ISBN 978-951-0-42581-7
© Elina Karjalainen 1978
Kuvitus © Hannu Taina 1978
Sisuskuvien väritys © Päivi Arenius 2017
Kansi: Hannu Taina
Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.
Werner Söderström Osakeyhtiö 2017
Juhanille, Pertille ja Outille
1. LUKU
jossa muutetaan kaupunkiin
– Huomenna on herrasväen ensimmäinen koulupäivä, isoisä sanoi ja nosti kolme matkalaukkua, kuusi vakkaa ja yhden merimiessäkin laivalaiturilta ajurinrattaille. – Kesämaa on taaksejäänyttä elämää tällä kertaa ja olemme kaupunkilaisia, jotka asuvat Kissakuja viidessä, hän lisäsi.
»Herrasväki» – Reeta ja Uppo-Nalle – katsoivat toisiaan. Uppo-Nalle sanoi:
– Minä haluaisin tietää pitävätkö peruskoulun ala-asteen ensimmäisen luokan oppilaat minua merillä olleena koululaisena vai jonain muuna.
Reeta ei ehtinyt vastata, sillä samassa Laulava Lintukoira, jonka oli käsketty maata satamalaiturilla ja odottaa, kierähti selälleen, nosti kaikki neljä käpäläänsä kohti kirkkaansinistä syystaivasta ja ulvoi:
Ennemmin kuin Kissakuja viiteen
menisin mä, polo, vaikka hiiteen!
Kohta ratkeaa kai koiran povi:
Kissakuja koiralle ei sovi!
Se ulvoi niin voimakkaasti että satamapoliisi tuli katsomaan, mikä on hätänä. Laulava Lintukoira ymmärsi heti, että sen lauluilla oli satamapoliisille uutuusarvo ja siksi se korotti yhä ääntään:
On elämä hirmuisen karvasta, karvasta.
En liikuttaa voi edes varvasta, varvasta.
Pois vietiin minulta rakkain, rakkain,
pois kera emännän ja vakkain, vakkain!
– Se näki äsken, miten sen koiraystävä Fanny Tiskiriepu ajoi ajurinrattailla pois satamasta ja siksi se on onneton, Reeta selitti satamapoliisille, joka työnsi kypärän otsalle, raapi niskaansa, työnsi kypärän takaraivolle ja sanoi:
– Vai niin… no voi sentään… jopa jotakin.
Satamapoliisi käveli pois, isoisä käski perheensä hypätä ajurinrattaille ja niin mentiin kohti Kissakuja viittä.
Kissakuja viiden talo oli punainen. Sen edessä oli avara pihamaa, jota ympäröi aita ja aidassa oli valkea portti. Isoisä oli nikkaroinut Laulavalle Lintukoiralle koirankopin, joka sekin oli punainen. Pihan poikki oli pingotettu juoksunaru, sillä kaupungeissa eivät koirat saa olla irrallaan ja sellaisia koiria varten, jotka juoksevat mihin mielivät, on virkamies, jota kutsutaan Irrallaan Juoksevien Eläinten Kiinniottajaksi.
Laulava Lintukoira oli yhä edelleen onneton jouduttuaan juoksulankaan eikä se rauhoittunut, vaikka Uppo-Nalle selitti sille, että sen tulisi olla ylpeä uudesta asuinsijastaan ja käyttäytyä kuten kunnon vahtikoiran tuleekin.
– Pitäisiköhän meidän valmistaa pahvitaulu, jossa lukee Varokaa vihaista koiraa! Reeta kysyi.
– Mutta eihän täällä ole vihaista koiraa, huomautti Uppo-Nalle, ja kesti aika kauan ennen kuin se ymmärsi, että taulu olisi vain juju ja saisi Laulavan Lintukoiran uskomaan paremmin vahtikoiruuteensa.
Reeta valmisti taulun ja piirsi sanojen ympärille kymmenen punaista sydäntä, etteivät postinkantaja ja nuohooja syyttä suotta pelästyisi taulua. Kun taulu oli valmis, Reeta katsoi tehneensä Laulavan Lintukoiran hyväksi mitä voi; lisäksi oli jo ilta. Uppo-Nalle ja Reeta hätistettiin heti iltateen jälkeen vuoteisiin ja he asettuivat levolle ullakkohuoneeseen, jonka seinäpaperit olivat hyvin ruusuiset ja jota sen tähden nimitettiin ruusukamariksi.
Reeta peseytyi loiskuttaen ja räiskyttäen, mutta Uppo-Nalle, joka oli huomannut, että yölamppu loi seinälle hyvin suuria varjoja, varjonyrkkeili.
– Huomio, huomio, nyt kuuluisa Mohammad Ali iskee vastustajansa kanveesiin kuuluisalla suorallaan, se sanoi ja heittäytyi samalla vuoteelle, jolloin varjokin katosi. – Kanveesiin meni, yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi…
– Voi sinua höpönpöpöä! Reeta huokaisi. – Kouluun mennään oppimaan eikä tappelemaan! Minä en ymmärrä, miksi sinä aina riehut!
– Minä vain valmistaudun puolustamaan sinua. Voit uskoa, että tassuissani on kesän jälkeen runsaasti voimaa ja olen taistellut suurempiakin heppuja vastaan kuin peruskoulun ala-asteen ensimmäisen luokan poikia, Uppo-Nalle selitti ja olisi jatkanut selitystään, mutta Reeta keskeytti:
– Sinun ei tarvitse puolustaa minua. Hoidan kyllä omat asiani itse. Ja nyt asetan nukutuskellon soimaan, huomenna on ensimmäinen koulupäivä.
Reeta veti nukutuskellon soimaan. Oikeastaan nukutuskello on herätyskello, mutta se pimputtaa niin unettavaa kehtolaulua, että kaikki nimittävät sitä nukutuskelloksi. No, nukutuskello on toki parempi kuin ei olisi kelloa ollenkaan. Reeta asetti osoittimet siten, että nukutuskello alkaisi pimputtaa kehtolaulua seitsemältä aamulla.
Yölamppu sammutettiin. Oli pimeää ja erilaista kuin Kesämaassa, jossa kuu sentään useimmiten valaisi. Nyt oli kaupunginpimeää.
Ruusukamarissa oli ihan hiljaista.
– Nyt kuulisi varmaan nuppineulan putoavan, jos sellainen sattuisi putoamaan, Uppo-Nalle sanoi ja alkoi samassa lausua:
Merellinen elo on erilainen kuin
on elämä tavallinen, mainen.
Jos on ollut vuoteena merten syli,
koskaan et pääse asiasta yli.
Kauan oli kotini mahtava meri,
siispä on minulla vetinen veri:
jos sinä vuoden vesiä kauhot
päässäsi vettyvät sahajauhot.
– Hys, Reeta sanoi. – Alakerrassa hälistään ja minä tiedän miksi. Laulava Lintukoira on tietysti karannut ja olen varma, että isoäiti on ravistellut päätään niin että hiusneulat ovat pudonneet ja hänen nutturansa on valloillaan. Me emme mene sinne, me nukumme nyt! Ja jos sinä yhä ajattelet aikaa, jonka vietit upoksissa maailman merillä, niin unohda mietteesi ja nuku. Huomenna olemme koululaisia.
Uppo-Nalle totteli ja he nukahtivat.
Yöllä Uppo-Nalle näki runounen ja tällainen se oli:
Koulutietä kulkiessas
Nalle aina muista,
ettei kadun jäätiköllä
takatassut luista.
Ettei kynä putoa
ja ettei kirja puutu,
ettei kiltti opettaja
syyttä suotta suutu.
2. LUKU
jossa mennään kouluun
Opettaja oli hyvin nuori ja nätti. Hänellä oli punaiset posket. Hän järjesteli ensimmäisen luokan oppilaita istumaan pulpetteihin. Mukaan tulleet äidit ja Uppo-Nalle katselivat. Opettaja huolestui, kun äiti kertoi Uppo-Nallesta.
– En ole aikaisemmin opettanut karhuja enkä ole varma salliiko kouluhallitus karhun olevan peruskoulun ala-asteen ensimmäisellä luokalla.
Äiti osoitti Uppo-Nallea: – Tämä on ollut aika kauan upoksissa ja minä luulen, että upoksissa ollutta karhua voitaisiin käyttää hyödyksi esimerkiksi maantietotunnilla. Tämä tietää kaikenlaista merellisistä asioista ja on hyvin kokenut.
– Tämä karhu, Uppo-Nalle sanoi itseään osoittaen, – ei tosiaankaan tiedä mitään kouluhallituksesta, mutta oli kerran vähällä joutua meriministeriölle…
– Hys, äiti sanoi ja Uppo-Nalle vaikeni.
– Mikä tämän nimi on? opettaja aloitti, mutta korjasi heti puhettaan: – Mikä on nimesi, ystäväiseni?
– Aikaisemmin Alfonso, mutta nykyisin Uppo-Nalle, vastasi Uppo-Nalle hyvin kuuluvalla äänellä.
– Mikä on siis sinun oikea nimesi? opettaja kysyi.
– Uppo-Alfonso-Nalle kai, Uppo-Nalle vastasi möräkästi.
Kaikki luokan oppilaat nauroivat.
– Oletko sinä terve? opettaja kyseli edelleen.
Uppo-Nalle näytti veitikkamaiselta ja nosti vasemman etutassunsa kuonolleen: – Tavallisesti, jos minulle sanotaan »Terve» niin vastaan »No, tervepä terve», se sanoi ja taas oppilaat nauroivat.
Muuan äiti, joka oli tuonut kouluun pienen, pullean poikansa, puuttui puheeseen:
– Minun Mikkoni on yliherkkä kaikelle karvaiselle ja olen hyvin huolissani, jos samalla luokalla Mikkoni kanssa on kaikenkarvaista väkeä.
– Ei se mitään, Uppo-Nalle sanoi nopeasti ennen kuin äiti ehti hyssyttää sitä vaikenemaan. – Minäkin olin kerran yliherkkä peipposille ja se oli kamalaa, sillä peipposiahan on kaikkialla. Minut kasteltiin viidesti joka päivä hellesäällä, mutta kolealla säällä vain kahdesti. Minä paranin ja niin käy myös teidän pojallenne, jos kastelette hänet säännöllisesti.
Oppilaat nauroivat, mutta pullean pojan äiti alkoi suuttua ja sanoi, ettei hänen poikaansa kasteltaisi missään olosuhteissa.
Olisi saattanut syntyä vaikkapa riita, mutta opettaja puuttui puheeseen:
– Minä kirjoitan kouluhallitukselle ja kun kouluhallitus on tehnyt ratkaisunsa ilmoitan sinulle. Tosin kouluhallitus on hyvin suuri eikä kovin nopea hallitus. Asiat saattavat toisinaan joutua siellä vääriin lokeroihin ja tulla ulos toisista lokeroista kuin pitäisi. Saattaa tapahtua, että sinunkin asiasi tulee ulos väärästä lokerosta ja silloin tyystin toinen koulu kuin meidän koulumme saa luvan pitää peruskoulun ala-asteen ensimmäisellä luokalla karhua.
– Menenkö minä siis siinä tapauksessa tuohon tyystin toiseen kouluun? Uppo-Nalle kysyi.
– Et, opettaja sanoi. – Sinä odotat kotona kouluhallituksen päätöstä.
– Mutta kerran, Uppo-Nalle jankutti, – isä yhdisti pihlajan ja jasmiinin. Siitä tuli pihlamiini. Jos sinä, opettaja, yhdistäisit vaikkapa karhun ja tapiirin, niin syntyisi harvinaisuus: ehkä karpiiri tai uppiiri. Harvinaisuus voisi päästä kouluun helpommin kuin minä!
Äiti työnsi Uppo-Nallen nopeasti luokasta ulos. Viimeinen, mitä Uppo-Nalle näki peruskoulun ala-asteen ensimmäisestä luokasta, oli sen rakkain ystävä maan päällä, Reeta. Reeta näytti itkuiselta.
– Voi sentään, miten paljon sinä puhelet, äiti sanoi, kun he olivat koulun pihalla. – Nyt menemme räätäli Leimun luo antamaan mitat talviturkkiasi varten ja minä toivon, että osaat olla vaiti!
3. LUKU
jossa talviturkki valmistuu
Räätäli Leimu, kaupungin paras vaatturimestari, istui jalat ristissä työpöydällään. Hän ompeli kokoon jotain harmaata ja karvaista. Oli muuten hiljaista, mutta neulan suihke sentään kuului.
– Päivää, äiti sanoi ja astui huoneeseen taluttaen Uppo-Nallea. – Tulin karhun talviturkin vuoksi. Minä kirjoitin teille Kesämaasta ja pyysin, että varaisitte aikaa talviturkin ompelemiseen. Tiedän, että teillä on syksyisin kiire, mutta me olemme vakituisia asiakkaitanne…
Äiti oli ehtinyt selittää asiaansa tähän asti, kun räätäli Leimu keskeytti hänet:
– Turkki on valmistumaisillaan, hän sanoi ja puraisi langan poikki.
– Pureskeletteko myös neuloja? Uppo-Nalle kysyi ja jatkoi samaan hengenvetoon: – Onko sopivaa, että teillä on jalat pöydällä?
– Älä kysele, äiti tokaisi, mutta liian myöhään. Räätäli Leimu oli jo loukkaantunut Uppo-Nallen kysymyksestä ja sanoi:
– Olen ommellut elämäni aikana kolmesataa takkia ja kuudetsadat housut puhumattakaan verkahameista, päällysviitoista ja turkeista. Koskaan eivät asiakkaat ole puuttuneet jalkoihini ja minä sanon sinulle, karhu, että hyvän vaatturimestarin jalat saavat olla vaikka katossa. Jalat eivät ratkaise. Kuosi ja muoti ovat tärkeitä, ei mikään muu.
Lökäpöksyt, riihipaidat,
farkut kapeat ja kaidat,
liivit tehdään lännen malliin,
niissä sopii mennä talliin.
Mistä löytyy kunnon lakki,
jos on yllä hännystakki?
Uppo-Nalle lausui.
– Sinäpä puhut kummallisesti, räätäli Leimu sanoi hämmästyneellä, ohuella äänellä. Räätälin ääni toi Uppo-Nallen mieleen langan ja silmäneulan.
– Karhu puhuu loppusoinnuin, äiti selitti ja muisti samassa, että räätäli Leimu oli sanonut talviturkin olevan melkein valmis. – Mutta asiasta toiseen: miten talviturkki voi olla valmis, kun emme ole vielä antaneet edes mittoja? hän kysyi.
Räätäli Leimu ärtyi jälleen.
– Minä osaan arvioida minkä kokoinen on karhu, jolle teetetään talviturkki. Ei kovin suuri, ajattelin. Ei kovin pieni, ajattelin. Siltä väliltä, noin puolimetrinen ehkä. Enkö ollut oikeassa? On tuiki turhaa väheksyä minun kykyjäni. Olen vaatturimestari enkä oppipoika.
Räätäli Leimun ääni oli nyt niin ohut, että Uppo-Nallen oli ajateltava hiusta.
– Riisuudu! räätäli Leimu käski ja katsoi Uppo-Nallea neulanterävillä silmillään. – Tässä huoneessa asiakkaat riisuutuvat, kun on sovitettava vaatteita. Vai niin. Minä huomaan, ettei sinulla ole mitään riisuttavaa, ellet luo nahkaasi. Siihen pystyvät vain käärmeet, jotka vaihtavat nahkansa silloin tällöin uuteen. Sinä tuskin pystyt samaan. Onko laitaa, ettei sinulla ole edes vanhaa pukua ja kuitenkin olet uutta noutamassa?
Uppo-Nalle vääntelehti. Sitä raivostutti räätäli Leimun puhe. Kun se ei keksinyt muutakaan, se alkoi jälleen lausua:
Ihmiset tahtovat kaikenlaista,
vieraita tavaroita vieraista maista.
Pian ovat kaapit täynnä kamaa,
elämä kuitenkin yhtä ja samaa.
Iloon ei tarpeen tavaraa hankkia,
onneen ei tarvita edes pankkia.
– Voi sinua, äiti kuiskasi ja pelkäsi, että Uppo-Nalle suututtaa vaatturimestarin kerta kaikkiaan.
– Pulinat pois ja hyppää turkkiisi! Se on nyt valmis, räätäli Leimu sanoi.
Uppo-Nalle hyppäsi turkkiinsa, joka oli harmaa ja pörröinen ja lämmin ja jossa oli paljon nappeja.
Turkin sisus oli vuorattu punaisella flanellilla, Uppo-Nalle näytti turkissaan pieneltä, harmaalta pallolta, joka saattaisi millä hetkellä hyvänsä vieriä pois.
– Kasvunvaraa on, räätäli Leimu huomautti ja nyhti turkin helmaa alaspäin. Hyvä rouva, jos sallitte niin sanonpa teille: hienompaa talviturkkia ei karhu voi tässä kaupungissa saada ettekä te voi hienompaa turkkia karhulle teettää. Karhun ei tarvitse muuta kuin kasvaa, niin turkkini on ihan chic.
– Mikä tshih? Uppo-Nalle kysyi.
Sen ei olisi pitänyt kysyä, sillä räätäli Leimu aloitti pitkän esitelmän muodista ja kuosista. Kerran toisensa jälkeen hän sanoi sanan chic. Uppo-Nalle yritti kuunnella räätälin puhetta, mutta ei jaksanut, sillä kokemukset koulussa olivat uuvuttaneet sen täysin. Sen verran se käsitti, että chic on ranskaa ja tarkoittaa muodikasta ja hienoa. Uppo-Nalle pysyi räätälin esitelmän aikana valveilla vain siksi, että oli elänyt muinoin Ranskan maassa ja oppinut kuuntelemaan ranskalaisia sanoja.
Vihdoin viimein räätäli Leimu lopetti. Hänen äänensä oli nyt siiman paksuinen. Hän otti äidiltä kumartaen vastaan markat, jotka äiti antoi talviturkista.
– Onnea sinulle, karhu, ja muista, että kunnioitat vastedes hyvää ammattitaitoa. Se on enemmän kuin opinnot yliopistoissa.
– Minä en varmaan koskaan opi pistämään lankaa neulansilmään niin hiuksenhienosti kuin te, Uppo-Nalle sanoi ja samassa se vieri ulos räätälin työhuoneesta harmaassa turkissaan aivan kuin pikkuinen, harmaa pallo, jota joku on töytäissyt.
4. LUKU
jossa isoäiti ponkaisee lehtikasaan
Isoäiti, Reeta ja Uppo-Nalle olivat sunnuntaikävelyllä. Oli syksy ja ruskan aika luonnossa. He tallustelivat kaupungin puistossa, jossa puutarhurit olivat haravoineet kokoon suuria lehtikasoja.
– Kun olin lapsi, oli lehtikasoihin hyppääminen ankarasti kielletty. Väitettiin, että lehtikasoissa piilee tauteja kuten tuli- ja tuhkarokkoa sekä hinkuyskää, isoäiti selitti.
– Mitä on hinkuyskä? Uppo-Nalle kysyi. Isoäidillä oli vastaus valmiina:
– Se on niin kuin porsaalla, joka muutenkin vinkuu, olisi vielä yskäkin. Silloin se hinkuu. Röh, röh, niuuh, isoäiti hinkui.
– Ahaa, Uppo-Nalle sanoi. – Mistä sinä isoäiti, tiedät milloin teet jotain oikein tai väärin? se kyseli.
– Isäni, joka oli hyvin viisas, opetti minua tässä asiassa. Hän sanoi, että jos teen jotain väärin, niin sisälläni soi suuri kello:
Kinginkongin, kinginkongin
nyt minä sinut tilille ongin,
ongin ja tongin, kinginkongin.
Jos taas teen jotain oikein, niin sisälläni soi pieni kello iloisesti:
Kilinkalin, kilinkalin,
kilinkalin jallaa,
et tee pahaa, et tee hallaa,
kilinkalin jallaa
jalkasi oikeita polkuja tallaa.
– Minun sisälläni ei soi tällä hetkellä minkäänlainen kello ja niinpä aion hypätä tuohon suurimpaan lehtikasaan, Uppo-Nalle sanoi.
– Sehän on kaupungin kasa! Reeta puuskahti, mutta Uppo-Nalle oli jo vauhdissa. Se kipitti puiston halki minkä jaksoi, ponkaisi ilmaan ja putosi lehtikasaan pää edellä takatassut viuhuen.
Kasassa se näki kaikenlaisia värejä: punaista, keltaista, okrankeltaista, ruskeaa ja vihreää.
En voisi kaikkea tätä kokea
jos minä olisin värisokea,
se lausui ja samassa se näki vierellään Reetan, joka myös oli ponkaissut ilman halki lehtikasaan.
– Minua runottaa. Minusta tuntuu kuin olisin kourallinen väriliituja… annahan olla… kuin olisin laatikollinen tuššeja tai vesivärinappeja… minua runottaa värillisesti, Uppo-Nalle sanoi Reetalle.
Keltaisesta tiedä mä en
oranssiin suhtaudun empien,
mutta ruskanpuna täällä
on kuin oisi ilo päällä.
– Isoäiti on tulossa, väistytään, Reeta sanoi ja he väistyivät kasasta nähdäkseen, miten isoäiti kipitti puiston poikki, ponkaisi ilmaan ja katosi pää edellä lehtikasaan. Viimeisin, mitä isoäidistä näkyi, olivat mustat kiiltonahkakengät, jotka sätkivät ilmassa.
Reeta istui kasan vierellä keltainen vaahteranlehti nenällään. Uppo-Nallekin istui kasan vierellä kuonollaan punainen lehmuksenlehti.
Isoäiti peppuroi lehtikasassa ja sanoi:
– Olen seitsemänkymmenenkolmen ikäinen ja näin vanhaksi minun piti elää ennen kuin uskalsin ponkaista ilmojen halki lehtikasaan.
Ensin tuli aivan hiljaista ja sitten tuli puistovahti.
– Kakarat pois lehtikasasta! puistovahti sanoi.
– Emme me ole kasassa, olemme sen vierellä, Uppo-Nalle ja Reeta selittivät.
– Mutta aivan äsken olitte kasassa ja tämä on kaupungin kasa, puistovahti sanoi ja potkaisi lehtikasaa sanojensa ponneksi.
– Näin vanhaksi minun piti… kuului isoäidin ääni kasasta ja puistovahti pelästyi.
– Aikuisen ääni lehtikasassa! hän huusi. – Kakarat ovat tavallisesti kasassa ja heidät minä olen hoidellut, mutta aikuisen ääni on jotain uutta. Haluan eläkkeelle ja heti!
Puistovahti pötki tiehensä ja vähän aikaa hänen vierellään pötki Uppo-Nalle.
– Mihin pötkitte? Uppo-Nalle kysyi pötkiessään puistovahdin mukana, ja hengästynyt puistovahti vastasi:
– Kaupungin puhtaanapitolaitokseen pyytämään eläkkeelle pääsemistä.
Uppo-Nalle palasi takaisin lehtikasan luo. Isoäiti oli jo ilmestynyt esiin kasasta ja istui näkyvillä. Hänen nutturallaan oli lehmuksenlehti, jonka ruska oli kirjonut punakeltaiseksi. Uppo-Nalle lausui:
Puistovahti on kuin onkin
kummallinen ukko.
Hänpä vahtii puistoja
kuin tunkiolla kukko.
Jos on kasassa aikuisen ääni,
ei riitä piiri, ei riitä lääni.
Silloin hän pötkien tiehensä karkaa,
säälikää ihmiset puistovahtiparkaa!
– On hyvä, että toisinaan lapsettaa. Huomaa, ettei vielä ole liian vanha tehdäkseen jotain sellaista, mitä ei lapsena saanut tai ehtinyt tehdä, isoäiti jutusteli.
Samassa värikäs lehtikasa huokasi aivan hiljaa ja kahahdellen. Isoäiti, Reeta ja Uppo-Nalle kuuntelivat huokausta vaieten, sillä kun syksyn lehtikasa huokaa, siihen ei ole enää mitään lisättävää.
5. LUKU
jossa kerrotaan toriseikkailusta
– Menet Kissakujan päähän, sitten Katinhäntäpuiston poikki, pitkin Torikatua, kunnes tulet liikennevalojen kohdalle. Ylität kadun ja tori onkin jo siinä, isoisä neuvoi Uppo-Nallea, joka seuraavana aamuna oli lähdössä rattaineen ostosmatkalle.
– Onko tori varmasti siellä, jos menen niin kuin sinä neuvoit? Uppo-Nalle kysyi.
– On se siellä, vaikka et menisikään, isoisä nauroi.
– Menenkö minä siis? Uppo-Nalle kysyi.
– Mene ihmeessä ja kun teet kuten neuvoin, sinulla ei tule olemaan hätäpäivää, isoisä sanoi.
Uppo-Nalle lähti rattaineen. Kulkiessaan se lauleskeli:
On hätäpäivä parempi kuin päivä hiljainen,
kas, hätäpäivän elellä voit aina seikkaillen,
mä hätäpäivään syntynytkin olen, tiedän sen,
ei mulle sovi laisinkaan siis päivä hiljainen.
Uppo-Nalle oli laulaessaan ehtinyt liikennevaloihin eikä se ollenkaan huomannut, miten kovalla äänellä se lauloi odottaessaan valon vaihtumista punaisesta vihreäksi. Katukäytävän reunalla seisoi ihmisiä odottamassa, ja kaikki nauroivat kuultuaan Uppo-Nallen laulun. – Hätäpäivä tosiaan, muuan mies sanoi. – Milloin sinä muuten aiot mennä kadun yli, karhu? hän jatkoi naureskellen.
– Kun valopatsaaseen ilmaantuu vihreä ukkeli, Uppo-Nalle selitti.
– Väärin, mies sanoi. – Sinun on odotettava, kunnes valokennoon ilmaantuu vihreä karhu.
– Joutuisin seisomaan tässä lopun ikääni, jos uskoisin teitä, Uppo-Nalle mörähteli. – Kaupungissa ei ole, mikäli minä tiedän, niin paljon karhuja, että niitä varten kannattaisi laittaa omat valot. Menen yli vihreällä ukkelilla ja sillä siisti.
Valo vaihtui ja ihmisjoukon mukana Uppo-Nalle ylitti kadun. Tori oli siinä aivan kuten isoisä oli sanonutkin. Torilla oli paljon myyntipöytiä ja pöydillä röykkiöittäin tavaraa. Uppo-Nalle kuuli jonkun huutavan:
– Ostamaan, ostamaan! Antimia kaalimaan tulkaa täältä haalimaan, ostamaan, ostamaan!
Uppo-Nalle tähyili huutajaa ja huomasi vanhan mummon, joka hypähteli huutonsa tahtiin ja heilutti käsiään.
– Runoiletteko usein? Uppo-Nalle kysyi mummolta, joka tuhahti:
– En koskaan. Huutelenpahan muuten vain lämpimikseni. Mitä sinä haluat, karhu?
Uppo-Nalle kaivoi esiin muistilistan, johon isoäiti oli kirjoittanut: »Kukkakaali, kappa perunoita, kaksi keräkaalia, kaksitoista retiisiä.» Mummo latoi tavarat ostosrattaisiin.
– Minä runoilen hyvin usein, Uppo-Nalle selitti. – Voisin lausua jonkin runoistani, ellei siitä aiheudu kovin paljon vaivaa.
– Minulla on jo niin monta vaivaa, ettei sinun runosi niitä voi lisätä, mummo mutisi. Uppo-Nalle lausui:
Merellä nautin eviä, simpukoita ja leviä.
Maissa nautin hunajaa, salaattia, paprikaa.
Kärrillä ne kotiin vien,
lauleskelen koko tien:
kärrini kiertää kukkulat,
se väistää kivet ja mukkulat.
– Näkemiin, Uppo-Nalle sanoi lausuttuaan runonsa loppuun. Se ehti kulkea rattaineen kolme askelta, kun mummo huusi kimeällä äänellä:
– Ottakaa varas kiinni!
Uppo-Nalle pelästyi niin, että sekin huusi:
– Ottakaa varas kiinni!
Torille muodostui kuoro, jossa sekä ostajat että myyjät huusivat yhdessä, mutta erilaisilla äänillä:
– Ottakaa varas kiinni!
Koko tori raikui ja kaikui varkaan kiinniottamista. Toripoliisi tuli paikalle juosten ja kypärä kallellaan. Tullessaan hänkin huusi:
– Ottakaa varas kiinni! Missä varas on?
– Tuossa! mummo parkui ja viittasi kintaallaan Uppo-Nalleen, joka pelästyi pahanpäiväisesti ja alkoi kimittää:
– Enhän minä mitenkään voi olla varas! Minähän huusin itse: »Ottakaa varas kiinni!» eikä sellainen, joka huutaa varasta kiinniotettavaksi, voi olla itse varas.
– Mistä on kysymys? toripoliisi tiedusteli.
– Karhu osti kärryn täyteen tavaraa, hämäsi minut omituisella runolla ja lähti tiehensä maksamatta, mummo pajatti henki kurkussa.
– Nyt menemme poliisilaitokselle selvittämään tämän asian. Te tulette mukaan, toripoliisi sanoi mummolle, joka heti huutamaan:
– En minä voi tulla! Kuka vahtii kaalejani, kun olen poissa?
– Kuka vahtii mummon kaaleja? toripoliisi kysyi. Uppo-Nalle viittasi innokkaasti.
– Minä voin vahtia, se sanoi.
– Niin sitä pitää, oletpa sinä avulias karhu, toripoliisi sanoi ja taputti Uppo-Nallen päätä. – Ottaisitte oppia karhusta, hän sanoi ihmisille, jotka olivat kerääntyneet mummon, poliisin ja Uppo-Nallen ympärille. Joku ihmisjoukossa rykäisi merkitsevästi ja toripoliisi punastui. Nytpä hän muistikin, että Uppo-Nalle oli kuin olikin se, jota juuri oli syytetty varkaaksi.
– Oletpa sinä ovela karhu, toripoliisi sanoi vihaisesti. – Yrität kiemurrella irti vastuusta. Olet oikea runtti-karhu!
– Pian en todellakaan tiedä, mikä minä olen, jos te vielä jatkatte. Sydämessäni uskon, että olen vain hajamielinen karhu, joka unohti ostosten maksamisen. Te ymmärrätte varmaankin, etteivät runoilijat ole kovin hyviä kaupanteossa eivätkä ymmärrä raha-asioita.
– Minä ymmärrän vain sen, että sinä ja mummo tulette kamarille. Tässä ei nyt auta itku markkinoilla!
Kun poliisi oli puhunut puhuttavansa, Uppo-Nalle kysyi hyvin kohteliaasti, sattuisiko toripoliisilla olemaan mukanaan kynä ja paperia.
– Mitä sinä niillä teet? toripoliisi hämmästeli.
– Kirjoittaisin muistiin tuon »Ei auta itku markkinoilla», sillä saatan tarvita sitä runoissani. Isoisä sanoo aina »Johan nyt on markkinat ja huomenna toripäivä!» Olen kirjoittanut senkin muistiin ja minusta tuntuu, että nuo kaksi lausetta sopisivat yhteen oikein hyvin.
– Tässä ei nyt kirjoitella! Sinulla tulee olemaan vankilassa aikaa yllin kyllin, ärisi mummo, joka oli hyvin vihainen, sillä kukaan ei ollut halunnut jäädä vahtimaan hänen kaalejaan.
Kolmikko, mummo, poliisi ja Uppo-Nalle, vaelsi nyt kohti poliisilaitosta ja Uppo-Nalle oli hyvin huolissaan.
– Joudunko minä vankilaan? se kysyi. – Ja jos joudun, niin kannanko minä kahleita? se kysyi ja ennen kuin toripoliisi ehti vastata, se kysyi vielä: – Jos kannan kahleita, niin painavatko ne hyvin paljon?
Siinä samassa syntyi sen päässä Vankilaruno ja se lausui:
Pian on mulla varmaankin tassuraudat.
Vankilat ovat vapauden hirmuiset haudat.
Niissä ei ilmaa, niissä ei myöskään valoa.
Eivät ne muistuta Kissakuja viitosen taloa.
– Mitä, asutko sinä Kissakuja viitosessa! toripoliisi huudahti.
– Asun. Saanko nyt mennä? kysyi Uppo-Nalle toivorikkaana.
– Et, sanoi toripoliisi. – Sinä et saa mennä, vaan joudut pääpoliisin puhutteluun eikä se ole herkkua, saat uskoa.
Pääpoliisi istui pääpoliisin virkahuoneessa ja kirjoitti passeja haluaville ja halukkaita oli huoneessa runsaasti.
– Varkausasia, toripoliisi sanoi pääpoliisille. – Syytetty, hän viittasi Uppo-Nalleen, – on jättänyt ostoksensa maksamatta. Asianomistaja, hän sanoi viitaten mummoon, – huusi »Ottakaa varas kiinni!» mutta niin huusi myös syytetty, joka väittää, ettei varas voi huutaa itseään kiinniotettavaksi. Syytetty väittää olevansa runoilija ja siksi hajamielinen. Olen kuullut hänen vankilarunonsa ja uskallan olla sitä mieltä, että hän on runoilija.
– Sekavaa, hyvin sekavaa, pääpoliisi mutisi partaansa. – Missä asut? hän kysyi Uppo-Nallelta.
– Kissakuja viitosessa, teidän ylhäisyytenne, Uppo-Nalle sanoi.
– Ihan totta, vai Kissakuja viitosessa! Minä tiedän sen talon. Siinä asuvat isoäiti, isoisä – hän, jolla on urhoollisuusmitali –, isä – hän, joka keksi pihlamiinin –, äiti, Reeta ja hänen ystävänsä karhu sekä Laulava Lintukoira, joka on usein karussa. Minä tunnen kaikki, oikein kunnon väkeä, joukossa ei ole yhtään varasta. Olen ollut siellä letuilla monta kertaa.
– Niin teidän ylhäisyytenne, Uppo-Nalle sanoi. – Minä olen Reetan nalleystävä enkä ole varas, teidän ylhäisyytenne.
– Miksi sanot minua teidän ylhäisyydeksenne? En minä ole ylhäisyys, vaan pääpoliisi!
– Pääpoliisi siis, teidän armonne, marisi Uppo-Nalle itkuisesti.
– En ole armokaan, vaan pääpoliisi.
Pääpoliisi ei voinut tietää, että Uppo-Nalle halusi sanoa ylhäisyys ja armo vain sen takia, että oli oppinut kirjoista näin puhuteltavan tärkeitä henkilöitä ja Uppo-Nallen mielestä pääpoliisi oli tärkeä.
– Oi, älkää viekö minua vankilaan! Minä olen vielä alaikäinen, pelkään, ja sitä paitsi minut on kasteltava säännöllisesti. Jos viette minut vankilaan, niin kastelkaa minut ainakin ensin, muuten ei kunnian kukko laula! Uppo-Nalle itki nyt jo täyttä päätä, ja pääpoliisi hymyili partaansa, mutta koska hän hymyili partaansa, kukaan ei nähnyt hymyä.
– No, no, no. Ensin täällä tutkitaan, sitten vasta hutkitaan, pääpoliisi sanoi.
– Tutkikaa, olkaa niin hyvä, hyvin kauan, sillä hutkimisesta en välitä yhtään, Uppo-Nalle itki.
– Kuka on sinun holhoojasi? Hänen on tultava tänne! pääpoliisi sanoi.
– Reeta, mutta hän on parhaillaan peruskoulun ala-asteen ensimmäisellä luokalla ja pelkään, ettei hän voi tulla, sillä hänellä on katsokaas hiukan lukivaikeuksia. Voitteko kuvitella, että kun hänen piti eilen tavata sana »järvi», niin hän tavasi näin: »Jii-ää-är-vee-ii, jänis».
– Voin kuvitella, pääpoliisi sanoi. – No kuka sitten tulisi?
– Isoisä tulee vuorenvarmasti, jos vain viitsitte olla niin hyvä ja puhelimoida hänelle, Uppo-Nalle pyysi ja kuivasi etutassuillaan itkun pois nappisilmistään.
– Minä en puhelimoi, minä soitan puhelimella, pääpoliisi selitti ja soitti isoisälle, joka lupasi tulla salamana. Pääpoliisi käski Uppo-Nallen istuutua penkille odottamaan ja alkoi kirjoittaa passia miehelle, joka selitti haluavansa lähteä Ranskaan.
Uppo-Nalle vajosi alakuloisiin mietteisiin ja mummo mulkoili häntä vihaisesti penkin toisesta päästä. Samassa isoisä tuli ja oli ihan ilmeistä, että hän oli tullut salamana.
– Johan nyt on markkinat ja huomenna toripäivä, isoisä sanoi. – Isoäidillä on liedellä kymmenen kattilaa ja täällä sinä istut ostoksinesi. Tällä menolla emme saa koskaan päivällistä.
– Hyvää ruokahalua teille kaikille, Uppo-Nalle sanoi.
Isoisä näytti ällistyneeltä.
– Miten niin hyvää ruokahalua?
Uppo-Nalle painoi päänsä alas ja mutisi:
– Minä en tule olemaan päivällisellä. Minä olen vankilassa.
– No-no-no-no, pääpoliisi sanoi. – Isoisä maksaa mummolle ostokset ja vaivanpalkan. Sitten menette kipinkapin viemään ruokatarpeet isoäidille, joka, mikäli tunnen hänet, näyttää tällä hetkellä myrskynmerkiltä patojensa ja kattiloittensa keskellä.
Näin tehtiin. Isoisä ja Uppo-Nalle seurasivat vielä mummoa torille, missä puomista irti päässyt hevonen oli juuri aikeissa ryhtyä syömään mummon kaaleja, joita kukaan ei vahtinut. Vanhin torimyyjistä joka ei oikein hyvin kuullut, huusi edelleen käheällä äänellä: – Ottakaa varas kiinni!
Isoisä hätisti hevosen pois, ja mummo oli loppujen lopuksi tyytyväinen eikä enää sättinyt Uppo-Nallea.
Kotona päätettiin, ettei Uppo-Nalle menisi enää torille, vaan ryhtyisi isoisän kanssa tositoimiin eli kirjoittamaan puhtaaksi runokokoelmaa »Uponneen kansan lauluja».
– Sinä opit maailmalla paljon enemmän kuin minä koulussa, Reeta sanoi Uppo-Nallelle, mutta Uppo-Nalle oli eri mieltä:
– Minusta tuntuu, että maailmalla vaeltaessani kerjään koko ajan sahajauhoja nenästäni. Osaatko sinä tavata sanan vankila?
Reeta tavasi melkein oikein ja innostui niin, että tavasi vielä Uppo-Nallen neuvon mukaan kahleet ja käsiraudatkin.
– Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, Uppo-Nalle hihitti.
– Miten niin?
– No, sinun lukivaikeutesi ovat...