Tämä kirja on omistettu erityisesti niille, jotka eivät löytäneet helvetin kuilun pohjalta muuta ovea kuin hätäuloskäynnin. Se oli omanlaisensa kannanotto ja rakkauden osoitus kahlittua ihmisyyttä ja elämää kohtaan, eikä se ole jäänyt kuulematta. Vapauden ja rakkauden aika koittaa vielä ja iso kiitos siitä kuuluu myös heille. Kiitos. Tiedän, että te yhä olette.

Erityiskiitos teille rakkaat lapseni! Olette hengästyttävän hämmästyttäviä, viisaita ja lahjakkaita olentoja! Kiitos, että olette omalla luontaisella olemuksellanne muistuttaneet minua näkemään maailman ja elämän jälleen kuin lapsena.

Sisältö

• Johdanto
• Täystyrmäys
• Vielä luonnollinen elämää rakastava lapsi
• Ajattelevasta ja syvästi tuntevasta lapsesta koviin faktoihin luottavaksi realistiksi
• Epätoivon pohja
• Erilaista etsin, erilaista löysin
• Herääminen
• ”Entä jos tiede oiskin väärässä?”
• ”Mitä jos ei mikään ookkaan sitä miltä näyttää?”
• Tietoisuuden käsittelyä
• Toisenlainen muinainen uskomusten viitekehys
• Malja hulluille
• Elämän kutsuhuuto
• Radikaali vastuunotto tuo radikaalin voimaantumisen ja vapauden
• Luontainen ja opittu

Johdanto

Olipa kerran pieni, ajatteleva ja utelias tyttö. Iloa ympärilleen säteilevä lapsi rakasti kaikkea elämää avoimella, suurella sydämellään täysin rinnoin, ja hänelle kaikki oli mahdollista. Syvästi tunteva, onnellinen tyttö sai elää vapaassa hyvinvointimaassa hyvää lapsuutta hyvässä perheessä ja sai tuntea sydänjuuriaan myöten, että häntä rakastettiin ja hänestä pidettiin huolta. Hän oli nätti, terve ja sosiaalisesti lahjakas lapsi, jolla oli aina paljon ystäviä. Tyttö menestyi koulussa ja harrastuksissa, eikä hän kohdannut omassa elämässään koskaan mitään traagista. Miten onnekas hän saikaan olla! Kaikilla ei ole näin hyviä lähtökohtia elämään. Kaksikymmenvuotiaana tämä luontaisesti pelkkää iloa ja rakkautta kaikkea elämää kohtaan syvästi tuntenut tyttö halusi kuitenkin tappaa itsensä. Vaikka hänen elämänsä oli kulkenut kaikkien oppikirjojemme mukaisesti alusta asti, jostain takavasemmalta häneen oli silti iskenyt salakavala sairaus nimeltä masennus. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että me ihmiset olemme onnistuneet kehittämään jos jonkinlaisia psyykenlääkkeitä ja terapiamuotoja, joten kyllä tämäkin itsemurhan partaalla ollut nuori aikuinen tolpilleen saatiin.

Masennuksesta toivuttuaan tämä syntyjään iloinen ja elämää syvästi rakastava tyttö eli taas kaikkien oppikirjojemme mukaista normaalia ja hyvää ihmiselämää. Hän oli naimisissa, hänellä oli terveet, äärimmäisen rakkaat lapset, lasten hoitoapua aina saatavilla ja omakotitalo luonnon rauhassa. Myös työelämässä meni hienosti. Oli nousujohteinen ura isossa kansainvälisessä yrityksessä ja keskivertopalkansaajien keskuudessa vähintäänkin kohtuulliset tulot. Lisäksi hän oli erittäin suosittu ja arvostettu henkilö työyhteisössään. Kaiken piti olla vähintäänkin hyvin, oikeastaan kerrassaan loistavasti. Vaan jostain nurkista se salakavala sairaus nimeltä masennus oli taas päässyt luikertelemaan tämän syntyjään iloisen ja elämää syvästi rakastavan tytön mieleen ja sydämeen. Jälleen 35-vuotiaana hän oli siinä tilassa, että halusi vain tappaa itsensä. Tällä kertaa sairaus uusi niin vakavana, etteivät kehittämämme psyykenlääkkeet ja terapia enää kyenneet tätä kahden lapsen äitiä auttamaan.

Miksi näin tapahtuu? Miksi syntyjään iloinen ja elämää täysin rinnoin rakastava ihminen, jonka elämä täyttää alusta asti kaikki hyvän ja onnellisen elämän kriteerit, masentuu niin vakavasti, ettei hän yksinkertaisesti pysty enää elämään, vaan tappaa itsensä? Tällaisella ihmisellä ei pitäisi olla mitään syytä masentua. Ei ole synnynnäistä taipumusta, ei huonoa lapsuutta, ei traumaattisia kokemuksia. Loogisesti ajatellen tällaisen ihmisen pitäisi olla onnensa kukkuloilla, ei astelemassa junan alle. Jossain kohtaa logiikka siis ontuu ja pahasti, mutta missä? Ontuuko se luonnossa? Olemmeko me tosiaan luontaisesti niin viallisia, ettemme kestä elää määrittelemäämme hyvää ja onnellista elämää? Vai voisiko logiikka sittenkin ontua niissä ihmisen keksimissä määrityksissä ja kriteereissä?

Me länsimaiset ihmiset elämme nykypäivänä maailmassa, joka luottaa määrittelemiimme faktoihin ja realismiin, niin sanottuihin elämän muuttumattomiin tosiasioihin. Ne kertovat meille muun muassa sen, että me elämme sellaisessa maailmassa ja todellisuudessa, jossa elämällä ei ole käytännössä yhtään mitään merkitystä, eikä sillä ole myöskään minkäänlaista toivoa. Ne kertovat meille, että elämä on alkanut ja kehittynyt sattumanvaraisesti jostain ja se kulkee toisiaan ja itseään armottomasti talloen kohti väistämätöntä loppua. Ne kertovat meille, että elämän ainoa merkitys on yrittää selviytyä, vaikkei kukaan tai mikään kuitenkaan loppujen lopuksi selviydy. Ei yksikään yksittäinen olento, eikä elämä yleensä. Ihminen käy tätä toivotonta selviytymistaistelua – ei pelkästään elämää talloen, vaan hyvin usein suorastaan kylväen tuhoa. Elämän tosiasiat kertovat meille myös sen, että tälle asialle ei käytännössä voi tehdä yhtään mitään. Sattumanvaraisessa fyysisessä todellisuudessa meidän vaikutuskeinomme kun ovat käytännössä hyvin olemattomat. On siis vain hyväksyttävä, että maailma ja elämä toimii, kuten toimii. Ei siinä muu auta kuin koettaa selviytyä maailmassa sellaisena kuin se on. Se positiivinen puoli tässä toki on, että oli elämässä sitten mitään järkeä tai ei ja raiskasi ihminen elämää tai ei, niin sillä tai millään muullakaan ei kuitenkaan ole yhtään mitään merkitystä. Tämä sattumalta jostain tyhjyyden kadotuksesta syntynyt fyysinen maailma, sen jokainen kurja olento ja koko maailmankaikkeus itsessään loppuvat kukin joka tapauksessa, ihan sama mitä me teemme tai olemme tekemättä.

Siinä vähän elämän realiteettia ja faktaa pöytään. Oliko kenelläkään mitään kysyttävää? Enempää ei varmaan tarvitse sanoa. Jos sinä onneton satuit syntymään sellaisten kirousten kanssa, että sinä rakastat elämää sydänjuuriasi myöten, sinä ajattelet asioita ja sinulle kaikki on mahdollista, niin tervetuloa helvettiin! Tällaisessa maailmassa itsemurha on kuin ainoa mahdollinen rakkaudenosoitus, jonka elämälle voi antaa. Jättää itse sen raiskaaminen ja jatkuvan raiskauksen sydäntäsärkevä todistaminen väliin, kun millekään ei kuitenkaan voi tehdä mitään eikä sillä loppujen lopuksi ole edes mitään väliä. Tällaisessa täysin järjettömässä maailmassa itsemurha ei ole pelkästään rakkaudenosoitus, vaan se osoittaa samalla jonkinlaista järjen käyttöä: kulkea suoraan tästä täysin mielipuolisesta helvetistä vapauttavaan kuolemaan.

Hieno suomalainen taitelija Vesala laulaa kappaleessaan Ei pystynyt hengittää siitä, miten ihminen ylläpitää täysin valheellista ja kieroutunutta suhdetta, joka vie kaiken tilan ja ilman, tukahduttaen alleen. Tässä kappaleessa tällaisessa suhteessa itsensä tukahduttanut ihminen on vihdoin ja viimein saanut edes vähän kiinni tähän kieroutuneeseen suhteeseen kadotetusta sisäisestä voimastaan ja jättää sen taakseen. ”Mun on pakko lähtee, sun lähellä ei vaan pystyny hengittää.” Minä olen kulkenut tuon tien, mutten viittaa tällä varsinaisesti mihinkään ihmissuhteeseen. En suhteeseen kenenkään toisen ihmisen kanssa. Kyse oli sisäisestä suhteesta. Minun omasta suhteestani itseni, elämän, kuoleman ja todellisuuden kanssa. Se oli minun masennukseni, joka uusi niin pahana, etteivät ihmisen kehittämät psyykenlääkkeet ja terapia enää kyenneet minua auttamaan. Pidin toistamiseen elämäni aikana helvetin hätäuloskäynnin ovenkahvasta kiinni. Näin sen ainoana järkevänä vaihtoehtona, mitä tässä täysin järjettömässä maailmassa saattoi olla. En kuitenkaan astunut tuosta ovesta. Tätä kirjaa kirjoittaessani minä myös tiedän, etten tule enää koskaan seisomaan tuon oven edessä, sen kahva kädessäni. Minähän rakastan elämää sydänjuuriani myöten! Minulle kaikki on mahdollista! Ei herranen aika, sellaiseksihan minä synnyin! Sellainen minä luonnostani olen.

Minä elin muiden ihmisten keksimien, niin sanottujen elämän muuttumattomien tosiasioiden mukaisesti 35-vuotiaaksi asti aivan väkisin, vaikka samalla tiesin, ettei tällaisessa maailmassa ja elämässä ollut pienintäkään hitusta minkäänlaista järkeä. Kun 35-vuotiaana olin toistamiseen elämässäni aivan rikki ja tällä kertaa vielä huomattavasti enemmän kuin ensimmäisellä, suostuin vihdoin ja viimein näkemään ja oivaltamaan sen, minkä olin sisälläni kyllä tiennyt ihan pienestä lapsesta asti. Ontuva logiikka ei löydy luonnosta. Eihän mikään toimi niin henkeäsalpaavan kauniisti, harmonisesti ja älykkäästi kuin luonto, joka ikistä pienintä, suurinta, näkyvää ja näkymätöntä yksityiskohtaa myöten. Ja mitä minä olin mennyt tekemään? Olin haudannut ja tukahduttanut todellisen luonnollisen itseni, rakentaakseni valheellisen minän ja valheelliselle minälle pohjautuvan elämän, koska olin nielaissut muiden ihmisten keksimät ja päättelemät niin sanotut elämän muuttumattomat tosiasiat. Herätys! Onko ketään kotona? Päätit sitten niihin määrityksiin uskoa, joiden pohjalta rakennettu maailma ja elämä ei ihan niin henkeäsalpaavan kauniisti, harmonisesti ja älykkäästi toimi joka ikistä yksityiskohtaa myöten? Pistä yläfemma tuolle valinnalle, todella älykäs ratkaisu! Tai sitten ei niinkään. Sanon tämän vain ja ainoastaan rakkaudella. Näin meille jokaiselle on täällä käynyt.

Näin vuosien ajan toistuvasti unia, että olin hautaamassa ruumista. Nämä unet olivat äärimmäisen voimakkaita ja ahdistavia. Siirsin ne aina kuitenkin syrjään ja sanoin itselleni, että se oli vain unta, se ei ollut totta, unohda se. En vain suostunut katsomaan totuutta silmiin ja myöntämään, että ruumis, jota unissani hautasin, olin minä itse. Olin haudannut luonnollisen itseni toistaakseni elämässäni valheellista kaavaa, jonka me opimme. Kun 35-vuotiaana olin toistamiseen elämässäni aivan rikki, tällä kertaa täysin atomeina, eivät minkäänlaiset psyykenlääkkeet ja terapia enää kyenneet minua niin sanotusti auttamaan. Valheellinen tie oli kuljettu minun osaltani loppuun, enkä askeltakaan pidemmälle enää pystyisi jatkamaan. Kehittämämme psyykenlääkkeet ja terapiam...