haloon ja ilmoitti heti ettei tule aikaisemmin töihin, koska on muuttamassa äitiään ja sisartaan Hauholle. Puhelu loppui siihen.
– Pomon kanssa taitaa olla kränää? Sinikka uteli.
– Joo, mutta antaa olla. Ajellaan hissun kissun. Mennään Hauhontaustan kautta, se on hiljaisempi tie ja ihan hyvässä kunnossa.
Kuorma oli painava. Auto ei ylämäessä jaksanut vetää kunnolla. Reittivalinta oli kuitenkin oikea, isolla tiellä he olisivat olleet tukkeena. Rikke avasi radion hyräillen siellä soivaa kappaletta. Samassa tielle juoksi kissa. Rikke jarrutti niin, että astiat helisivät. Äänestä päätellen joku meni rikki. Kissan raidallinen turkki vilahti pusikossa, se vältti täpärästi jäämästä alle.
Tie mutkitteli maalaismaiseman halki. Asumuksia oli vain harvassa eikä tiellä näkynyt juuri muita, vain pari autoa ajoi vastaan. Hiljaisuus korosti pysähtynyttä tunnelmaa.
– Täällä on niin rauhallista, on kuin olisi siirtynyt toiseen aikaan, Sinikka totesi ja katseli tien penkalla kasvavia luonnonkukkia.
– Tää on ihan hyvä reitti, jos ei ole kiire. Sielu lepää eikä tarvi stressata ratin takana.
He ajelivat kaikessa rauhassa kohti Hauhon kirkonkylää. Hautausmaan kohdalla piti kääntyä vasempaan ja siitä oli perille viitisen kilometriä.
Rivitalo oli rakennettu 70-luvulla. Asukkailla oli yhteinen pihapiiri puutarhakeinuineen ja lapsille hiekkalaatikko. Grillikatosta ei sentään näkynyt. Vanha pariskunta istui keinussa heidän ajaessaan pihaan. Molemmat kääntyivät katsomaan ja toivottivat hyvää päivää.
Auton sai pysäytettyä asuntoon kuuluvan oman, aidatun piha-alueen lähelle. Sää oli aurinkoinen ja lämmin ja he suunnittelivat purkavansa kuorman ensin ulos. Se nopeuttaisi huomattavasti työtä. Sinikka meni painavan korinsa kanssa sisälle ja avasi pihaoven. Aukaistuaan pakettiauton takaovet Rikke totesi, että yksi muuttolaatikko oli kaatunut ja ruskea savinen vaasi oli säpäleinä.
– Se oli häälahja. Ei haittaa, johan avioliittokin on tullut tiensä päähän, Sinikka sanoi ja ehdotti kahvitaukoa.
– Nyt ei ehdi. Kamat on saatava sisälle ja meidän on lähdettävä takasin Hämeenlinnaan. Sieltä tulee ainakin yks kuorma vielä.
– Laitan tippumaan pari kupillista, ei se kauan vie. Nukun muuten pystyyn. Ai niin, täytyy seuraavalla reissulla ajaa Pennanen tänne.
Sinikka meni keittiöön, minne oli edellisessä kuormassa tuotu keittiön pöytä ja tuolit sekä kahvinkeitin. Hän mittasi jauhot ja kaatoi veden säiliöön, nosti eväskoristaan keksipaketin pöydälle ja löysi kertakäyttömukit kaapista. Kahvia odotellessaan hän lähti kiertelemään kolmen huoneen vuokra-asuntoaan, joka oli tilava ja hyvässä kunnossa. Syystäkin hän oli tyytyväinen, sillä asunnon hinta oli edullinen ja se sijaitsi keskellä Hauhon kirkonkylää.
Tytär Haije oli nostanut muutosta hirveän metelin mutta rauhoittunut saatuaan uuden kännykän ja kassillisen ompelutarvikkeita.
– Missä sä kuppaat? Tuu nosteleen tavaroita, että päästään takasin. Rikke seisoi piha-ovella yrittäen tuoda sisään kahta päällekkäin olevaa muuttolaatikkoa, mutta joutui laskemaan kantamuksensa maahan.
Sinikka riensi auttamaan poikaansa ja tarttui toiseen laatikkoon. – Eihän tässä enää kauan mene, hän vakuutteli.
Rikke suostui juomaan kahvin mustana, kun maitoa ei ollut, ja Sinikka hörppi omansa liian nopeasti polttaen suunsa. – Hittolainen suu paloi taas. Hän joi nopeasti lasillisen kylmää vettä päälle.
Sinikka punasi vielä huulensa vessassa osuen kiireessä etuhampaaseen huulipuikolla. Hän veti mustat legginsit tiukemmin ylös ja oikaisi turkoosikuvioisen tunikan vyötärön ylimääräisten kilojen peitoksi. Niitä oli tullut haalittua huomaamatta. Hän oli sievä, muodokas nainen, jolla oli vaalea luonnonkihara, lyhyeksi leikattu tukka.
Rikke istui jo valmiina kuskin paikalla ja hyräili surumielistä sävelmää.
– Mikä kappale se on? Hyräilet sitä usein.
Rikke hymyili vastaukseksi ja starttasi auton. Sinikka katsoi mietteliäänä tummatukkaista poikaansa, jonka hiukset taipuivat samalla lailla laineille kuin isällään. Poika oli muutenkin kuin isänsä, pitkä ja hoikka ja ulkonäössä ripaus ulkomaalaisuutta. Eikä ihme, sillä Riken isä oli hollantilainen. Poika oli lähtenyt ylioppilaaksi tultuaan Rotterdamiin isovanhempiensa luokse ja päässyt opiskelemaankin Rotterdamin Erasmus-yliopistoon, muttei tähän mennessä ollut suorittanut mitään tutkintoa eikä opiskeluistaan juuri puhunut. Alkuvuodesta hän oli yllättäen ilmaantunut Hämeenlinnaan kitara kainalossaan ja reppu selässään. Hämeenlinnalaisesta Ingan pubista oli löytynyt työpaikka, missä hän välillä laski olutta, välillä esiintyi kitaraansa soittaen.
– Olen varma, että kappaleesta tulee vielä hitti, Rikke ennusti ja taputti äitiään polvelle.
– Oletko itse tehnyt sen?
Rikke taputti toisen kerran äitinsä polvea eikä vastannut.
Parolantien asunnossa kaikui. Nurkissa lojui villakoiria ja pölyä oli kaikkialla, asunto oli loppusiivousta vaille luovutuskunnossa. Loput tavarat mahtuisivat hyvin volkkariin ja Pennaseen, ikivanhaan, lommoiseen Bemariin.
Haije istui kuulokkeet korvilla pahvilaatikon päällä selaten muotilehteä ja tehden siihen merkintöjä. Hän säpsähti, kun Rikke ja Sinikka seisoivat eteisessä.
– Täällä näyttää olevan valmista. Jätetään vielä siivoustarvikkeita, imuri o...