ISBN 978-951-0-42909-9

Teksti © Timo Parvela, Bjørn Sortland 2017
Kuvitus © Pasi Pitkänen 2017
Teoskokonaisuus © Tekijät ja Werner Söderström Osakeyhtiö 2017
Graafinen suunnittelu Pasi Pitkänen

Kannen kuva: Pasi Pitkänen

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2017

1.

Poika otti omenan. Puusta. Tai ainakin hedelmä muistutti etäisesti omenaa. Hän haukkasi siitä suuren mehukkaan palan ja mutusteli. Mehu pursusi hänen suupielistään ja valui rinnuksille. Iäkäs vartija ryntäsi puiden kätköistä paikalle. Hän huohotti ponnistuksesta juostuaan koko matkan metsän läpi. Poika seisoi omena kädessään ja odotti, kunnes mies ehti hänen luokseen. Sitten hän ojensi hedelmän vartijalle. Heidän katseensa kohtasivat; nuoren pojan eloisa ja ilkikurinen ja vanhan miehen totinen mutta hyväksyvä.

– Oletko koskaan kuullut hyvän ja pahan tiedon puusta? vartija kysyi pojalta.

– Älä huolehdi. Kaikki on hyvin, poika vastasi.

Vanha mies hymyili ja puraisi sitten hedelmää. Hänen päänsä räjähti.

Arin silmät revähtivät auki. Aurinko häikäisi. Ruohikkoinen rinne oli kuin suunnattoman eläimen lämmin turkki. Toiset näyttivät askartelevan leirissä päivän rutiineissaan. Arin unesta yhä sumuiset aivot rekisteröivät yksityiskohtia kuin joulukalenterin luukkuja.

Min-Jun näyttämässä Svetlanalle kasvimaan ensimmäistä porkkanaa. Kepler62 e:llä kaikki kasvoi nopeasti, sillä valoa oli paljon enemmän kuin Maassa.

Kauempana vastapäisellä rinteellä luonnottoman kirkas olio kimmeltävien aurinkopaneelien välissä. Luultavasti Olivia suojahaalarissaan. Ari rypisti otsaansa. Epämiellyttävä tunne kouraisi hänen vatsaansa. Hän ei tiennyt mitä oikein ajatella nuoresta naisesta, joka oli pelastanut pikkuveli Jonin hengen, mutta saattoi silti olla vastuussa siitä, että hänen pikkuveljensä oli ylipäätään sairastunut. Ainakin Marie sinnikkäästi väitti niin.

Marie. Hänen kohdallaan kalenterissa oli tyhjä luukku. Tytöstä oli tullut vähän outo. Hän vietti paljon aikaa yksin. Katosi välillä porukasta ja oli palatessaan jotenkin syyllisen näköinen. Ari oli ottanut etäisyyttä tyttöön. Hän ei enää tiennyt mitä ajatella ja kehen uskoa.

Pikkuveli Joni oli onneksi toipunut lähes ennalleen. Olivia seurasi hänen vointiaan yhä päivittäin, otti näytteitä ja teki muistiinpanoja. Joni oli edelleen kalpea ja hauras, mutta sellainenhan hän oli aina ollutkin. Posliinikissa, jolta puuttui pala häntää. Pikkuveli ja Lisa tulivat juuri ulos asuntomoduulista. Aria hymyilytti, kun hän näki pikkuveljen selittävän tytölle jotain kiihkeästi ja kädet heiluen. Veli oli ottanut todella raskaasti kuiskaajien kuoleman, josta hän ilmeisesti koki olevansa vastuussa. Se oli Arista hölmöä, sillä eihän Joni voinut mitään sairaudelleen, eikä ollut voinut mitenkään tietää, että hänen kantamansa virus oli kuiskaajille tappava. Lisan seura oli onneksi piristänyt häntä. Alkujaan kanadalaisessa tytössä oli jotain rauhallisen vakaata ja tasapainottavaa. Hän oli Jonin jälkeen retkikunnan toiseksi nuorin, mutta tuntui paljon ikäistään vanhemmalta. Ari ei ollut varma, mutta hänestä tuntui, että pikkuveli oli vähän lätkässä tyttöön. Se hymyilytti.

Ari hymähti itsekseen ja ojensi kätensä tunnustellakseen ruohoa päänsä alta. Viileä metallipinta osui heti hänen sormiinsa. Hän poimi taas kerran heinikosta kevyestä ja tuntemattomasta metallista valmistetun tabletin ja tutki sen takakanteen painettua logoa niin kuin oli tehnyt jo monesti kuluneiden viikkojen aikana. Siitä lähtien kun hän oli varastanut laitteen suurilta karvattomilta karhuolioilta. KTA. Olisi liian suuri sattuma, että joku täällä olisi käyttänyt samanlaista kirjainjärjestelmää kuin Maassa, sen Arikin ymmärsi. Mutta kuinka niillä kähisevillä otuksilla olisi muka voinut olla jokin Maassa valmistettu laite? Sehän tarkoittaisi sitä, että he eivät kenties olleetkaan ensimmäisiä Maan asukkaita Kepler62 e:llä. Ja se taas tarkoitti, että joku oli tiennyt jo etukäteen kähisijöistä ja kuiskaajista, niistä kahdesta lajista, jotka he olivat kohdanneet. Oli Keplerillä tietenkin muutakin elämää: suunnattoman suuria linnuntapaisia, pieniä liskoja joilla oli kuusi jalkaa, vilistäviä karvapalloja, joita he kutsuivat vinkuleluiksi, koska ne päästivät säikähtäessään samanlaisen äänen kuin koirien kumilelut ja paljon muitakin, mutta kuiskaajat ja kähisijät olivat heidän lisäkseen ainoat älylliset olennot. Toistaiseksi.

Arista tuntui, että tabletti sisälsi arvoituksen avaimen. Hän pyöräytti laitteen ympäri, hipaisi sen pintaa. Se pysyi himmeänä. Sen pidemmälle hän ei ollut päässyt, vaikka aikaa oli kulunut jo viikkoja. Näytti siltä, että kojeessa oli jonkinlainen tunnistinlevy, mahdollisesti sormenjälkeä varten, mutta ainakaan hänen kosketukseensa se ei reagoinut. Sen toisessa reunassa oli lisäksi karhea rivi metallisia nystyröitä, mutta muita nappeja tai kytkimiä ei ollut. Ehkä Olivia tietäisi jotain? Jostain syystä Ari ei halunnut viedä laitetta naiselle. Ne karhukähisijät olisivat tietenkin osanneet avata tabletin, mutta niitä ei ollut näkynyt sen jälkeen kun ne olivat polttaneet kuiskaajien kylän.

Ranneke piippasi. Oli aika mennä varjoon. Siitä oli tarkat ohjeet, kaikesta oli. Heidän terveyttään valvottiin päivittäisillä tarkastuksilla ja jokaisella oli ranteessaan anturi, joka mittasi pulssia, verenpainetta, lämpöä ja luultavasti monia muitakin asioita. Lisäksi se varoitti olosuhteista niin kuin nyt liiallisesta kuumuudesta ja uv-säteilystä. Heidän piti suojautua.

Ari nyppäsi maasta ruohonkorren. Se näytti ruoholta, tuoksui ruoholta ja silti se oli jotain muuta. Elämä oli samanlaista kuin Maassa, he hengittivät, puhuivat, söivät, ulostivat ja nukkuivat. Ja silti mikään ei ollut kuin ennen. Eikä koskaan enää tulisi olemaankaan. Sitä oli yhä vaikea käsittää.

Ari nousi, työnsi tabletin takaisin kivenkoloon, jossa hän sitä säilytti. Uni viipyili vielä hänen mielessään. Hän muisti omenan, jonka oli poiminut kauan sitten erään kaupan hedelmäosastolta jossain toisessa todellisuudessa, jossain toisessa elämässä. Ehkä jopa jonkun toisen elämässä. Siltä hänestä ainakin nyt tuntui.

2.

61. päivä

HÄN on ollut levoton. HÄNEN unensa on keventynyt. HÄN on heräämässä. Liian aikaisin, sillä minä en voi nopeuttaa sitä prosessia, joka täällä on meneillään. Kestää aikansa ennen kuin virukset uusiutuvat ja pommi on taas ladattu. Me emme voi muuta kuin odottaa, eikä hätäileminen jouduta asiaa yhtään. Päinvastoin. Mutta HÄN on aina kärsimätön. Jopa nukkuessaankin. Aina. Nyt on vain odotettava.

Sää on muuttumassa. Muut eivät sitä ole huomanneet, mutta minä näen sen tutkasta. Me saavuimme tänne kuivaan aikaan, mutta epäilen, että kohta on toisin. Ilmanpaine laskee, tuuli on kääntynyt. Kasvillisuus alkaa lakastua, vaikka merkit ovat vielä niin pieniä, ettei sitä juuri huomaa, ellei osaa tarkkailla. Keplerin vuosi kestää 122 vuorokautta. Me olemme olleet täällä siitä puolet ja olosuhteet ovat olleet siedettävät lukuun ottamatta ultraviolettisäteilyä, joka on ajoittain ollut yli raja-arvojen. En minä ole huolissani kuluneesta ajasta. Tätä jäljellä olevaa puolikasta minä pelkään. Millainen on Keplerin talvi? Tai millä nimellä sitä nyt sitten kutsutaankin.

Minä haluaisin, että HÄN astuisi jo esiin ja ottaisi ohjat. Minä en tosin tiedä miten muut siihen reagoisivat. Epävakautta me vähiten kaipaamme, sillä tehtävää on vielä niin paljon. Eniten olen kuitenkin huolissani niistä kähisevistä pöhköistä. Ne ovat kadonneet, vaikka juuri niiden piti olla apunani tässä ensimmäisessä vaiheessa. Luulevatko ne muka saavuttaneensa jo voiton, kun muutama kuiskaaja on tuhottu? Voi pyhä yksinkertaisuus.

3.

– Mikä olo?

– Tässähän tämä.

– Oletko nähnyt Marieta?

– Aamulla viimeksi. Näytti menevän taas rantaan tai ainakin siihen suuntaan. Onko sinulla jo ikävä?

Ari tunsi kaulaansa kuumottavan ja hän rykäisi peittääkseen hämmennyksensä.

– Ei tietenkään. Se on nykyään ihan outo.

– Oletko ajatellut… Jonin lause katkesi, kun hänen tummat silmänsä seurasivat Lisaa, joka raahasi työkalupakkia kohti asuntomoduulia. – Menemmekö me joskus naimisiin täällä? Perustammeko perheen ja saamme lapsia?

– Kenen kanssa sinä haluaisit lapsia? Jonkin sellaisen karvattoman karhukaunokaisen? Oletko jo iskenyt silmäsi johonkin tiettyyn? Ari pukkasi veljeään kylkeen.

– Turpa kiinni. Ne ovat… sairaita, vastenmielisiä petoja.

Kyyneleet kihosivat Jonin silmiin hänen yrittäessään torjua mielestään näkyä karhuolioista polttamassa kuiskaajien ruumiita roviolla.

– Anteeksi.

– Ja ne toiset, Ruohokansa, kuiskaajat. Minä tapoin ne.

– Sinä olit sairas.

– Mutta minä tartutin ne. Minun olisi pitänyt kuolla, ei niiden.

– Et sinä tehnyt mitään väärää. Kukaan ei tehnyt. Kaikki tekivät parhaansa, mutta tilanne vain oli sellainen, Ari yritti rauhoittaa pikkuveljeään.

– Mutta… jos sinä olisit tiennyt että niin käy, olisitko silti luovuttanut minut niille? Joni kysyi. Hänen silmänsä paloivat kiihkeinä. Arin sydän käpertyi kovaksi ja pieneksi.

– Minä olisin tehnyt mitä tahansa pelastaakseni sinut.

– Vaikka se olisi vaatinut toisten hengen?

– Vaikka. Nehän olivat kuitenkin vain, no, suuria heinäsirkkoja tai hepokatteja tai jotain.

– Ne olivat eläviä ja tuntevia olentoja.

– Silti. Minä en haluaisi elää maailmassa ilman sinua. Missään maailmassa. Sitä paitsi Oliviahan on sanonut, että kaikki oli sattumaa. Täkäläiset olennot eivät olleet vastustuskykyisiä sinun viruksellesi. Sama juttu kuin aikanaan intiaanien kanssa. Löytöretkeilijät toivat mukanaan tauteja, jotka olivat vaarallisempia alkuperäisille asukkaille kuin heille itselleen, Ari sanoi jurosti.

– Niin. Entä Olivia, uskotko sinä tosiaan kaiken mitä hän sanoo? Joni...