Arne Dahl

Rajamaat

Suomentanut Kari Koski

Arne Dahl: Utmarker. Albert Bonniers Förlag 2016.

© Arne Dahl 2016; Published by agreement with Salomonsson Agency

Suomentanut Kari Koski

Kansi: Elina Salonen & Emmi Kyytsönen

Into Kustannus

Meritullinkatu 21, 00170 Helsinki

www.intokustannus.fi

facebook.com/intokustannus

twitter.com/intokustannus

instagram.com/intokustannus

ISBN: 978-952-264-794-8

ISBN: 978-952-264-852-5(Audio)

ISBN: 978-952-264-853-2(epub)

ISBN: 978-952-264-854-9(DRM epub)

E-kirja: OÜ Flagella

I

1

Haavanlehdet havisevat. Poika kuulee sen vaikka juoksee, vaikka juoksee kovempaa kuin koskaan eläessään halki niityn ja heinien, jotka ulottuvat häntä rintaan asti.

Juuri ennen kuin niitty avautuu hänen edessään, havina yltyy erityisen äänekkääksi. Hän pysähtyy. Äkkiä puut painavat päälle niin että tuntuu kuin joku tekisi tuloaan toisesta ajasta. Mutta sitten hän kompastuu, ja havina heikkenee taas. Kun hän lakkaa kompuroimasta, kullankeltaisten hiusten hohde on melkein hävinnyt kaukana hänen edellään, korkeiden heinänkorsien seassa, ja hän joutuu kiristämään vauhtia entisestään, jottei jäisi jälkeen.

On juuri sellainen kesäpäivä joita on liian harvoin. Höyhenenkevyet pilvet piirtelevät ohuita viiltoja kirkkaansiniselle taivaalle, ja joka ikinen heinänkorsi hohtaa aivan omansävyistään vihreää.

He ovat juosseet kauas, ensin yhä tyhjempää tietä bussipysäkiltä, sitten niitylle, ja nyt kohti hädin tuskin erottuvaa veden kimallusta jossain kaukana.

Hän juoksee liian kovaa että näkisi venevajan, sen hän tajuaa, mutta hän tietää että siellä se on, rannalla kohoavien puiden kätkössä, vihertävän ruskeana, rumana ja aivan suurenmoisena.

Kullankeltaisten hiusten hulmunta hidastuu hänen edellään. Kun liike kääntyy, hän tietää jo että kohta hän hämmästyy. Hän ei ole koskaan lakannut hämmästymästä, eikä voi koskaan lakata hämmästymästä. Ja juuri kun kulmikkaan profiilin ensimmäiset ääriviivat tulevat näkyviin, hän kuulee sen uudelleen.

Lähistöllä ei kasva ainuttakaan haapaa. Silti hän ei yhtäkkiä kuule mitään muuta kuin haavanlehtien havinaa, joka muuttuu kuiskaukseksi ja sitten lauluksi.

Joku jossakin haluaa tehdä hänelle jotain.

Silloin he seisovat silmätyksin.

Jokin tikahtuu edelleenkin hänen sisällään.

2

Sunnuntai 25. lokakuuta, klo 10.14

Haavanlehdet havisivat, ja vaikka taivas oli hämärtynyt sateesta jotenkin keskiaikaiseen tapaan, tuntui kuin lepattavien lehtien seasta olisi kantautunut hieman liiankin voimakasta havinaa. Berger pudisti päätään, hätisti mielestään kaikki asiaankuulumattomat vaikutelmat ja pakottautui katsomaan pois puunlatvoista. Puuseinä, joka painoi hänen selkäänsä vasten jo huokoiseksi lahonneena, tuntui saman tien pistävän kylmältä.

Hän vilkaisi muita mökinraunioita, jotka juuri ja juuri erottuivat voimistuvan rankkasateen lomasta. Niistä jokaisen luona kyykki kaksi kollegaa, jokaisella vettä tippuva luotiliivi ja jokaisella ase kädessä. Kaikkien katseet oli suunnattu Bergeriin. He odottivat merkkiä. Hän kääntyi taaksepäin ja näki kauriinsilmät, selkoselällään. Vesi valui pitkin Deerin kasvoja, aivan kuin koko hänen päänsä olisi ollut itkevä silmä.

Kuusi jeparia rankkasateessa rauniotontilla.

Berger kurkisti mökin nurkan taakse. Pientä taloa ei näkynyt. Se oli näkynyt silloin, kun he olivat pujahtaneet paikalle sivutieltä ja hajaantuneet tontille. Mutta ei enää. Sade oli nielaissut sen.

Hän veti syvään henkeä, se oli väistämätöntä.

Sitten nyökkäys lähimmälle rauniolle; kaksi miestä lähti kyyryssä kaatosateeseen. Uusi nyökkäys toiseen suuntaan; vielä kaksi miestä perään, he katosivat kuin kehnosti suurustuneeseen keittoon. Sitten Berger lähti itse, perässään hengitys joka lähenteli jo nyyhkytystä.

Taloa ei vielä näkynyt.

Juoksevat kollegat hahmottuivat yksi toisensa jälkeen sateen seasta, neljä kyyristynyttä hahmoa, joista huokui aivan omanlaistaan vakavuutta, vaikka hän näkikin vain heidän selkänsä.

Lauta kerrallaan talo ilmestyi esiin sumusta. Tummanpunaiset seinät, valkoiset nurkkalaudat, mustat rullaverhot, ei elonmerkkejä. Eikä sade ottanut hellittääkseen.

Nyt oltiin lähellä. Kaikki oli lähellä. Ehkä myös loppu oli lähellä. Berger tiesi, ettei hän saanut ajatella niin. Kaikki oli nykyhetkessä.

Tässä ja nyt. Ei missään muualla, ei muussa ajassa.

He kokoontuivat kellastuneen, hilseilevän kuistin portaiden juurelle. Kaksi vesiränniä oksensi vesiryöppyjään heidän jaloilleen. Joka paikka oli ihan vettynyt.

Katseet kääntyivät taas häneen. Hän laski heidät. Neljä ynnä Deerin hengitys selän takana. Berger viittoili tätä astumaan esiin, katsoi kymmeneen silmään. Sitten hän nyökkäsi. Kaksi miestä kääntyi portaiden suuntaan, lyhyemmän vaaleanvihreistä silmistä paistoi adrenaliini, pitempi seisoi ovenmurtaja kädessä.

Berger pysäytti heidät. Hän kuiskasi varoituksen:

– Muistakaa että siellä voi olla ansoja.

Äkkiä sateesta olikin tullut heidän uskottu liittolaisensa. Kattotiilistä kuuluva ropina peitti askelten äänen portailla. Ovenmurtaja vietiin koholle, aseista poistettiin varmistus samaan tahtiin. Vasta kun ovi lyötiin sisään, sateen ropinan läpi kantautui toinen ääni. Murtuvan puun kumea rytinä.

Edessä avautui suuri pimeys.

Vaaleanvihreäsilmäinen mies pujahti pimeyden keskelle ase koholla. Kului pari sekuntia. Aika tuntui paljon pitemmältä.

Berger kuuli hengityksensä sateen ropinan läpi omituisen hitaana. Aika venyi.

Ääni leikkasi rajuilman jyrinää. Aluksi se ei kuulostanut ihmisääneltä. Sitten se asettui enemmänkin hämmästyneeksi kuin tuskaiseksi huudoksi. Kuolemanpelon kirkkain sävel.

Iskuryhmän poliisi, jolla oli vaaleanvihreät silmät, astui ulos pimeästä. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat. Hänen virkapistoolinsa tömähti kuistille. Vasta kun hän kellahti kyljelleen, ääni muuttui huudoksi. Se ei edelleenkään kuulostanut ihmisääneltä. Veri sekoittui veteen porrasritilän päällä, kun kaksi kollegaa raahasi hänet sivuun. Hänen olkavarsistaan pisti esiin kaksi veitsenterää.

Berger kuuli oman voihkaisunsa, siihen sisältyvän tuskan, tuskan, johon ei kuitenkaan saanut takertua, jäädä murehtimaan. Hän loi pikaisen katseen pimeyteen ja veti sitten päänsä takaisin oviaukosta. Hän kääntyi. Deer kyyhötti syvällä ikkunan alla, ase valmiina, taskulamppu koholla, ruskeat silmät kristallinkirkkaina.

– Tänne oli viritetty ansa, hän kuiskasi.

– Taas liian myöhään, Berger sanoi ääneen ja meni sisään. Mekanismi oli eteisen seinässä. Siitä oli singahtanut jonkinlaisia veitsiä. Tietyllä korkeudella, tiettyyn suuntaan. Deer näytti valoa vasemmalle, puoliksi avoimen oven suuntaan. Luultavasti olohuoneeseen.

Huuto kuistilta oli nyt yltynyt tuskanhuudoksi, enää se ei ollut silkkaa ällistynyttä kuolemanpelkoa. Siinä oli jotain paradoksaalisen toiveikasta. Siinä huusi mies, joka aavisti, että kaikesta huolimatta jäisi eloon.

Berger sai kohotetuksi taskulampun, mutta ennen kuin hän sytytti sen, hän viittilöi kahta seuraavaa iskuryhmän poliisia nousemaan portaita hänen oikealla puolellaan. Hän viittilöi peittääkseen sen että käsi vapisi.

Kollegat kapusivat portaita, valokeilat välkkyivät hetken aikaa portaikon katossa, sitten tuli taas pimeää. Berger katseli Deeriä ja nyökkäsi. He kääntyivät yhdessä puoliavoimesta ovesta vasemmalle. Aukossa oli pilkkopimeää.

He ottivat esiin varrelliset taustapeilit, ja haravoivat ovenkarmien sisäpuolelta. Ei merkkiäkään ansoista. Berger hiipi pimeään edeltä, Deer heti hänen perässään, he suojasivat toisiaan. Himmeässä valossa näkyviin tuli paljas ja karu olohuone, kliininen pieni makuuhuone, yhtä puhtaaksi kuurattu keittiö. Minkäänlaista hajua ei tuntunut.

Keittiö sammutti viimeisetkin toiveet. Niin puhtaaksi kuurattua.

Ja niin tyhjää.

He palasivat eteiseen samaan aikaan kun yläkertaan menneet kaksi poliisia tulivat alas portaita. Etummainen pudisti vain päätään.

Eteisessä oli nyt valoisampaa. Haavoittunut mies ei enää huutanut, hän vaikeroi. Kaksi pitkää ja kapeaa, kahvatonta veitsenterää lojui porrasritilän päällä. Sade oli huuhtonut veren niistä ja koko kuistilta.

Kuurannut sen puhtaaksi.

Berger kohotti katseensa. Kaukana alempana ambulanssi ajoi ison, hoitamattoman tontin portille, kaksi poliisin pikkubussia seisoi siellä jo siniset valot vilkkuen kahden eri mediataloista lähetetyn auton vierellä. Uteliaita alkoi kerääntyä sulkuteippien ääreen. Eikä satanut kuin tihkua.

Berger sattui vilkaisemaan kuistin portaita – ne kun nousivat lähes kahden metrin korkeuteen – ja astui takaisin eteiseen. Hän sanoi:

– Täällä on kellari.

– Onko meillä varmaa tietoa? Deer kysyi. – Missään ei ole kellarin ovea.

– Ei olekaan, Berger vastasi. – Etsikää luukkua. Hanskat käteen. He panivat muovihansikkaat käteen, hajaantuivat, vetivät rullaverhot ylös. Sisään tihkui vesinorojen suodattamaa valoa. Berger veti sängyn irti seinästä, työnsi lipaston syrjään. Ei mitään. Hän kuuli puhetta muista huoneista ja lopuksi Deerin vaimean äänen keittiöstä:

– Tule tänne.

Deer osoitti puulattiaa jääkaapin vieressä. Berger erotti hiukan vaaleamman neliön. Samankokoisen kuin jääkaappi.

He työnsivät yhdessä jääkaapin sivuun, takaisin vaaleampaan neliöön. Loput iskuryhmästä saapuivat, heitä oli nyt kolme. He kävivät kiinni. Viimein kaappi oli taas oikealla paikallaan.

Jääkaapin vieressä, jääkaapin ja lieden välissä, näkyi jälkiä lattialuukusta mutta ei kahvaa.

Berger tarkasteli neliötä. Kun se kiskaistaisiin ylös, kaikki muuttuisi. He pääsisivät toden teolla laskeutumaan pimeyteen.

He joutuivat vääntämään luukun auki, neljä miestä apunaan jos jonkinlaisia keittiötyökaluja. Viimein luukku heltisi. Berger pysäytti heidät, kun se oli auennut runsaan senttimetrin...