ISBN 978-951-31-9696-7

© Max Seeck ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017

Kansi: Markko Taina
Kannen kuva: Getty Images

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017

”Mitä teidän hyvät ihmisenne tekisivät,
jos pahaa ei olisi olemassa, ja miltä maa
näyttäisi, jos kaikki varjot katoaisivat?”

MIHAIL BULGAKOV
SAATANA SAAPUU MOSKOVAAN

Prologi

Tähtikirkkaalla taivaalla loistavan kuun kajo ylettyi tiheän metsän keskelle vain vaivoin, ja mies joutui sytyttämään laihaa keltaista valoa yskivän taskulamppunsa. Hän kiskoi hansikkaitaan ylemmäs ja tarttui kanisteriin. Sisällön lainehdinta sai sen vavahtelemaan sormien vahvassa otteessa. Pimeässä höyryävä bensiini uhkui voimakasta, lähes huumaavaa tuoksua. Kanisterin kahvaa vasten heiluva korkki piti nakuttavaa ääntä samalla kun auton sisätilat kostuivat vähitellen, kangasistuin toisensa jälkeen. Vielä yksi hallittu lorautus ja kanisteri kumisi tyhjyyttään. Siellä täällä kuului pienten purojen solinaa, kun polttoaine löysi tiensä auton joka sopukkaan. Sitten viistoperän takaikkunaan osuva kenkä rikkoi virtaavan nesteen synnyttämän harmonian. Päähän kohdistuneet nyrkiniskut eivät olleet saaneet naista vaipumaan tarpeeksi syvään uneen.

»Lopeta.»

Tavaratilasta kuului muminaa ja ikkunaan osui uusi potku. Tuuli aloitti ujelluksensa kuin tilauksesta ja peitti hetkeksi alleen metelin.

»Lopeta», mies sanoi uudelleen, korottamatta vieläkään ääntään. »Tuo on turhaa.»

Sitten hän pysähtyi – ikään kuin olisi saanut kiinni muistosta joka oli ollut kadoksissa pitkän aikaa – nosti hitaasti katseensa ja jatkoi, tällä kertaa hiljaa laulaen: »Kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Koko elämän se sisältää. Aallon pohjan, aallon harjan...»

Mies paljasti hymynsä öiselle metsälle. Se jäisi murhenäytelmän ainoaksi silminnäkijäksi. Hänellä ei ollut muuta yleisöä kuin taivaaseen kurottavat, lumen koristelemat rungot, joiden todistajan taakkaa Lasse Mårtensonin veikeä purjehduslaulu ehkä keventäisi. Tai sitten ei.

Jalka nousi potkuun vielä kerran, takaikkuna natisi liitoksissaan. Mies tarttui kahvaan ja avasi tavaratilan.

»Lopeta», hän kuiskasi. Naisen suuhun tungettu lasketteluhanska esti tätä huutamasta, mutta hänen silmänsä kirkuivat, oli kuin ne olisivat nähneet pedon. Arvaamattoman ja epäjohdonmukaisen eläimen, joka ei tuntenut sääliä. Veijarimainen hymy oli kadonnut miehen kasvoilta. Vain muuttamalla kasvojensa lihasten asentoa hän oli riisunut valepukunsa, poistanut naamionsa. Kuinka taitava hän olikaan, kuin itse paholainen.

Mies kohotti sormen huulilleen. Sitten hän suuteli sormenpäitään ja laski ne naisen kylmälle poskelle. Ne olivat jäähyväiset. Kaikki paitsi purjehdus on turhaa. Nainen ei ymmärtänyt mitä sanat tarkoittivat. Mutta hän ymmärtäisi rapisevan tulitikkurasian universaalia kieltä. Mitä se merkitsi yhdistettynä voimakkaaseen polttoaineen hajuun ja raapaisupinnan käheään rapsahdukseen.

Hetkessä liekit olivat vallanneet tavaratilan, ne kietoutuivat naisen tummansinisen untuvatakin ympärille kuin aggressiivisesti kasvavat villiviinit. Mies katseli kuinka tuli tanssi naisen iholla ja sai tämän vaaleat hiukset haihtumaan ilmaan ohuena harmaana savuna.

Sitten mies sulki takaluukun ja perääntyi kauemmas alati yltyvän kuumuuden äärestä. Hetken hän vain seisoi paikallaan ja katsoi taideteostaan, joka valaisi säkkipimeän metsän keltaisella loimullaan. Lopulta hän kääntyi kannoillaan ja tarpoi ajotielle. Päästessään risteykseen hän kuuli vaimean räjähdyksen, kun liekit tavoittivat auton polttoainesäiliön.

Aallon pohjan, aallon harjan – myrskyn mustan pilvikarjan. Vaan myös paljon tyyntä lempeää.

OSA I

MAALISKUU 2014

1
Vantaa

Satakahdeksankymmentäyhdeksän. Daniel Kuisma laski kynän eteensä pöydälle ja tuijotti lukua. Työpöydän Ikea-lamppu päästi sisuksistaan omituista pihinää, joka dominoi muuten hiljaisen huoneen äänimaailmaa. Tasan kaksikymmentäseitsemän viikkoa. Puoli vuotta tässä puitteiltaan lähestulkoon inhimillisessä mutta ilmapiiriltään kidutusselliä muistuttavassa kopissa oli tuntunut ikuisuudelta. Viimeiset viikot olivat olleet erityisen piinaavia. Ehkäpä juuri kauan odotetun oikeudenkäyntipäivän lähestyminen oli saanut ajan kulumaan niin järkyttävän hitaasti.

Raskas ovi jossakin käytävällä sulkeutui. Oven takaa kaikuvat askeleet olivat vain hetkeä aikaisemmin keskeyttäneet hänen levottoman unensa. Tuntui kuin naisvartija olisi käyttänyt paksupohjaisia puukenkiä vain ärsyttääkseen. Herättääkseen ne, jotka yrittivät nukkua sellissään. Varmistaakseen ettei kukaan tutkintavankeudessa viruvista piruparoista pääsisi edes vahingossa nauttimaan hyvien yöunien ylellisyydestä.

Daniel vilkaisi kelloaan. Viittä yli kaksitoista. Hän raapi leukaansa ja poimi kynän takaisin käteensä. Unia paperille. Niin hypnoterapiassa oli aikoinaan neuvottu. Se saattaisi auttaa häntä hahmottamaan ja ymmärtämään pelkojaan. Sigmund Freudin teoria, jonka mukaan unet olivat alitajunnan kuva-arvoituksia, oli tuntunut aina kovin kaukaa haetulta. Ainakaan Danielille unien muistelusta ei tuntunut olleen mitään apua. Mutta toisaalta siitä kaikesta oli aikaa. Nyt oli nyt.

Musta labradorinnoutaja. Frank. Katsoo valppaana. Joku huutaa sitä pois. Se tuijottaa minua hetken ja lähtee. Ei auta vaikka yritän kutsua sitä luokseni. Päällimmäinen tunne: edes oma koirani ei enää luota minuun.

Naisetkin katsovat minua. Rivissä ovat ne, jotka ovat joskus merkinneet minulle jotakin. Yksikään heistä ei hymyile. Augusta seisoo taimmaisena, tuskin tunnistan häntä.

Kuulen yhä raapivan äänen mutta enää se ei saa minua paniikin valtaan. Tiedän että ne ovat vain muistoja – että kaikki on nyt ohi. Osa asioista on oikeasti tapahtunut. Osa niistä on mielikuvituksen värittämiä puolitotuuksia. Syyllisyyden maustamia välähdyksiä. ”Mitään syyllisyyttä ei ole”, joku sanoo. En tiedä kuka. Ääni on miehen. Kasvoja en tunnista. Ne muistuttavat etäisesti Tonyn kasvoja, mutta ovat kuitenkin jonkun muun.

Frank ilmestyy jostakin uudelleen luokseni. Se haukkuu. En saa sitä lopettamaan. Se selvästi vihaa minua. Vai onko se sittenkin pelkoa. Nyt tajuan, että olen mieluummin vihattu kuin pelätty…

Daniel havahtui kolahdukseen kun oven alempi varmistussalpa potkaistiin auki. Sitten joku tarttui ylempään salpaan, väänsi sitä ja työnsi avaimen lukkoon. Ovi aukesi hiljaa narahtaen.

»Kuinkas täällä jaksellaan?» pyöreäposkinen naisvartija kysyi ja astui kynnyksen yli. Tuo yövuorojen syöpä, omien alemmuuskompleksiensa riivaama nainen oli varmasti edellisessä elämässään kiusannut pidätettyjä KGB:n tai Stasin kellareissa. Daniel oli oppinut vihaamaan naista jo ensimmäisenä päivänä kun tämä oli seisottanut häntä tuntitolkulla alusvaatteissa kylmässä kontrollihuoneessa.

Hetken oli hiljaista, kuului selvästi kuinka lyijykynä vieri sileällä pöydällä ja tipahti lopulta lattialle.

»Mitä haluat?»

»Minulla on sinulle vieraita», nainen sanoi ja hymyili.

»Mitä helvettiä? Eikö täällä saa olla rauhassa edes yöllä», Daniel sanoi ja nousi seisomaan. Omituinen tunne vatsassa kertoi, että keho reagoi tilanteeseen aivoja nopeammin.

»Ei hätää, kamerat eivät ole tänään päällä», vartija sanoi. Hänen taakseen oli ilmestynyt mies. Pian seuraan liittyi toinen. Kaljut päät ja treenatut käsivarret kielivät miesten agendasta.

»Pojat ovat täällä vain tämän yön. Läpikulkumatkalla», vartija sanoi, siirtyi sivuun ovensuusta ja kääntyi sitten vieraiden puoleen: »Teillä on nyt hetki aikaa esittää kysymyksiä herra Kuismalle.»

»Sinä olet siis se hullu kusipää?» toinen miehistä kysyi ja astui lähemmäs. Tiukka t-paita paljasti kyynärvarren prosenttitatuoinnin, jollaisia saattoi nähdä jengiliiveissä. Daniel nousi seisomaan ja veti henkeä. Huoneeseen astuneet korstot olivat imeneet tilasta kaiken hapen.

»En tiedä mitä olette kuulleet. Mutta se ei ole totta», Daniel sanoi ja tunsi adrenaliinin kerääntyvän kehoonsa. Pelko levitti lamauttavia lonkeroitaan pitkin selkää. Hän kuvitteli tuntevansa nenässään palaneen kumin hajun.

»Miten voit sanoa noin jos et kerran tiedä, mitä me olemme kuulleet, pelle?» toistaiseksi vaiti pysynyt mies kysyi. Tämä oli toveriaan jonkin verran lyhyempi, mutta kalju muhkurainen pää ja sen keskeltä tuijottavat tummat silmät tekivät olemuksesta uhkaavan.

»Olkaa siivosti. Ei näkyviä vammoja», vartija huikkasi ovelta lähes kuiskaten. Hän sulki oven perässään mutta jätti sen lukitsematta.

»Mitä te oikein haluatte?»

»Oletko ottanut tänään lääkkeesi, sekopää? Vai tekeekö mieli vielä raiskata mimmejä?»

»Vittu mitä paskaa!» Daniel tuhahti ja vain sekuntia myöhemmin molemmat miehet olivat asettuneet muuriksi hänen eteensä. Hän tunsi miehistä uhkuvan tupakan ja voimakkaan partaveden hajun. Samassa toinen heistä tuuppasi Danielin rajusti seinää vasten. Takaraivon äkillinen kontakti tiiliseinän kanssa sai korvat soimaan ja näön sumentumaan.

»Päästä irti, kusipää», Daniel sähisi miehelle, joka oli tarttunut häntä paidan rintamuksesta. Mies löi häntä avokämmenellä kasvoihin ja astui sitten askeleen poispäin.

»Saatanan raiskaaja. Lapsentappaja. Odota vain kun saat tuomiosi ja pääset toiselle puolelle. Pois täältä äidin helmoista», taempana seisova mies sanoi ja kurotti sormenpäänsä keskelle Danielin otsaa.

»Teillä spedeillä on väärää tietoa. Joten suksikaa vittuun», Daniel sanoi hampaittensa välistä. Jokin selittämätön ylpeys pakotti hänet pitämään puolensa tilanteessa, joka päättyisi parhaassakin tapauksessa siihen että hän olisi kasvot lattiassa. Mies irvisti, painoi sormensa yhä tiukemmin otsaluuhun ja Daniel tunsi puristuvansa kellertävää tiiliseinää vasten.

Veri kohisi hänen korvissaan ja tuntui kiehuvan yli. Hän tarttui bodarin sormeen ja väänsi sitä sivulle. Kuului pamaus kun luu napsahti tyvinivelen kohdalta poikki. Hän ehti kuulla kiroilun...