Englanninkielinen alkuteos
King’s Cage by Victoria Aveyard

Copyright © 2017 by Victoria Aveyard. All rights reserved.

Map © 2017 by Victoria Aveyard. Illustrated by Amanda Persky.
Used with permission. All rights reserved.

ISBN 978-952-7190-82-1

© Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2017

kansi Sanna-Reeta Meilahti
tekninen toteutus Keski-Suomen Sivu Oy

Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
Meritullinkatu 21, 00170 Helsinki
www.aulakustannus.fi

Älä koskaan epäile arvoasi, voimiasi tai sitä, että ansaitset kaikki mahdollisuudet maailmassa tavoitellaksesi unelmiasi ja saavuttaaksesi ne.

–HRC

LUKU 1

Mare

Nousen jaloilleni, kun hän antaa minulle luvan.

Minut kiskaistaan pystyyn piikikkääseen kaulapantaani kiinnitetystä hihnasta. Piikkien kärjet painuvat ihooni, mutta vereni ei vuoda – ei vielä. Ranteeni kuitenkin ovat vereslihalla. Teräväreunaiset käsiraudat ovat repineet ihoni haavoille päiväkausia kestäneen tajuttomuuteni aikana. Valkeat hihat värjäytyvät tummanpunaisista kirkkaanpunaisiksi, kun haalistunut vanha veri korvautuu uudella. Jotta Mavenin hovi näkisi, kuinka paljon olen jo joutunut kärsimään.

Maven seisoo yläpuolellani kasvot ilmeettöminä, mahdottomina tulkita. Hänen isänsä kruunun piikit saavat hänet näyttämään pidemmältä, kuin rauta kasvaisi suoraan hänen kallostaan. Kruunu kiiltää, jokainen piikki on mustan metallinen kiertyvä liekki, johon sekoittuu pronssia ja hopeaa. Keskityn tuttuun esineeseen, jotta minun ei tarvitse katsoa Mavenia silmiin. Ja silti hän kiinnittää katseeni puoleensa vetämällä toisesta kahleesta, jota en näe. Se on kahle, jonka voi vain tuntea.

Valkea käsi kiertyy haavoittuneen ranteeni ympärille omituisen hellästi. Vastusteluistani huolimatta katseeni sinkoaa hänen kasvoihinsa, enkä pysty kääntämään sitä pois. Hänen hymynsä on kaukana ystävällisestä. Se on ohut, partaveitsenterävä ja tarraa minuun kaikkine hampaineen. Hänen silmänsä ovat pahimmat. Ne ovat hänen äitinsä, Elaran silmät. Pidin niitä ennen kylminä, elävästä jäästä tehtyinä. Nyt ymmärrän paremmin. Kuumimmat tulet palavat sinisinä, eivätkä hänen silmänsä ole poikkeus.

Liekin varjo. Hän tosiaan on tulessa, mutta pimeys syö hänen ääriään. Mustelmilta näyttävät sinimustat läikät ympäröivät sinisin suonin verestäviä silmiä. Hän ei ole nukkunut. Hän on laihempi kuin muistan, hoikempi ja julmempi. Hiukset ovat mustat kuin kuilu ja ulottuvat korville kaartuen latvoista. Posket ovat yhä sileät. Joskus unohdan, kuinka nuori hän on. Kuinka nuoria me molemmat olemme. M-polttomerkki pistelee solisluussani mekon alla.

Maven kääntyy äkkiä puristaen ketjuani tiukasti nyrkissään ja pakottaa minut liikkumaan kanssaan. Kuin planeettaa kiertävä kuu.

”Katsokaa tätä vankia, tätä voittoa”, hän sanoo ja suoristaa hartiansa suurelle yleisölle edessämme. Ainakin kolmesataa hopeista, jalosukuista ja siviiliä, vartijaa ja upseeria. Olen tuskallisen tietoinen sivusilmällä havaitsemistani vahdeista, joiden tulipunaiset viitat muistuttavat minua nopeasti kutistuvasta häkistäni. Arven-vartijani ovat myös koko ajan näkyvillä. Heidän valkeat univormunsa sokaisevat ja vaimentava kykynsä tukahduttaa. Pelkkä heidän läsnäolonsa aiheuttama paine tuntuu tukehduttavalta.

Kuninkaan ääni kaikuu Caesarinaukion laajoilla kentillä läpäisten väkijoukon, joka vastaa yhteen ääneen. Jossakin on pakko olla mikrofoneja ja kaiuttimia, jotka kuljettavat kuninkaan katkerat sanat kaupungin ja epäilemättä koko valtakunnankin kuultaviksi.

”Tässä on Purppurakaartin johtaja Mare Barrow.” Melkein tyrskähdän ahdingostani huolimatta. Johtaja. Hänen äitinsä kuolema ei ole saanut häntä lopettamaan valehtelua. ”Murhaaja, terroristi, kuningaskunnan vihollinen. Ja nyt hän on polvillaan edessämme, vertaan myöten.”

Ketju nytkähtää taas ja pakottaa minut ryntäämään eteenpäin kädet ojossa tasapainossa pysyäkseni. Reagoin hitaasti, katse maassa. Kaikki on niin mahtipontista. Viha ja häpeä huokuvat lävitseni, kun tajuan, kuinka paljon tämä yksinkertainen teko vahingoittaa Purppurakaartia. Punaiset kaikkialla Nortassa näkevät minun tanssivan Mavenin pillin mukaan ja ajattelevat, että olemme heikkoja ja kukistettuja emmekä heidän huomionsa, ponnistuksiensa ja toivonsa arvoisia. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. En voi kuitenkaan tehdä asialle mitään, en nyt, kun seison tässä veitsi kurkulla Mavenin armoilla. Ajattelen Corviumia, sotilaskaupunkia, jonka näimme palavan matkallamme Savuun. Videoviestini jälkeen syntyi mellakoita. Oliko se vallankumouksen ensimmäinen leimahdus – vai viimeinen? Sitä on mahdoton tietää. Ja tuskinpa kukaan vaivautuu tuomaan minulle sanomalehteä.

Cal varoitti minua kauan sitten sisällissodan uhasta, ennen kuin hänen isänsä kuoli ja hänelle jäi vain äkkipikainen salamatyttö. Kapina kummallakin puolella, hän sanoi. Rivien rakoilemisesta ei kuitenkaan näy merkkejä, kun seison talutushihnassa Mavenin hovin ja hänen hopeisen valtakuntansa edessä. Ei vaikka kerroin Mavenin vankilasta, heidän pois viedyistä rakkaistaan ja heidän luottamuksensa pettäneestä kuninkaasta ja hänen äidistään – minä olen täällä yhä vihollinen. Haluan huutaa ääneen, mutta ymmärrän olla tekemättä sitä. Mavenin ääni on aina omaani lujempi.

Katselevatko äiti ja isä? Ajatus siitä nostattaa uuden surun aallon, ja puren huultani kovaa pitääkseni kyyneleet aisoissa. Tiedän, että lähellä on kasvoihini suunnattuja videokameroita. Tiedän sen, vaikka en voikaan enää tuntea niitä. Maven ei jättäisi käyttämättä tilaisuutta ikuistaa romahdukseni.

Näkevätkö he pian kuolemani?

Kaulapannastani päätellen eivät. Miksi järjestää tällainen näytös, jos hän aikoo vain tappaa minut? Joku muu voisi olla helpottunut, mutta minä tunnen sisälmysteni kylmenevän pelosta. Ei hän minua tapa. Ei Maven. Tunnen sen hänen kosketuksestaan. Hänen pitkät, kalvakat sormensa puristavat yhä rannettani, ja toisessa kädessään hän pitelee hihnaani. Hän ei päästä siitä irti vieläkään, vaikka on tuskallisen selvää, että olen hänen. Mieluummin vaikka kuolisin kuin virun tässä häkissä, hullun poikakuninkaan kieroutuneen pakkomielteen uhrina.

Muistan hänen viestinsä, joista jokainen päättyi samaan, kummalliseen toteamukseen.

Kunnes tapaamme taas.

Hän jatkaa puhettaan, ja hänen äänensä sameutuu mielessäni liian lähellä surisevan herhiläisen ulinaksi, joka kiristää hermojani äärimmilleen. Vilkaisen olkapääni yli. Katseeni harhailee takanamme seisovaan hoviväkeen. Hei kaikki näyttävät ylpeiltä ja inhottavilta mustissa surupuvuissaan. Samosin huoneen lordi Volo ja hänen poikansa Ptolemus kimaltelevat kiillotetuissa, norsunluun värisissä haarniskoissaan ja hopeisissa hartiavöissään. Viimeksi mainitun huomatessani näen silmissäni verenpunaista. Vastustelen kiusausta rynnätä hänen eteensä ja repiä ihon hänen kasvoiltaan. Puukottaa häntä rintaan, kuten hän teki veljelleni Shadelle. Se näkyy kasvoiltani, ja Ptolemusilla on otsaa virnistää minulle. Ellei kaulapantaa ja kykyjäni vaimentavia vartijoita olisi, muuttaisin hänen luunsa savuavaksi lasiksi.

Jostain syystä hänen sisarensa, viholliseni niin monen kuukauden takaa, ei katso minua. Evangeline, jonka puku on koristeltu mustin kristallipiikein, on jälleen julman aurinkokunnan kimaltavin tähti. Hänestä luultavasti tehdään pian kuningatar, onhan hän kärsinyt tuomiotaan Mavenin kihlattuna jo pitkään. Hänen katseensa on kuninkaan selässä, tummat silmät tuijottavat palavasti tämän niskaa. Tuulenpuuska heiluttelee hänen hopeisena kiiltävää hiusverhoaan ja hulmuttaa sitä hänen hartioidensa taakse, mutta hän ei räpäytä silmäänsäkään. Kestää kauan ennen kuin hän huomaa tuijotukseni. Ja silloinkaan hänen katseensa tuskin käy minussa. Hänen silmänsä ovat tunteettomat ja tyhjät. Minä en enää ole hänen huomionsa arvoinen.

”Mare Barrow on kruunun vanki, ja hän joutuu vastaamaan teoistaan kruunulle ja neuvostolle. Hänen on maksettava rikoksistaan.”

Millä? minä ihmettelen.

Väkijoukko pauhaa vastaukseksi ja hurraa julistukselle. He ovat hopeisia mutta rahvasta, eivät jalosukuisia. Mavenin sanat uppoavat heihin, mutta hänen hoviinsa ne eivät tee vaikutusta. Itse asiassa jotkut heistä muuttuvat synkiksi, vihaisiksi ja kivikasvoisiksi. Varsinkin Merandusin huone, jonka surupukuja koristavat kuolleen kuningattaren kirotut värit. Vaikka Evangeline ei huomannutkaan minua, he tuijottavat minua hätkähdyttävän tiukasti. Minuun kohdistuu joka suunnasta sinisenä palavia katseita. Odotan kuulevani heidän kuiskauksiaan päässäni, tusinoittain ääniä, jotka kaivautuvat kuin madot mädän omenan läpi. Sen sijaan kuulen pelkkää hiljaisuutta. Ehkä Arvenin upseerit ympärilläni eivät olekaan pelkkiä vanginvartijoita vaan myös suojelijoitani. Ehkä he tukahduttavat omien kykyjeni lisäksi myös niiden kyvyt, jotka haluavat käyttää niitä minua vastaan. Noudattavat luultavasti Mavenin käskyjä. Kukaan muu täällä ei saa satuttaa minua.

Kukaan muu kuin hän.

Kaikki kuitenkin sattuu minuun jo nyt: seisominen, liikkuminen, ajatteleminen. Lentokoneen maahansyöksyn, luotaimen ja vaimentavien vartijoiden murskaavan painon aiheuttama tuska. Ja siinä ovat pelkästään fyysiset vammat. Mustelmia, murtumia. Kipua, joka paranee ajan myötä. Samaa ei voi sanoa muusta. Veljeni on kuollut. Olen vanki. Enkä tiedä, mitä todella tapahtui ystävilleni sen jälkeen, kun solmin sopimuksen pirun kanssa ties kuinka monta päivää sitten. Cal, Kilorn, Cameron, veljeni Bree ja Tramy. Jätimme heidät aukiolle loukkaantuneina, kyvyttöminä liikkumaan. Maven on voinut lähettää tappajia paikalle hoitamaan työn loppuun. Vaihdoin henkeni siihen, että he saivat säilyttää omansa, enkä edes tiedä, onnistuinko siinä.

Maven kertoisi, jos kysyisin häneltä. Sen näkee hänen kasvoistaan. Hänen katseensa välähtää minuun jokaisen inhottavan lauseen päätteeksi korostaen jokaista valhetta, jonka hän ihaileville alamaisilleen lausuu. Hän varmistaa, että katson häntä tarkkaan ja pidän katseeni hänessä. Kuin lapsi, joka hän onkin.

Minä en alistu ane...