Kansi

Nimiö

S. K. TREMAYNE

TULILAPSI

Suomentanut Jaana Iso-Markku

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

The Fire Child

Published by arrangement with Ulf Töregård Agency AB.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu Richard Augustus © HarperCollinsPublishers Ltd 2016 /

Kannen kuvat © Sylvia Cook / Arcangel Images (poika), Shutterstock.com (muut kuvat)

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31729-6

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alkusanat

Daniellelle

178 päivää jouluun

Aamu

Tunnelit ulottuvat meren alle. En millään tahdo saada tätä ajatusta mielestäni. Tunnelit ulottuvat meren alle. Puolentoista kilometrin matkalta tai pidemmältikin.

Seison vanhassa ruokasalissa, jossa valtaisan uuden kotini ikkunat antavat pohjoiseen, kohti Atlanttia, Penwithin rantakallioita ja mustana erottuvaa siluettia. Tämä tumma kaksiosainen hahmo on Morvellanin kaivos: kaivoskuilu ja konehuone.

Jopa pilvettömänä kesäkuun päivänä, sellaisena kuin tänään, Morvellanin rauniot näyttävät epämääräisen surullisilta tai oudon syyttäviltä. On kuin ne yrittäisivät kertoa minulle jotain, mutta eivät pysty siihen eivätkä siis kerro. Ne ovat ilmeikkäästi vaiti. Kaikki ääni tulee mekastavasta Atlantista, jylisevistä aalloista, jotka kiirivät vuoroveden tuomina tunnelien yläpuolella.

”Rachel?”

Käännyn katsomaan. Tuore aviomieheni seisoo ovella. Hänen paitansa on häikäisevän valkoinen, pukunsa moitteeton, lähes yhtä tumma kuin hänen hiuksensa, ja viikonlopun parransänki on poissa.

”Olen etsinyt sinua kaikkialta, kulta.”

”Anteeksi. Olen vaellellut ympäriinsä. Tutkinut paikkoja. Ihmeellistä taloasi!”

”Meidän taloamme, kulta. Meidän taloamme.”

Hän hymyilee, tulee lähelleni ja me suutelemme. Se on aamusuudelma, töihinmenosuudelma, sellainen, jonka ei ole tarkoitus johtaa mihinkään – mutta silti se sävähdyttää, antaa sen tietyn pelottavan ja kutkuttavan tunteen: että jollain voikin olla niin paljon valtaa ylitseni, valtaa, jonka jostain syystä olen innokas hyväksymään.

David tarttuu käteeni: ”Siispä. Ensimmäinen viikonloppusi Carnhallow’ssa…”

”Mmmm.”

”Kerropa nyt rehellisesti – haluan tietää, että kaikki on hyvin. Tämä on varmaankin haastavaa – talon syrjäinen sijainti, kaikki se, mitä vielä on tekemättä. On täysin ymmärrettävää, jos sinua epäilyttää.”

Nostan hänen kätensä huulilleni ja suutelen sitä. ”Epäilyttää? Älä höpsi. Minä rakastan tätä. Rakastan sinua ja rakastan taloa. Rakastan ihan kaikkea, haasteita, Jamiea, sitä että olemme piilossa muulta maailmalta, rakastan rakastan rakastan.” Katson rävähtämättä Davidin harmaanvihreisiin silmiin. ”En ole koskaan ollut onnellisempi, David. En ikinä elämässäni. Minusta tuntuu kuin olisin löytänyt paikan, jossa minun kuuluu olla, ja miehen, jonka kanssa minun kuuluu olla.”

Kuulostan lapsekkaan innostuneelta. Mitä on tapahtunut sille kipakalle feministille, joka Rachel Daly ennen oli? Minne hän on kadonnut? Ystäväni todennäköisesti paheksuisivat minua. Kuusi kuukautta sitten minä olisin paheksunut itseäni, nuorta naista, joka luopui vapaudestaan ja työpaikastaan ja ilmeisen jännittävästä lontoolaiselämästään ryhtyäkseen itseään vanhemman, rikkaamman ja pidemmän leskimiehen morsiameksi. Yksi parhaista ystävistäni, Jessica, nauroi pahankurisen ilahtuneesti, kun kerroin hänelle yllättävistä suunnitelmistani. Voi luoja, muruseni, olet menossa naimisiin kliseen kanssa!

Se sattui hetken. Tajusin kuitenkin pian, ettei ystävieni mielipiteellä ollut väliä, koska he ovat yhä Lontoossa, matkustavat täyteen sullotuissa metrojunissa, marssivat lauman mukana ankeisiin toimistoihin ja saavat hädin tuskin raavittua kasaan kuukausittaiset lainanlyhennykset. Tarrautuvat kiinni lontoolaiselämään kuin vuorikiipeilijät seinämään.

Minun ei enää tarvitse tarrata kiinni putoamista peläten. Olen kaukana Lontoosta, tuoreen aviomieheni, hänen poikansa ja äitinsä kanssa Englannin eteläisimmässä kolkassa, syrjäisessä Länsi-Cornwallissa, paikassa, jossa Englannista tulee jotenkin oudompi ja kivisempi, kuten olen alkanut ymmärtää: sateen jälkeen kiiltelevän, uneksivan graniitin maa, jossa joet virtaavat kuin syvät salaisuudet metsien halki, jossa mahtavien kalliojyrkänteiden kätköön jää viehättäviä poukamia, joissa nummien laaksot tuudittavat sylissään suurenmoisia taloja. Sellaisia kuin Carnhallow.

Rakastan jopa tämän talon nimeä. Carnhallow.

Unelmoiva pääni lepää Davidin olkaa vasten. Melkein kuin tanssisimme.

Davidin kännykkä kuitenkin soi ja rikkoo lumouksen. Hän ottaa puhelimen taskustaan, vilkaisee näyttöä, suutelee sitten minua uudelleen – kohottaen kahdella sormella leukaani ylöspäin – ja kävelee pienen matkan päähän vastaamaan.

Ennen olisin varmaankin pitänyt elettä holhoavana. Nyt se saa minut haluamaan seksiä. Toisaalta haluan Davidin kanssa aina seksiä. Halusin seksiä siitä hetkestä kun ystäväni Oliver sanoi taidegalleriassa: Tule tapaamaan erästä henkilöä, minusta tuntuu, että te kaksi tulisitte hyvin juttuun, ja minä käännyin ja siinä mies oli, kymmenen vuotta minua vanhempi, kymmenen tuumaa minua pidempi.

Halusin Davidia ensimmäisillä treffeillämme kolme päivää myöhemmin, halusin häntä kun hän osti minulle ensimmäisen drinkin, halusin häntä kun hän kertoi viimeisen päälle harkitun, ilmiselvästi flirttailevan vitsin, halusin häntä kun puhuimme sateisesta maaliskuun säästä ja hän siemaili samppanjaansa ja sanoi: ”Niin, mutta sinne missä kersantti Maaliskuu kahakoi, kapteeni Huhtikuu perustaa päämajansa ja kenraali Kesäkuu seuraa perässä rakastajattarineen”, ja halusin jotain enemmän kuin vain seksiä kun hän kertoi minulle talostaan ja sen historiasta ja näytti kauniin poikansa kuvan.

Se oli yksi niistä hetkistä jolloin tunsin rakastuvani: kun tajusin, miten erilainen David oli verrattuna aiemmin tapaamiini miehiin ja miten erilainen kuin minä. Tyttö Kaakkois-Lontoon vuokrakasarmeista. Tyttö, joka pakeni todellisuutta lukemalla. Tyttö, joka ei pidä supermarkettien kylmähuoneista, koska ne muistuttavat häntä ajoista, jolloin äidillä ei ollut varaa maksaa lämmityksestä.

Ja sitten tuli David.

Me olimme soholaisessa baarissa. Olimme humalassa. Suudelman partaalla. David näytti minulle taas kuvan siitä kiehtovasta pojasta. En käsitä miksi, mutta tiesin välittömästi, että halusin juuri sellaisen lapsen. Ne ainutlaatuisen siniset silmät, ne komealta isältä perityt tummat hiukset.

Pyysin Davidia kertomaan lisää: lisää talostaan, pienestä Jamiesta, suvun historiasta.

Hän hymyili.

”Carnhallow’ta ympäröi metsä, jota kutsutaan Naisten metsäksi. Se jatkuu koko Carnhallow’n laakson pituudelta aina nummille saakka.”

”Metsä siis. Rakastan metsiä.”

”Naisten metsässä kasvaa enimmäkseen pihlajia ja niiden lisäksi muutama saarni, pähkinäpuu ja tammi. Pihlajametsien tiedetään olevan peräisin viimeistään normannivalloituksen ajoilta, sillä ne on mainittu anglosaksisissa peruskirjoissa. Se tarkoittaa, että pihlajat ovat olleet olemassa tuhannen vuoden ajan. Carnhallow’n laaksossa.”

”En vieläkään oikein käsitä.”

”Tiedätkö, mitä sukunimeni tarkoittaa? Mitä ’Kerthen’ tarkoittaa kornin kielessä?”

Pudistan päätäni ja yritän keskittyä, estää ajatuksiani lipsahtamasta hänen hymyynsä, samppanjaan, poikaa esittäviin valokuviin, taloon, siihen kaikkeen.

”Tämä saattaa tulla sinulle yllätyksenä, David, mutta en opiskellut koulussa kornin kieltä.”

David naurahti. ”Kerthen tarkoittaa pihlajaa. Mikä merkitsee, että Kerthenit ovat eläneet Carnhallow’ssa tuhat vuotta niiden pihlajien keskellä, joista olemme saaneet nimemme. Saisiko olla vielä vähän lisää samppanjaa?”

Hän nojautui lähemmäs täyttääkseen lasini, ja niin tehdessään hän suuteli minua ensimmäistä kertaa suulle. Kymmenen minuuttia myöhemmin nousimme taksiin. Enempää ei tarvittu. Se riitti.

Muistot haihtuvat pois, ja olen taas nykyhetkessä, kun David lopettaa puhelunsa ja rypistää otsaansa.

”Olen pahoillani, mutta minun tosiaan täytyy mennä. En voi myöhästyä yhden lennolta – töissä on täysi paniikki päällä.”

”Kiva olla korvaamaton.”

”En usko, että liikejuristeja voi koskaan sanoa korvaamattomiksi. Alttoviulun soittajat ovat tärkeämpiä.” Hän hymyilee. ”Liikejuristit ovat vain naurettavan ylipalkattuja. Mutta mitä sinä aiot tehdä tänään?”

”Jatkan varmaankin talon tutkimista. Ennen kuin kosken mihinkään, minun lienee syytä tietää perusasiat. Minähän en edes tiedä, montako makuuhuonetta täällä on.”

”Kahdeksantoista”, David vastaa. Ja lisää sitten kulmiaan kurtistaen: ”Luulisin.”

”David! Kuuntele nyt itseäsi. Miten niin et muka tiedä, montako makuuhuonetta sinulla on?”

”Me testaamme vielä jokaista niistä. Lupaan sen.” Hän nykäisee paidan kalvosinta ylöspäin ja katsoo hopeista kelloaan. ”Jos haluat perehtyä asioihin oikein kunnolla, Ninan kirjat ovat keltaisessa salongissa. Ne, joita hän käytti kunnostussuunnitelmissaan.”

Nimi kirvelee hiukan, mutta en anna sen näkyä.

Nina Kerthen, omaa sukua Valéry. Davidin ensimmäinen vaimo. En tiedä hänestä paljoakaan: olen nähnyt muutaman valokuvan, tiedän, että hän oli kaunis, pariisilainen, nuori, yläluokkainen, vaaleahiuksinen. Tiedän, että hän kuoli 18 kuukautta sitten Morvellanin kaivoksessa sattuneessa onnettomuudessa. Tiedän, että hänen aviomiehensä ja aivan erityisesti hänen poikansa – aivan tuore kahdeksanvuotias poikapuoleni Jamie – todennäköisesti surevat yhä, vaikka yrittävätkin olla näyttämättä sitä.

Ja minä tiedän, hyvin, hyvin selvästi, että yksi tehtävistäni Carnhallow’ssa on muuttaa kaikki taas hyväksi, olla maailman paras äitipuoli tälle surulliselle ja ihastuttavalle pikku pojalle.

”Minäpä vilkaisen”, vastaan iloisesti. ”Niitä kirjoja. Voin saada niistä ideoita. Kiirehdi sinä lennollesi.”

David kääntyy antamaan vielä viimeisen suudelman, mutta minä vetäydyn loitommas.

”Ei – mene nyt! Jos suutelet minua vielä, päädymme neljänteentoista makuuhuoneeseen ja sitten kello onkin jo kuusi.”

Olen aivan tosissani. Davidin nauru on tummaa ja seksikästä.

”Skypetän sinulle illalla ja nähdään perjantaina.”

Tämän sanottuaan hän lähtee. Kuulen ovien läimähtelevän kiinni pitkissä käytävissä ja hänen Mercedeksensä hyrähtävän käyntiin. Sen jälkeen laskeutuu hiljaisuus, Carnhallow’n erikoislaatuinen kesähiljaisuus taustamusiikkinaan meren etäinen kuiske.

Tartun puhelimeeni ja avaan muistikirjasovelluksen.

Ninan aloittaman kunnostusprojektin jatkaminen ei tule olemaan helppoa. Tehtävää helpottaa kuitenkin se, että minulla on jonkinlaisia taiteellisia lahjoja: olen suorittanut valokuvaajan tutkinnon Goldsmiths Collegessa. Tutkinnon, joka sitten osoittautui täysin hyödyttömäksi, koska sinä päivänä, jolloin valmistuin, oli jo selvää, että valokuvaamisella ei voisi ansaita elantoaan. Siten päädyin opettamaan valokuvausta nuorille, joista ei koskaan tulisi valokuvaajia.

Tämä oli uskoakseni yksi syy siihen, miksi minun oli niin helppo luopua lontoolaiselämästä; tarkoituksettomuus oli alkanut käydä hermoilleni. En ottanut enää edes kuvia. Kunhan raahauduin bussilla sateen läpi Shoreditchissa sijaitsevaan ahtaaseen kimppa-asuntooni. Johon minulla ei itse asiassa olisi ollut varaa.

Ironista kyllä, nyt kun minulla ei ole varsinaista ansiotyötä, voin hyödyntää taiteellisuuttani. Sellaista kuin se nyt on.

Puhelimellani aseistettuna aloitan tutkimukseni: yritän rakentaa mieleeni kunnollisen kartan Carnhallow’sta. Olen ollut täällä jo viikon, mutta olemme viettäneet suurimman osan siitä makuuhuoneessa, keittiössä tai hiekkarannoilla nauttimassa autuaasta kesäsäästä. Suuri osa Lontoosta tulleista tavaroistani on yhä laatikoissa. Yksi matkalaukku on vielä purkamatta kuherruskuukaudeltammekin, ihanan hedonistiselta ja nautinnollisen kalliilta matkaltamme Venetsiaan, jossa David tarjosi minulle Harry’s Barissa lempimartininsa: lähes jääkylmäksi jäähdytettyä, ja kuten David asian ilmaisi, ”lievästi vermutilla myrkytettyä” giniä shottilasista. Rakastan Davidin tapaa ilmaista asioita.

Se on kuitenkin jo menneisyyttä, ja tämä on tulevaisuuttani. Carnhallow.

Suuntaan kohti etelää kuin Etelämantereen tutkija ja vaellan uudessa hallissa tarkastellen huonekaluja ja sisustuselementtejä ja teen kulkiessani koko ajan muistiinpanoja. Hallin seinät ovat luullakseni pellavaverhoa jäljittelevää paneelia, ja niiden koristeena on grafiikanlehtiä, jotka esittävät Kerthenien Cornwallissa aikoinaan omistamia monia tina- ja kuparikaivoksia: Botallackin ja Morvellanin sisäänkäyntejä ja tunneleita, Wheal Chancen ja Wheal Rosen kuiluja ja huuhtomoja. Toisaalla on vanhoja valokuvia kaivosten kukoistusajalta: kaihoisia kuvia paikoilleen jähmettyneistä työmiehistä, unohtuneista ammateista, liiviasuisista miehistä työntämässä kottikärryjä, savua tupruttavista piipuista meren rannalla.

Uuden hallin päässä on mahtava kaksoisovi. Tiedän, mitä sen takana on: keltainen salonki. Työnnän oven auki, astun sisään ja jään katselemaan ympärilleni jonkinlaisella avuttomalla kaipauksella.

Sillä tämä huone, joka on jo kunnostettu, on etelänpuolen unelmoiville kukkanurmikoille avautuvine lyijypuiteikkunoineen todennäköisesti talon kaunein huone ja siksi myös yksi masentavimmista.

Minun on pystyttävä tekemään Carnhallow’n muista huoneista yhtä vaikuttavia kuin tämä. Se ei tule olemaan helppoa, sillä Ninalla oli erinomainen maku. Keltaisen salongin kauneus tuo kuitenkin esiin Carnhallow’n piilevät mahdollisuudet. Jos yllän samaan, mitä Nina on tehnyt tässä huoneessa, Carnhallow’sta tulee hätkähdyttävän ihana. Ja minun omani.

Ajatus on niin häikäisevä, että se saa pääni pyörälle. Ja tekee minusta onnellisen.

Olen kirjoittanut puhelimeeni muutamia keltaista salonkia koskevia muistiinpanoja. Niistä ei kuitenkaan ole juuri muuhun kuin osoittamaan tietämättömyyteni. Olen kirjoittanut ”sininen porsas pöydällä”, ”1700-luvun hautauurnia?” ja ”mamelukkiveitsiä”. Sekä ”Davidin isän korttipakka”, ”he pelasivat useamman pelaajan backgammonia” ja ”kilpikonnanluisia upotuksia messingissä”.

Mitä aion tällä kaikella tehdä? Mistä edes aloitan? Olen jo lehteillyt nopeasti läpi Ninan kirjat. Niissä vilisee viisaita mutta askarruttavia neuvoja yrjöjenaikaisista huonekaluista ja viktoriaanisista hopeista, ja sanoja jotka ovat yhtä aikaa lumoavia ja hämmentäviä – kalkkikivestä veistetty nurkkaharkotus, aamuruskotapetti, antiikkinen pöytäkoriste.

Kaikki kuulostaa kovin eksoottiselta ja vaikeaselkoiselta ja mahdottoman ylelliseltä. Minä vartuin ahtaassa kaupungin vuokra-asunnossa. Kallein esine, jonka omistimme, oli valtavan kokoinen televisio, joka sekin oli todennäköisesti varastettu. Nyt minun odotetaan hassaavan tuhansia puntia ”1600-luvun hopeisiin sormienhuuhtelumaljoihin” ja ”täyttävän ne ruusuvedellä”. Kaikesta päätellen.

Haaveiluni – yhtä aikaa ahdistunut ja haltioitunut – johdattaa minut salongin nurkkaan pienen, kiillotetusta puusta valmistetun sivupöydän luo. Thaimaalainen taloudenhoitajamme Cassie on asettanut pöydälle hopeisen maljakon täynnä liljoja ja ruusuja. Maljakko ei kuitenkaan näytä hyvältä, joten ehkä voin aloittaa tästä. Maljakosta. Keskittyä vain siihen. Yksi askel kerrallaan.

Lasken puhelimen kädestäni ja siirrän maljakkoa – asetan sen tarkasti pöydän keskelle. Siltikään se ei tunnu olevan oikeassa paikassa. Ehkä sen ei pitäisi sijaita niin symmetrisesti vaan vaikkapa vähän vasemmalla sivulla? Hyvä valokuvaaja ei koskaan sijoita kohdettaan suoraan kuvan keskelle.

Yritän kymmenen minuutin ajan löytää parasta paikkaa maljakolle. Kuvittelen Nina Kerthenin seisovan takanani ja pudistelevan päätään kohteliaan kauhistuneena. Ja nyt itseeni kohdistuvat epäilykset palaavat. Olen varma, että Nina Kerthen olisi onnistunut tässä. Hän olisi hoitanut asian moitteettomasti. Vaaleat hiukset olisivat valuneet suortuvina aavistuksen vinojen, älykkäiden sinisten silmien eteen Ninan keskittyessä silmiään siristäen tehtäväänsä.

Luovun yrityksestäni ja lasken katseeni huokaisten alas. Näen marjakuusisen pöydän tummassa kiiltävässä pinnassa oman heijastukseni. Koko pöydän poikki kulkeva halkeama jakaa sen kahtia. Mikä onkin sopivaa.

Minua sanotaan viehättäväksi, mutta en ole koskaan todella tuntenut itseäni kauniiksi punaisine hiuksineni ja pisamarykelmineni tai valkoisine kelttiläisihoineni, johon rusketus ei koskaan tartu. Sen sijaan tunnen itseni vialliseksi tai rikkinäiseksi. Säröillä olevaksi. Ja kun katson itseäni hyvin tarkkaan, en näe lainkaan kauneutta, vain silmien ympärillä näkyvät syvenevät uurteet, joita on ikääni nähden liian paljon – olen vasta kolmenkymmenen.

Nautinnollinen tuulenvire havahduttaa minut. Se tulee avoimesta ikkunasta, tuo mukanaan tuoksuja Carnhallow’n kukkapuutarhoista, karkottaa höpsöt ajatukseni ja muistuttaa minua omasta arvostani. Ei. En ole rikkinäinen ja olen jo epäillyt kykyjäni riittävästi. Minä olen Rachel Daly, ja olen selvinnyt suuremmistakin haasteista kuin oikeanlaisen seinäpaperin löytämisestä tai sen selvittämisestä, mikä tazza on.

Seitsemänkymmentäkahdeksan makuuhuonetta voivat odottaa, samoin länsisiipi. Tarvitsen raitista ilmaa. Työnnän puhelimen taskuuni, kävelen itäiselle ovelle ja avaan sen seesteiseen auringonpaisteeseen, joka tuntuu ihanalta ylöspäin kohotetuilla kasvoillani. Ja sitten etelänpuolen nurmikot. Ihmeelliset puutarhat.

Minulle on kerrottu, että puutarhat olivat ainoa asia Carnhallow’ssa, joita Davidin isä Richard Kerthen piti yllä silloinkin, kun hän hävitti pelaamalla Kerthenien omaisuuden viimeisetkin rippeet matkallaan kohti sydänkohtausta. Eikä Nina ilmeisesti juurikaan koskenut puutarhoihin. Sen tähden voin täällä ulkona nauttia omistamisesta puhtaimmillaan; voin heittäytyä täydestä sydämestäni ihailemaan lehtojalavien varjostamaa vastaleikattua vihreää nurmikkoa ja kesäisten väriläiskien täyttämiä kukkapenkkejä. Voin myös oitis rakastaa ominani syviä ja kauniita metsiä, jotka suojelevat ja ympäröivät Carnhallow’ta kuin talo olisi orjantappuravyyhdin keskelle piilotettu korulipas.

”Hei.”

Käännyn aavistuksen säikähtäneenä. Edessäni on Davidin äiti Juliet Kerthen. Hän elää yksinään ja uhmakkaana omassa asunnossaan, joka on kunnostettu häntä varten muutoin rapistuvan ja alkuperäisessä asussaan olevan länsisiiven yhteen kulmaan. Julietissa näkyvät Alzheimerin taudin ensimmäiset merkit, mutta kuten David sanoo, hän on ”ylevän torjunnan tilassa”.

”Kaunis päivä”, Juliet sanoo.

”Aivan ihana, eikö olekin?”

Olen tavannut Julietin pari kertaa. Pidän hänestä kovasti, sillä hän on luonteeltaan hyvin eloisa. En tiedä, pitääkö hän minusta. Minulla ei ole ollut tarpeeksi rohkeutta lähestyä häntä, ystävystyä hänen kanssaan kunnolla, koputtaa hänen ovelleen karhunvatukka-omenapiiraan kanssa. Juliet Kerthen voi nimittäin olla vanha ja hauras, mutta hän on myös pelottava. Lordi Carlyonin tytär, jolla on juuri sopivan siniset silmät ja oikeanlaiset poskiluut. Toisen ikivanhan cornwallilaissuvun jäsen. Hän saa minut tuntemaan itseni läpikotaisin työläisperheen tyttäreksi Plumsteadista. Piiraani olisi hänestä todennäköisesti aavistuksen rahvaanomainen.

Hän kohtelee minua kuitenkin ystävällisesti. Vika on minussa.

Juliet varjostaa kädellä silmiään kirkkaasti paistavalta auringolta. ”Davidilla on tapana sanoa, että elämä on kuin täydellinen englantilainen kesäpäivä. Kaunis juuri siksi, että se on niin harvinainen ja ohikiitävä.”

”Tuo kuulostaa todellakin aivan Davidilta.”

”Mitenkä olet kotiutunut, kultaseni?”

”Hyvin. Todella hyvin!!”

”Niinkö?” Juliet tarkastelee minua silmiään siristäen mutta ystävällisesti. Arvioin vastaavasti häntä katseellani. Hän on pukeutunut iäkkään ihmisen tavoin mutta silti hyvin huolitellusti. Leninkiin, joka on varmaan 30 vuotta vanha, punaruskeaan kashmirvillatakkiin ja järkeviin, kalliisiin kenkiin, jotka on todennäköisesti valmistettu hänelle käsin Trurossa 40 vuotta sitten. Nyt ne on kiillottanut Cassie, joka käväisee joka päivä varmistamassa, että vanha rouva on vielä elossa.

”Talo ei siis tunnu sinusta liian painostavalta?”

”Luoja, ei, tai no ehkä vähän mutta…”

Juliet suo minulle ystävällisen hymyn. ”Älä anna sen saada otetta sinusta. Muistan, kun Richard ensimmäisen kerran toi minut Carnhallow’hun. Se oli melkoinen koettelemus. Ajomatkan viimeinen osuus. St. Ivesista tänne johtavat kammottavat kapeat nummitiet. Richard taisi olla ylpeä syrjäisestä sijainnista. Se lisäsi talon tarunomaisuutta. Maistuisiko sinulle kupillinen teetä? Minulla on erinomaista pu’er-teetä. Olen kyllästynyt juomaan sitä yksin. Minulla on kyllä myös giniä. Olen vähän kahden vaiheilla.”

”Voi, kyllä. Tee sopisi hyvin. Kiitoksia.”

Kuljen Julietin perässä länsisiiven ympäri kohti talon pohjoispuolta. Aurinko väikkyy hopeisena kaukana merellä. Kallioiden laella olevat kaivokset tulevat näkyviin. Rupattelen niitä näitä talosta ja yritän vakuuttaa Julietin ja kenties itsenikin siitä, että olen hyvin optimistinen.

”Minua hämmästyttää erityisesti se, miten piilossa tämä on. Siis Carnhallow. Kätkettynä tähän ihanaan pieneen laaksoon, joka kerää kaiken auringonpaisteen. Mutta silti tämä on vain muutaman kilometrin päässä nummilta, kaikesta siitä ankeudesta.”

Juliet kääntyy ja nyökkää. ”Niinpä. Talon toinen sivu on tosin aivan erilainen. Se on itse asiassa varsin ovelaa. Richard väitti aina sen osoittavan, että taru on totta.”

Rypistän otsaani. ”Nyt en ymmärrä.”

”Koska Carnhallow’n toinen sivu avautuu pohjoiseen, kaivoksille, kalliojyrkänteille.”

Pudistan päätä ymmälläni.

”Eikö David ole kertonut tarua sinulle?” Juliet kysyy.

”Ei. En ainakaan usko. Tai siis, tuota, on hän kertonut paljonkin tarinoita. Pihlajista. Julmasta Jago Kerthenistä…” En tahdo sanoa: Voi olla, että humalluimme ensimmäisillä treffeillämme niin vahvasti samppanjasta ja harrastimme sitten niin huimaavaa seksiä, että olen unohtanut puolet hänen kertomastaan – mikä on täysin mahdollista.

Juliet kääntyy katsomaan kaivosten tummia hahmoja. ”No, taru kuuluu seuraavasti. Sanotaan, että Kertheneillä on täytynyt olla paholaismainen kyky, kuudes aisti tai jonkinlainen selvänäön lahja, koska he osuivat tina- ja kuparisuoniin silloinkin, kun toiset kaivosyrittäjät tekivät konkursseja. Kornin kielessä on nimitys sellaisille ihmisille, joilla on tuo lahja: tus-tanyow. Se tarkoittaa ’tulen ihmiset’, ’ihmiset, joissa on valo’.” Juliet hymyilee huolettomasti. ”Voit kuulla paikallisten kertovan tarinaa Tinner’sissa – se on viihtyisä pub Zennorissa. Sinun pitää käydä siellä, mutta vältä kalanpääpiirakkaa. Richardilla oli joka tapauksessa tapana paasata tästä tarusta. Siksi koska Kerthenit rakensivat talonsa juuri tähän paikkaan, vanhan munkkiluostarin raunioiden päälle ja Morvellaniin päin, mutta jo vuosisatoja ennen kuin Morvellanista löytyi tinaa. Herkkäuskoisuuteen taipuvaisten mielestä tämä tuntuisi viittaavan siihen, että taru on totta. Että Kerthenit olisivat tienneet löytävänsä jossain vaiheessa tinaa. Ei mutta nyt tiedän, mennään juomaan sekä pu’er-teetä että giniä, tiedä vaikka ne sopisivat hyvinkin yhteen.”

Juliet kulkee reippaasti Carhallow’n luoteiskulman ympäri. Menen hänen perässään, kaipaan seuraa ja muuta ajateltavaa. Sillä Julietin tarina huolestuttaa minua tavalla, jota en pysty pukemaan sanoiksi.

Loppujen lopuksihan se on vain tyhmä pieni kertomus vanhasta suvusta, joka ansaitsi paljon rahaa lähettämällä poikia alas ikivanhoihin kaivoksiin. Joiden tunnelit ulottuvat syvälle meren alle.

162 päivää jouluun

Aamupäivä

David piirtää minua. Istumme keskikesän auringossa etelänpuolen nurmikolla, ja tuoksuvalle ruoholle on laskettu hopeinen tarjotin, jolla on kannullinen vastapuristettua persikka-sitruunamehua. Minulla on päässäni olkihattu, joka on asetettu hiukan kallelleen. Carnhallow – minun mahtava ja kaunis taloni – hehkuu auringonvalossa. En ole ikinä tuntenut itseäni näin yläluokkaiseksi. Enkä ole ehkä koskaan ollut onnellisempi.

”Älä liiku”, Daniel sanoo. ”Pysy hetki paikallasi, kulta. Piirrän juuri sievää pystynenääsi. Nenät ovat hankalia. Kaikki on kiinni varjostuksesta.”

Hän katsoo keskittyneesti minuun, kääntää sitten katseensa takaisin piirustuspaperiinsa ja liikuttaa kynäänsä vikkelästi, varjostaa ja häivyttää. Hän on erittäin hyvä taiteilija, todennäköisesti paljon parempi kuin minä – mikä on vasta alkanut valjeta minulle. Luontaisesti lahjakas. Minä osaan piirtää hiukan mutta en yhtä taitavasti enkä ainakaan yhtä nopeasti.

Davidin taiteilijanlahjojen paljastuminen on ollut yksi kesän iloisista yllätyksistä. Olen koko ajan tiennyt hänen olevan kiinnostunut taiteesta; mehän tapasimmekin shoreditchiläisen gallerian yksityisnäyttelyssä. Venetsiassa David esitteli minulle kaikki venetsialaiset lempitaideteoksensa, ei vain itsestään selvät Tizianit ja Canaletot vaan myös Guggenheimin Brancusit, San Pantalon -kirkon barokkikaton tai Torcellon saarella olevan 800-luvun Madonnan, jonka valppaat silmät tulvivat piinattua mutta ikuista rakkautta. Loppumatonta äidinrakkautta. Madonna oli niin ihana ja surullinen, että minua itketti.

En ollut kuitenkaan täysin tajunnut, että David oli hyvä myös taiteen tekijänä, ennen kuin muutin Carnhallow’hun. Olen nähnyt Davidin nuoruudentöitä salongin seinällä ja hänen työhuoneessaan, Penwithin kivipaasia ja nummia ja hiekkarantoja esittäviä puoliabstrakteja maalauksia. Ne ovat niin hyviä, että aluksi luulin niiden olevan Ninan Penzancen huutokauppahuoneesta isolla rahalla ostamia ammattitaiteilijoiden teoksia. Osa Ninan huolellista kunnostustyötä, hänen omistautumistaan talolle.

”Noin”, David sanoo. ”Nenä on valmis. Ja nyt suu. Suut ovat helppoja. Ihan pieni hetki.” Hän nojautuu taaksepäin ja katsoo piirustusta. ”Hah. Ihan nappiin.”

David ottaa tyytyväisenä siemauksen persikka-sitruunamehua. Aurinko paistaa lämpimästi paljaille ja päivettyville olkapäilleni. Linnut laulavat Naisten metsässä. En yllättyisi vaikka ne äkkiä ryhtyisivät laulamaan moniäänisesti. Tässä se on. Täydellinen hyvän onnen hetki. Mies, rakkaus, aurinko, kaunis talo kauniissa puutarhassa kauniissa Englannin kolkassa. Tunnen tarvetta sanoa jotain kannustavaa, maksaa velkani maailmalle.

”Olet kyllä todella taitava.”

”Mitä sanoit, kultaseni?”

David on alkanut taas luonnostella. Miehisen keskittyneesti. Pidän hänen tavastaan keskittyä. Hän kurtistaa kulmiaan muttei vihaisesti. Työskentelevä mies. ”Piirtämisessä. Tiedän, että olen sanonut näin ennenkin, mutta olet hyvin lahjakas.”

”No jaa”, hän sanoo kuin murrosikäinen, mutta hymyilee sitten kuin aikuinen käden liikkuessa nopeasti paperilla. ”Ehkä.”

”Etkö koskaan ole halunnut tehdä taidetta elääksesi?”

”En. Olen. En.”

”Siis oletko?”

”Cambridgen jälkeen harkitsin hetken. Olisin halunnut kokeilla sitä. Minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja: minun oli mentävä töihin ja ansaittava kasoittain tylsää rahaa.”

”Koska isäsi oli tuhlannut koko omaisuutensa?”

”Hän myi jopa sukuhopeat, Rachel. Niiden älyttömien pelivelkojensa maksamiseksi. Kuin narkkari joka myy perheen television. Minun oli ostettava ne takaisin – Kerthenin suvun hopeaesineet. Ja minut pantiin maksamaan extraa.” David huokaa ja maistaa uudestaan mehua. Aurinko säkenöi lasissa, jota hän kallistaa. Hän nautiskelee mehun tuoreudesta ja aromeista ja katsoo ohitseni auringon laikuttamia metsiä. ”Olihan meiltä tosin muutenkin rahat loppumassa, syy ei ollut pelkästään isäni. Carnhallow’n ylläpitäminen tuli älyttömän kalliiksi, mutta suku vain jatkoi. Vaikka suurin osa kaivoksista teki jo vuonna 1870 tappiota.”

”Miksi?”

David nappaa kynän käteensä ja alkaa naputella sitä valkoisten hampaidensa välissä. Hän miettii piirrostaan ja vastaa hajamielisesti. ”Minun täytyy piirtää sinut alastomana. Olen häkellyttävän hyvä nännien piirtäjä. Erityisen lahjakas siinä.”

”David!” nauran. ”Minä haluan tietää. Haluan ymmärtää asioita. Miksi ne tuottivat tappiota?”

David jatkaa luonnostelua. ”Koska louhiminen on Cornwallissa vaikeaa. Cornwallin alla on edelleen enemmän tinaa ja kuparia kuin sieltä neljätuhatta vuotta vanhan cornwallilaisen kaivoshistorian aikana on louhittu, mutta esiintymiin on käytännöllisesti katsoen mahdotonta päästä käsiksi. Eikä se ainakaan olisi kannattavaa.”

”Kalliojyrkänteiden ja meren takiako?”

”Juuri niin. Olet nähnyt Morvellanin. Se oli 1700- ja 1800- luvuilla tuottoisin kaivoksemme, mutta se on hyvin vaarallinen ja maastoltaan hankala.”

”Kerro lisää.”

”On tietty syy siihen, että Morvellan on rakennettu poikkeuksellisella tavalla – että rakennuksia on kaksi. Useimmista Cornwallin kaivoksista oli avoin yhteys ulkoilmaan ja vain pumput pidettiin suojassa kiven sisäpuolella. Koneita pidettiin tärkeämpinä kuin ihmisiä. Kalliojyrkänteiden päällä, Zawn Hannan yläpuolella, Kerthenit kohtasivat kuitenkin ongelman. Koska meri oli niin lähellä, ja näin ollen myös myrskyvesi, meidän oli suojattava kuilun yläpää rakentamalla sen ympärille oma rakennus heti konehuoneen viereen.” David tuijottaa minua ja sitten ohitseni kuin näkisi silmissään kaivoksen rakennukset. ”Loimme sattumalta sen omalaatuisen, viiston symmetrian.” Kynä pyörähtelee verkkaisesti hänen sormissaan. ”Vertaapa sitä sitten Australian tai Malesian avokaivoksiin. Tina on niissä heti siinä, pinnassa. Sen saa kaivettua esiin vaikka muovilapiolla. Ja siksi cornwallilainen kaivosteollisuus kuoli. Neljäntuhannen vuoden kaivosteollisuus katosi parissa sukupolvessa.”

Hänen hyväntuulisuutensa ylle on noussut varjo. Tunnen hänen ajatustensa synkkenevän, kääntyvän Ninaan, joka hukkui Morvellaniin. Hänen synkistymisensä on todennäköisesti minun syytäni, kun annoin keskustelun harhautua tähän suuntaan. Alas laaksoon. Kohti kalliojyrkänteen päällä olev...