Kansi

Nimiö

RIIKKA ALA-HARJA

KAHDEN MAAN EBBA

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

© Riikka Ala-Harja ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Kuvat © Marika Maijala 2017

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31764-7

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

1. luku, jossa äiti määräilee (ihan kaikesta)

1. luku,

jossa äiti määräilee (ihan kaikesta)

Juoksen portaat neljänteen kerrokseen. Ennen kuin ehdin soittaa ovikelloa, äiti aukaisee kotioven.

Ihan kuin se olisi odottanut mua oven takana.

– Mun kulta Ebba! äiti huutaa ja halaa tiukasti.

Äiti ei yhtään varo mun nutturaa. Mä haluan, että isä näkee illalla, miten hienon kampauksen äiti mulle aamulla teki.

– Millaista siellä oli? äiti kysyy.

– Kivaa.

– Kerro nyt jotain.

– Kivaa, mutta tosi ahdasta.

Me jouduttiin tanssimaan ihan miniaskeleilla. Finlandia-taloon oli tungettu yli kaksituhatta nelosluokkalaista. Mun mekkokaan ei päässyt pyörimään niin kuin sen kuuluisi, sillä lailla korkealle.

Mutta muuten pormestarin tanssiaisissa oli älyttömän hauskaa.

Just kun mä ajattelin ruveta kertomaan äidille mustikanmakuisista suomenlippuleivoksista, äiti alkaa määräillä:

– Vaihda vaatteet saman tien. Tunnin päästä meidän täytyy olla lentokentällä.

Äiti on viikannut matkavaatteet makuuhuoneen sängylle.

Ainoastaan mun vaatteet.

Ei sen omia.

Mä matkustan tänään yksin, ilman äitiä.

Ei se ole eka kerta.

Mutta miksi just tänään pitää lentää? Tanssipäivänä.

Mä olen odottanut itsenäisyyspäivän tansseja koko alakoulun. Koko meidän luokka on odottanut nelosluokan itsenäisyysjuhlaa ekasta luokasta lähtien.

Ja jo nyt mun pitäisi riisua tää ihana hame.

Helman valkoinen harso nousee hauskasti ilmaan. Yläosa on tosi tiukka, sen tummanharmaa kangas liukuu ihoon kiinni. Mun rinta on ihan lättänä. Viidellä meidänluokkalaisella tytöllä kasvaa jo rinnat, mutta mä olen yhtä latuska kuin meidän luokan pojat. Ainakin toistaiseksi.

Kaikki meidänluokkalaiset näytti erilaisilta kuin tavallisena päivänä. Opettajallakin oli pitkä mekko. Tytöillä oli nutturoita tai kiharoita, pojilla vahaa.

Onneksi Tilda ei suuttunut, vaikka mulla oli samanlainen sininen nutturanauha kuin sillä.

Tilda on mun paras kaveri. Ei ehkä ihan aina mutta yleensä. Välillä Tildan paras kaveri on Veera tai Saima. Ja välillä ne on munkin bestiksiä. Tilda ei ole oikeastaan koskaan arka. En mäkään ehkä arka ole, mua vain ujostuttaa joskus ja silloin lysähdän jotenkin lyttyyn. Tai katson mitä muut ihmiset tekee enkä uskalla sanoa mitään.

Suljen silmät eteisen peilin edessä ja avaan ne.

Me mahdutaan äidin kanssa samaan peiliin.

Äiti on mua pidempi (ainakin vielä).

Isä on tosi pitkä, isällä on silmälasit, isällä on aina kiva virne.

Isällä on ruskeat silmät. Äidillä ja mulla on siniset.

Tänä iltana mä taas näen isän.

Viimeksi me nähtiin syyslomalla. Siitä ei ole hirveän kauan, vaikka toisaalta tuntuu että syyslomasta on ikuisuus, kun koko syksyn me ollaan luokassa jännitetty itsenäisyyspäivän tansseja.

On tietty kiva nähdä isä, mutta miksi mun on pakko lähteä just nyt?

Tänään mä haluaisin maata äidin kainalossa ja kertoa, mitä Finlandia-talolla tapahtui. Ilman kiirettä ja ällöttävää kellostressiä.

Ja huomenna koulussa jutella kavereiden kanssa kaikesta.

– Mä en halua lähteä, sanon äidille. Kiukkuisena.

– Kyllä sun nyt täytyy.

– Ei oo pakko.

– Jouluna sä et näe isää. Siksi sun pitää matkustaa nyt.

Äiti osti mun lennot jo puoli vuotta sitten, silloin kun ne sai halvalla. Äiti luuli, että tanssit olisi edeltävällä viikolla niin kuin viime vuonna. Äiti oli tarkastanut asian netistä. Mutta tanssipäivä olikin tänä vuonna muuttunut.

Ja isä vaati, että mä lentäisin tänään. Isällä alkaa huomenna viikon vapaa ja se ehtii hakea mut lentokentältä, kun sillä muuten on aina töissä kiire.

Mun lento lähtee viideltä.

Puoli kuudelta mä olen jo meren päällä.

Isän luona Berliinissä olen kuudelta.

Saksan aikaa.

Saksan aika on tunnin vähemmän, ja se täytyy muistaa aina kun kun me soitetaan Skypellä.

Me skypetetään joka päivä.

Saksassa on eri aika, vaikka se on melkein sama, jos vertaa Amerikkaan. Kun meidän naapurin Asta soittaa sen isälle Bostoniin, täytyy tosi tarkkaan miettiä, mitä kello missäkin on.

– Nyt syöt välipalan, että jaksat lentää, äiti sanoo.

Mä en jaksa, vaikka söisin kattilallisen pastaa. Ei spagetti auta lentämiseen, vaikka moneen muuhun se auttaa.

Mua ärsyttää. Kaikki on päin sanonko mitä.

– Riisu mekko, äiti määrää.

Mä pudotan mekon eteisen lattialle. Äiti saa korjata sen siitä.

Lattialla lojuu myös talvisaappaita ja tennareita. Naulakossa roikkuu takkeja ja kävelysauvat, avaimia, naapurien vara-avaimia ja kaksi pyöräilykypärää. Äiti käyttää aina koristossuja ja urheilutakkeja, vaikka sillä on naama täynnä ryppyjä. Äiti ajaa pyörällä joka paikkaan. Mua nolottaa, kun sen hiuksissa on harmaata, ja silti se käyttää yläkoululaisten vaatteita.

Mäkään en ole enää mikään vauva. Sen näkee esimerkiksi siitä, ettei äiti enää kirjoita mun takkien nimilappuihin Ebbaa. Äiti tajusi varmaan tokalla luokalla, että mä osaan itse huolehtia vaatteista enkä jätä niitä minnekään koulun pihaan.

Äiti katsoo mua tiukasti, mutta nostaa mekon henkariin, eikä sano mitään.

Mekko on älyttömän kaunis. Sen valkoinen harso nousee ihanan kevyesti ilmaan.

Mutta mekko jää tänne roikkumaan.

Tansseista mua muistuttaa enää nuttura ja sen ympärillä sininen silkkinauha.

2. luku, jossa ope vahtii tiukkana, ettei me villiinnytä

2. luku,

jossa ope vahtii tiukkana, ettei me villiinnytä

Aamulla ennen Finlandia-taloa me tanssittiin koulun jumppasalissa vanhemmille ja kaikille meidänkoululaisille. Se oli samalla treeniä, mutta myös lohtupala aikuisille, jotka ei päässeet katsomaan oikeita itsenäisyystansseja.

Tytöillä oli tosi hienot mekot. Pojilla oli mustat puvut ja kengät, paitsi Felixillä oli siniset Converset ja Panulla harmaa puvuntakki. Miina oli meidän luokan ainoa tyttö jolla oli meikkiä, ylipaljon kirkkaanpunaista huulipunaa ja tummansinistä luomiväriä.

Pojat näyttivät vielä oudommilta kuin tytöt. Jotenkin virallisilta aikuisilta, joiltain poliitikoilta tai elokuvanäyttelijöiltä. Felixin takki oli vähän liian iso, se oli sen isoveljen vanha. Ehkä isoveli oli kymmenvuotiaana isompi kuin Felix. Felix näytti eksyneeltä, ei yhtään leffanäyttelijältä, mutta oli tosi suloinen.

Vanhemmat istui jumppasalin seinustalla kännykät ja kamerat käsissä. Liikkaope järjesti meidät ympyrään. Me alettiin tanssia kehruuvalssia. Kehruuvalssi on siitä kiva, että siinä koko luokka voi tanssia yhdessä ja kuitenkin myös parin kanssa. Mä olin kehruuvalssissa Felixin pari. Se katsoi mua silmiin. Oli pakko kääntää pää, mua jotenkin nolotti.

Cicapossa olin Panun pari. Panukin oli oudon komea, kun sillä oli punainen kravatti ja hiuksissa sikapaljon vahaa. Panu ei katsonut mua silmiin, vaan jonnekin seinille.

Jenkan mä tanssin Tildan kanssa, kun meidän luokalla on enemmän tyttöjä kuin poikia. Oli kiva olla tytön pari, tanssiminen oli jotenkin helpompaa. Me sovittiin Tildan kanssa, että mä olen poika, siis että Tildalle mä olen poika, että mä seison poikien puolella, vaikka mulla oli mekko, hopeiset korkokengät ja nuttura. Nuttura pysyi, äiti on laittanut sen hyvin. Tai sitten se johtui hiuslakasta.

Mua jännitti kun kaikki katsoi meitä.

Äitikin kuvasi ja sanoi lähettävänsä videon Omalle ja Opalle, mun Saksan-isoäidille ja -isoisälle.

Ja tietenkin myös isälle.

Finlandia-talon parkkipaikalta me juostiin pikkukengillä sisään, vaikka satoi jotain rännän ja lumen sekasotkua. Mä huomasin, miten Tildan vaaleanpunaiselle hameelle roiskui kurapilkkuja.

Tilda pyysi mua kääntymään.

– Sullekin on tullut jotain tohon taakse, Tilda huomautti.

Mutta me ei välitetty, me ei menty kuivaamaan kuraa vessaan, sinne oli hirveät jonot.

Me odotettiin tosi pitkään, että päästiin kättelemään pormestari. Sillä oli kaulassa järkyn iso kultakoru. Mua jännitti kamalasti.

Kun mä pääsin pormestarin kohdalle, se toivotti mulle hyvää itsenäisyyspäivää.

– Sitä samaa, mä vastasin kylmän viileesti, vaikka itsenäisyyspäivä on oikeasti vasta keskiviikkona.

Sata vuotta.

Hirveän vanha maa.

Ikäloppu.

Vaikka kesällä isä sanoi, että oikeastaan sata vuotta itsenäisenä maana on tosi lyhyt aika. Että Saksa on paljon vanhempi.

Tai se riippuu mistä sen laskee, Saksan-isoäiti Oma huomautti siihen.

Kaikista uusin Saksa on vasta 27-vuotias, Saksan-isoisä Opa jatkoi. Saksa on muuttunut monta kertaa, se miten sen rajat menee.

Silloin kun isä oli mun ikäinen, Saksa oli kaksi eri maata, Oma sanoi.

Suomen itsenäisyyden voi laskea vain yhdestä kohdasta, isä sanoi. Siitä kun Suomi ei ollutkaan enää siivu Venäjää ja sitä ennen pala Ruotsia.

Tarjoilija tarjoili meille valtavalta tarjottimelta kuohujuomaa. Ei se tietenkään ollut oikeaa viiniä. Toinen tarjoilija tyrkytti lihapullia. Lihapullan mä annoin saman tien Felixille. Mä olen kasvissyöjä, mä en syö lihaa, vaikka en mä hirveästi kasviksistakaan tykkää.

Sitten lavalle nousi yksi laulaja. Nainen alkoi laulaa kamalan korkealta, ja sillä oli tosi kireät kultahousut. Bändi soitti hulluna. Me nostettiin kädet ilmaan ja huojuttiin, me laulettiin kertsiä kun nainen pyysi. Meidän luokka oli yhdessä, Felix, Panu, Veera, Saima, Miina, Tilda ja kaikki muut. Oli pakko olla, muuten me oltaisiin eksytty.

Vaikka kyllä me muutenkin tykätään olla yhdessä.

Ope näytti siltä kuin se ei tietäisi koko laulajaa, vaikka tyyppi on ollut tuomarina telkkarin laulukilpailussa. Meidän ope on saksalainen, ja se on usein tosi hapan, ei se varmaan tykkää mistään musiikista. Vaikka isä sanoo, että suomalaiset on hapannaamoja, meidän saksalainen ope on kyllä umpihapan. Se huutaa luokan edessä naama kireänä. Välillä se on kyllä okei. Mä vietin viime kesänä viisi viikkoa isän kanssa, ensin Berliinissä ja sitten Itämeren rannalla. Me skypetettiin äidin kanssa joka päivä. Joskus loman loppupuolella mä sanoin äidille Skypessä, että voitko sä uskoa, että mulla on alkanut olla ikävä jopa meidän opea. Äitiä alkoi älyttömästi naurattaa.

Vaikka eniten mulla on Saksan-lomilla tietenkin ikävä äitiä.

Ja melkein yhtä paljon Tildaa, Veeraa, Saimaa ja Felixiä. Koko meidän luokkaa ja meidän luokan Whatsapp-ryhmää ja meidän sählyjoukkuetta ja meidän sählyn Whatsapp-ryhmää. Mä en saa käyttää mun puhelimen nettiä Saksassa kuin puoli tuntia päivässä. Isän mielestä lasten ei kuulu olla puhelimella koko ajan.

Äiti on tässäkin jutussa lepsumpi.

Tiukkahousulaulaja kiljahti mikkiin, että meitä on täällä reilusti yli kaksituhatta.

Me taputettiin meille hulluna.

Sitten vasta alkoi kunnon tanssit, ne mitä me oltiin koulussa opeteltu. Me ei mahduttu kunnolla tanssimaan, tipsuteltiin vain. Sillä lailla me tanssittiin seitsemän melkein liikkumatonta tanssia.

Yhtäkkiä Tilda kuiskasi mun korvaan, että A-luokan Matias on piiloutunut vessaan. Niiden ope yritti maanitella Matiasta ulos, mutta Matias vain jumitti kopissa. Lopulta ope pyysi Finlandia-talon vaksin paikalle. Ei vaksi mitään ruvennut maanittelemaan, vaan irrotti ruuvimeisselillä koko lukon. Finlandia-talon on suunnitellut yksi kuuluisa arkkitehti, jota äiti ja isä ihailee. Turistit tulee ihan erikseen tuijottamaan rakennusta ja sen vessoja. Ja nyt vaksi joutui irrottamaan arkkitehdin suunnitteleman vessalukon Matiaksen takia.

Matias oli itkeneen näköinen kun se tuli vessasta ulos.

Onneksi kukaan meidän luokan pojista ei piiloutunut minnekään. Poikia oli muutenkin liian vähän.

Lopuksi tiukkahousulaulaja toivotti meille turvallista kotimatkaa.

Tiukkahousu ei tiedä, että mulla on tänään kaksi kotimatkaa. Muut menee kotiin ja viestittelee toistensa kanssa kaikesta hauskasta, ja koulussa puhutaan koko päivä, mitä Finlandia-talolla tapahtui.

Mä en.

Mä olen Saksassa.

3. luku, jossa passipussi venyttää mun kaulan kuikeloksi

3. luku,

jossa passipussi venyttää mun kaulan kuikeloksi

Mä olen kateellinen niille, joilla on vain yksi koti.

Nelosten itsenäisyystanssit on kerran elämässä, mutta mä joudun lentämään kymmenen kertaa vuodessa kodista toiseen.

Kerran me laskettiin lennot äidin kanssa.

Viisi meno-paluuta.

Kymmenen kertaa vuodessa. Yksin lentokoneessa.

Tai no joo, muiden matkustajien kanssa. En mä millään yksityiskoneella lentele.

Äiti ylpeilee kavereilleen, että meidän Ebba on niin itsenäinen, kun se on lentänyt eskari-ikäisestä lähtien Helsingin ja Berliinin väliä.

Ärsyttävää.

Mä en todellakaan halua äidin ylpeilevän sillä, että mä olisin jotenkin itsenäinen, kun en mä yhtään ole.

En mä edes ymmärrä, mitä itsenäisyys oikeasti tarkoittaa.

Äiti ja isä tapasi jossain arkkitehtien kokouksessa Lontoossa kauan sitten. Tai en mä tiedä, ennen mun syntymää. Ne rakastui, ja sitten äiti muutti Berliiniin ja mä synnyin aika pian. Sitten ne erosi. Rakkaus loppui, niin äiti sanoi.

Viime viikolla isä lähetti mulle viestin, ettei se haluaisi olla näin paljon musta erossa. Että sillä on niin kova ikävä, että toisessa maassa asuminen tuntuu rangaistukselta.

Mä en osannut vastata siihen.

Enkä mä vastannutkaan.

Mua on rangaistu kahden päivän nettikiellolla, viikon kännykkäkiellolla ja olohuoneen imuroinnilla, mutta ne on määrätty, koska olen tehnyt jotain tyhmää.

Ei isä ole tehnyt mitään tyhmää.

Aina kun mä mietin isän ja äidin eroa, mulle tulee painava olo.

Tuntuuko mun Suomeen muutto isästä oikeasti rangaistukselta?

Kyllä mä tiedän, että isä haluaisi nähdä mua useammin.

Kyllä mäkin haluaisin nähdä sitä.

Mutta eniten epäreilu äidin ja isän ero oli mulle.

Ei siinä ole kuin huonoja puolia.

Paitsi silloin on hauskaa, kun isä käy työmatkoilla Suomessa. Silloin mä pääsen asumaan hotelliin ja aamiaisella mä voin ahmia lettuja ja croissanteja, kun kotona äiti pakottaa syömään kaurapuuroa.

Mitä mä kaikkein eniten haluaisin?

Tietenkin että isä ja äiti palaisi yhteen.

Mutta isällä on Jolanka ja äidillä on Jaakko, eikä isä ja äiti enää muuta yhteen, vaikka mä kuinka haluaisin.

Ja vaikka mä kuinka toivoisin, että isä muuttaisi Suomeen, ei se muuta. Vaikka yhdessä vaiheessa, kun isä ja äiti oli vielä yhdessä, isä lupasi että asutaan välillä Suomessa.

Sen jälkeen, kun Jolanka ja Anna muutti isän luo, Saksan-koti on tuntunut vähemmän kodilta. Anna käyttää mun pinnejä, se hypistelee mun lasikissoja, se lukee mun lehtiä ja täyttää niiden tehtäviä. Se haluaa aina samanlaiset vaatteet kuin mulla. Se halusi aloittaa sählynkin koska mä pelaan sitä, vaikka ei Saksassa pelata sählyä niin paljon kuin Suomessa.

Anna on rasittava.

Sitä paitsi se sanoo rakastavansa mun isää.

Vaikka sillä on omakin isä.

Ei se voi mun isää rakastaa.

Anna sanoo myös mun Saksan-isoäitiä isoäidiksi, vaikka se ei ole sen Oma vaan mun oma Oma.

Mutta onneksi mä näen Oman jo illalla.

Ilman Annaa.

Ja Opan tietysti myös.

Ja sen takia mun kaulassa roikkuu sikapainava kaulapussi, jonka sisällä on lentolippu, passi ja papereita.

Passikuvassa mä näytän ihan vauvalta, tai siis se kuva on otettu eskarissa.

Miten kukaan passintarkastaja voi ajatella, että mä olisin sama kuin eskarilaisena?

Illalla mä kävelen farkut jalassa Berliinin lentokentällä jonkun vieraan tyypin kanssa, ja tanssimekko roikkuu kotona henkarissa.

Eikä se tyyppi edes varmaan puhu mulle, se on lausunut mun nimenkin väärin. Se sanoo Ella eikä Ebba, kun se ottaa mut lentoemännältä. Mä kävelen sen rinnalla tosi nopeilla, tikittävillä askelilla, ja sitten kun liukuovet aukeaa, siellä odottaa isä.

Niin kuin aina.

Niin kuin tänä iltana.

Ihan kohta.

Me mennään äidin sängylle pötköttämään. Äiti näyttää mulle puhelimesta jumppasalin tanssivideon. Äiti kehuu, että me tanssittiin tosi hienosti.

– Kyllä me treenattiinkin, mä sanon.

Äiti hymyilee ja rutistaa mua.

Äiti kysyy pormestarista ja sitten se kysyy ruoista. Äiti aina kyselee. Joskus en jaksa vastata, mutta tänään jaksan. Kerron Matiaksesta ja opesta ja siitä, miten en muistanut kaikkia Maamme-laulun sanoja, mutta auoin pokkana suuta.

Äitiä naurattaa.

Mua ei naurata. Mä näen sivusilmällä, miten mun lentopussukka roikkuu ovenkahvassa. Äiti on ostanut mun passiin keltapallolliset suojapäällykset, mutta ei se ilahduta yhtään. Mä joudun silti lentämään yksin. Ja istumaan koneessa yksin. Ja kävelemään tuppisuisen saattajan kanssa Berliinin lentokentällä. Koko reitin isän luo tyhmä pussi kaulassa.

Painan pään äidin rintoja vasten. Mä en halua lähteä. Olisi vain niin ihanaa maata äidin kainalossa, siitä tulee turvallinen olo. Mä en jaksaisi aina lentää. Mä tykkään siitä, että saan olla rauhassa ja tavata kavereita. Ja kouluunkin on kiva mennä, koska siellä näkee kavereita. Mä odotan, että me päästään katsomaan taitoluistelushow’ta jäähalliin. Mä odotan, että pääsen kuuntelemaan sitä yhtä laulajaa, jota mä oikeasti fanitan ja josta mä tykkään miljoona kertaa enemmän kuin Finlandia-talon tiukkahoususta.

Yhtäkkiä mua alkaa kamalasti surettaa, että meidän itsenäisyystanssit on ohi.

Tuntuu hirveän haikealta.

Nyt ne on ohi. Koko elämäksi.

4. luku, jossa vauvapuklaan konsulin päälle

4. luku,

jossa vauvapuklaan konsulin päälle

Kun lentää yksin, täytyy miettiä, uskaltaako puhua lentoemännälle, esimerkiksi että olisi pakko päästä vessaan. Täytyy katsoa, istuuko vieressä joku pelottava. Joskus, tai oikeastaan yleensä, mun vieressä ei istu ketään. Joskus istuu toinen lapsi, joka lentää myös UM:nä. Niin lukee meidän lentolipussa. Se tarkoittaa, että mä olen unaccompanied minor.

Kerran kysyin äidiltä, mitä se täsmälleen tarkoittaa, jos sen kääntää suomeksi. Äiti sanoi, että unaccompanied tarkoittaa, että on ilman seuraa. Että on yksinään.

Musiikissa se ilmaisee, ettei kukaan säestä sua, äiti sanoi. Musiikkiopistolla on ihanaa, kun ope säestää mun klarinettia cembalolla. Ekan kerran kun ope säesti, mun oli vaikea puhaltaa klarinettiin, kun mua hymyilytti niin paljon.

Minor tarkoittaa alaikäistä. Musiikissa sillä taas ilmaistaan mollia, semmoista surullista. No alaikäinen sä olet 18-vuotiaaksi, äiti sanoi, mutta lentokoneessa 12-vuotias on jo muka aikuinen. Sen jälkeen voi lentää yksin, mutta en mä ainakaan halua kahden vuoden päästä matkustaa yksin. Mä en ole vielä silloin tarpeeksi iso. Yleensä melkein kaikki ostaa vielä neljätoistavuotiaallekin saattajan.

Sitten kun mä olen vähän vanhempi, saan päättää, kuinka usein lennän Saksaan. Niin äiti sanoi, kun mä kerran kysyin. Vielä mä en saa. Tuomari on tehnyt semmoisen paperin jossa lukee, milloin mun pitää nähdä isää. Mä näen kyllä isää paljon enemmän kuin tuomari päätti, sillä mä näen sitä joka lomalla. Tänä jouluna en näe, mutta heti joulun jälkeen mä lennän Berliiniin uudeksivuodeksi. Joulu on ainoa kohta tuomarin päätöksessä, josta äiti pitää tarkasti kiinni: mä vietän joka toisen joulun äidin luona ja joka toisen joulun isän.

Kaksi kotia on paras mahdollinen ratkaisu, äiti sanoo. Tässä tilanteessa. Kaikille kolmelle.

Onko äiti ihan varma?

Musta tuntuu, että aina kun mä oon Saksassa, mä menetän jonkin tärkeän asian Suomessa.

Ja aina kun mä oon Suomessa, mä menetän huippujutun joka tapahtuu just silloin Saksassa.

Meidän luokalla on toinenkin, joka lentää yksin. Miika lentää joka kolmas viikonloppu Rovaniemelle. Miikan äiti asuu siellä, muuten Miika asuu Helsingissä isän kanssa. En tiedä miksi isän kanssa, kun yleensä lapset asuu äidin kanssa. En ole uskaltanut kysyä sitä. Kun Miika lentää syksyllä Rovaniemelle, se pukeutuu untuvatakkiin, vaikka meillä muilla on ohuet takit. Rovaniemelle tulee lunta jo lokakuussa, ja Miika pääsee pulkkailemaan paljon aikaisemmin kuin me muut.

Talvella kun mä lähden Saksaan, äiti tunkee lentokentällä mun loskasaappaat muovipussiin ja mä vaihdan tilalle Converset. Äiti ottaa mun untuvatakin ja ojentaa mulle ohuen takin. Kun äiti lähtee lentoasemalle mua vastaan, se nappaa eteisestä saman pussukan. Ja sitten me taas lentokentällä vaihdetaan takit ja kengät.

Mä kysyn aina, mitä se on tehnyt sillä aikaa, kun mä olen ollut poissa. Äiti selostaa leffoista, body pumpeista ja baareista, niistä missä se ei voi käydä niin usein, kun mä olen kotona.

Onneksi en joudu vaihtamaan lentokonetta niin kuin Asta. Ei Astan vanhemmat ole edes eronneet, mutta Astan isä tutkii ja opettaa Bostonissa. Astan isä asuu Amerikassa kaksi vuotta. Kaksi vuotta on aikuisten mielestä tosi lyhyt aika, vaikka musta se on ihan älyttömän pitkä: siinä ajassa nelosluokkalaisesta tulee kutosluokkalainen, ja sitten kohta ollaan yläkoulussa.

On yksi uusikin syy, miksi mä en halua lentää Berliiniin. Pari viikkoa sitten joku ihme terroristi hyökkäsi berliiniläiseen tavarataloon ja rupesi ampumaan ihmisiä. Telkkarissa kerrottiin, että Berliinissä on ammuttu viisikymmentä ihmistä. Mä sanoin äidille heti, että mä en enää ikinä mene Berliiniin. Äiti kaappasi mut syliin ja vakuutti, ettei mulle satu mitään pahaa.

– Enemmän maailmassa on hyvää, äiti sanoi.

– Miten sä voit olla varma? Uutistyypit puhuu terroristeista joka ilta.

– On tosi epätodennäköistä, että sulle tapahtuisi mitään.

– Et sä voi sitä tietää. Et sä voi tietää missä ne iskee ja koska.

– En niin.

– Miks ihmeessä ne tekee semmosta pahaa?

– No, joiltain ihmisiltä on mennyt sekaisin se, mitä toisille voi tehdä. – Ne ei ajattele muita, äiti yritti selittää. – Tärkeintä olisi ottaa muut huomioon.

– Kun te isän kanssa erositte ja sä halusit lähteä Suomeen, te ette ottaneet mua ollenkaan huomioon.

Äidin katse jotenkin viileni.

Musta tuntui, että mä alan itkeä kohta.

– Te ette ottaneet mitenkään huomioon sitä, että mun pitää lentää yksin johonkin terroristikaupunkiin, mä yritin jatkaa.

Äitikin näytti siltä kuin sekin purskahtaisi kohta itkuun.

– Nimenomaan sut otettiin huomioon, kun mietittiin missä asutaan, äiti sanoi vaimeasti ja silitti mua tukasta.

– No, ainakaan sä et ottanut isää huomioon.

Äiti todellakin näytti siltä, että kohta se alkaa pillittää.

Mutta äiti vakuutti taas kerran, että kaikki vaihtoehdot olivat huonoja: se että ne olisivat pysyneet yhdessä, se että isä olisi muuttanut Suomeen tai se että äiti olisi jäänyt Saksaan.

Mun mielestä kaikki ne vaihtoehdot oli paljon parempia kuin se mikä nyt on.

Tai se minkä tuomari päätti jossain ihme oikeudessa.

Tuomari järkkäsi mulle semmoisen kolmannen vanhemman kuin lentokone.

Kun mä olen mun lentokonevanhemman kanssa, en ole isän enkä äidin kanssa.

– Oothan sä koulussakin ilman meitä, äiti sanoi.

– Joo, mutta koulu on lähellä sua. Se niinku liittyy suhun, sanoin. – Kun mä istun lentokoneessa, en ole missään maassa.

– Berliinissä oli ampumisiltana miljoonia ihmisiä, joille ei tapahtunut mitään.

– Berliini on paljon pelottavampi kuin Helsinki.

– Molemmat on ihan yhtä turvallisia, äiti jatkoi. – Maailma on turvallinen. Ei pidä pelätä.

En tykkää siitä, mikä äidin silmissä vilahtaa. Joku hätäännys. Äitiäkin hermostuttaa, vaikka se ei sitä myönnä. Äitiä hermostuttaa joka kerta mun lähteminen. Se on silloin aina kireä, se vilkuilee vuoron perään kelloa ja passipussia, katsoo vielä kerran että pussissa on varmasti mun eikä sen passi.

Kun me haettiin konsulaatista mun ensimmäinen passi, mä olin ihan vauva. Äiti kertoo aina tätä juttua, se on sen mielestä niin hauska. Me ei asuttu vielä Berliinissä, vaan maalla lähellä Omaa ja Opaa, mutta meidän lähellä asui konsuli, joka hoiti kotoaan suomalaisten asioita. Kun äiti täytti passihakemusta, konsuli otti mut syliin. Tyypillä oli kiire jollekin tärkeälle bisneslounaalle. Äiti kirjoitti hirveällä kiireellä mun syntymätietoja lomakkeeseen. Yhtäkkiä mä puklasin ison kokkarepuklun konsulin puvulle. Konsuli oli ihan että hei apua, mitä tää haiseva litku on. Konsuli myöhästyi lounaalta, kun takinvaihdossa meni niin kauan. Sen kellon rannekkeeseen jäi varmaan hyvät hajumöhnät.

No, mä sain passin, ja me lennettiin ekaa kertaa Saksasta Suomeen. Silloin me matkustettiin aina koko perhe yhdessä. Isä luki mulle lentokoneessa. Äiti ahmi koko lennon ajan suomalaisia sanomalehtiä, joita lentoemäntä oli sille antanut. Me ratkottiin isän kanssa kaikki tehtävät lastenvihkosta, jonka lentoemäntä mulle toi.

Oli kiva lentää yhdessä Suomeen, isäkin tykkäsi aina tulla.

Kun mä olin kuusi, me lennettiin äidin kanssa kahdestaan Helsinkiin ja jäätiin kokonaan tänne. En mä silloin oikeasti tajunnut, mitä muuttaminen tarkoittaa. Ehkä äitikään ei tajunnut. Mä en muista siitä kauheasti. Mä menin syksyllä Suomessa eskariin, ja sinä jouluna lensin ekaa kertaa yksin Berliiniin.

Tykkään asua äidin kanssa. Olen niin tottunut Suomeen. En mä enää haluaisi asua Saksassa.

En ainakaan Jolankan ja Annan kanssa. Ne muutti isälle aika pian sen jälkeen, kun me äidin kanssa lähdettiin.

Ja nyt ne on aina isän luona.

Tai Anna on joka toinen viikko, mutta yleensä kun mä tuun, Anna on siellä. Isä kuvittelee, että mä saan Annasta seuraa.

Niin saankin, mutta ärsyttävää ja tosi rasittavaa seuraa. Anna on vasta kuusi, ihan vauva.

Jaakko ei asu meillä. Eikä se meille muutakaan, äiti sanoo. Jaakko on äidin miesystävä, mutta Jaakolla on oma kämppä. Äiti ei halua Jaakkoa meille asumaan, koska Jaakko ei osaa käyttää vessaharjaa.

Eikö sun äiti tai isä ole opettanut sua harjaamaan vessanpönttöä, äiti raivoaa Jaakolle, kun se on yökylässä ja pönttö on Jaakon vessakäynnin jälkeen pelkkää ruskeata raitaa.

5. luku, jossa meille tulee äidin kanssa riitaa

5. luku,

jossa meille tulee äidin kanssa riitaa

Junassa äiti muistuttaa matematiikan kokeesta. Että mun täytyy osallistua siihen jälkeenpäin ja siksi mun pitää tehdä tehtäviä myös Berliinissä.

Mulla on reissulupa rehtorilta. Viikon poissaoloon pitää pyytää joka kerta lupa, mutta jos sanoo menevänsä Saksaan, saksalaisen koulun rehtori antaa aina luvan.

Välittääkö Tilda ja Veera musta enää kun mä palaan? Sanookohan ne, että meille on tässä kehittynyt viiden koulupäivän aikana ihan omat jutut? Sählyssäkin meidän joukkue tuulettaa, kun se voittaa viikonlopun matsin ilman mua. Ne on kai tosi tyytyväisiä kun mä olen pois, koska mä en ole tarpeeksi kova taistelemaan pallosta. Mä olen meidän joukkueen pienikokoisin. Välillä pallo pelottaa mua, kun joku laukoo tosi lujaa. Mä olen kyllä myös kaikista nopein. Me ollaan joskus juostu 40 metrin vetoja urheilukentällä ja mä olen voittanut kaikki, myös ne jotka on mua päätä pidempiä. Mutta aina matseissa joku muu tekee maalin, en mä.

Mun tekee mieli jotain makeaa. Pyydän äidiltä suklaakeksiä.

– Ei vielä keksejä, äiti vastaa. – Eväät säästetään koneeseen.

– Sä oot ihan paska.

Äidin ilme muuttuu sekunnissa.

– Pyydä anteeksi.

Katson ikkunasta ulos. Siellä on joku tyhmä pusikko.

– Heti!

En todellakaan pyydä.

– Pyydät heti, äiti lausuu tosi kylmällä äänellä.

En pyydä. Mua niin ärsyttää.

– Etkö muista, mikä on isän filosofia.

Olen hiljaa.

– Etkö muista?

– No mikä muka?

– Se että ikävä asia kannattaa hoitaa ensimmäisenä, äiti sanoo. – Sen jälkeen homma on ohi ja sitten voi keskittyä muuhun.

Miksi äiti tyrkyttää isän ideoita, jos se itse kyllästyi niihin? Miksi äiti aina vetoaa isään, kun mä teen jotain tyhmää? Sanoo että kertoo isälle, miten mä olen kiroillut tai heittänyt puhelimen keittiön matolle, siis huom matolle. (Nimenomaan äidin puhelimen näyttö on säröillä, ei mun.)

– An-teek-si, mä venytän hitaasti enkä katso äitiä.

– Ei tuo ole oikea anteeksipyyntö. Haluatko, että kerron isälle, että sun matka alkoi nenäkkyydellä?

Äiti tietää, että isällä uhkailu auttaa. Mä lopetan silloin. En todellakaan halua, että äiti kertoo isälle. Isä raivostuu jos se saa kuulla. Isä raivostuu aika helposti. Isän kanssa mä olen kiltimmin kuin äidin. Äidille mä taas sanon nenäkkäästi tai huudan aika helposti. Äiti on ärsyttävä. Toisaalta mä puhun sille, jos mua pelottaa joku juttu. Isälle mä en välttämättä aina puhu. En tiedä johtuuko se siitä, että äidin kanssa on rennompaa, mikä saattaa johtua siitä, että äidin kanssa mä olen enemmän.

– Anteeksi, mä yritän sanoa tavallisella äänellä.

– Saat anteeksi. Mutta älä puhu mulle noin. Tai yhtään kenellekään.

Mä tiedän, että tulen monta kertaa puhumaan.

Äitikin tietää.

Mua niin ärsyttää.

Ja jännittää.

Lentäminen jännittää paljon enemmän kuin tanssiminen. Vaikka mä lennän usein ja tanssin harvoin. Tai itse asiassa mä en tanssi koskaan muulloin kuin tänään.

Mua jännittää, kun mä joudun olemaan yksin lentokoneessa. Lennän äidin luota isälle ja päinvastoin, mutta me ei olla koskaan kolmisin.

Tai no pari kertaa ollaan oltu. Siis Suomeen muuton jälkeen. Isä on tullut työmatkalle Suomeen, ja me ollaan menty kahvilaan. Äiti ja isä hymyilee jotenkin jäykästi. Äiti ottaa vihreän teen ja isä espresson, ja mä saan yleensä just sen herkkupullan jonka pyydän.

Isä ostaa mulle aina melkein kaiken minkä haluan. Isä antaa mulle aina enemmän lahjoja kuin äiti. Isä haluaa ostaa mulle aina omat vaatteet Berliiniin. Isä ei osta toppahousuja ja talvisaappaita, vaan hauskoja bilemekkoja. Ei mitään käytännöllisiä, mutta en mä Berliinissä lämpökerrastoa välttämättä tarvitsekaan. Äiti ei tykkää, että isä ostaa mulle turhia vaatteita, vaikka kyllä äitiä helpottaa, kun sen ei tarvitse pakata vaatteita joka kerta mulle mukaan.

No, ostaa isä mulle välillä tavallisiakin vaatteita.

Berliinissä on aina elokuvissa käyntejä ja karkin ostoa. Helsingissä niitä on vähemmän. Kun mä valitan asiasta, äiti väittää sen johtuvan siitä, että isän luona mä olen lomalla ja äidin luona tavallisessa arjessa.

– Mitä ark...