Tanskankielinen alkuteos
Den blå digters kone
© 2016 Lone Theils
First published by Lindhardt & Ringhof, Denmark.
Published by arrangement with Nordin Agency AB, Sweden.
ISBN 978-952-7190-83-8
© Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2017
Kansi: Tuomo Parikka
Tekninen toteutus: Keski-Suomen Sivu Oy
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
Meritullinkatu 21, 00170 Helsinki
www.aulakustannus.fi
Luku 1
Näpertelyähän se oli mutta vaivan arvoista. Nora seisoi kumartuneena ison kantarellikorin ylle ja valikoi siitä huolellisesti pieniä, herkullisia, täydellisen suppilon muotoisia sieniä.
Kun hän oli viimein tyytyväinen saaliiseensa, hän meni vihanneskauppiaan luo pieni ruskea paperipussi kädessä ja valmistautui kohtaamaan taloudelliset tosiasiat laskettuaan pussin vaa’alle.
Hän hymyili Andreakselle, joka lopetteli juuri yhtä Borough Marketin legendaarisista chorizovoileivistä. Lauantaiaamupäivä tuntui liki täydelliseltä. Tätä oli jatkunut jo kuukauden, ja vieläkin tuntui mahdottomalta käsittää, ettei hänen tarvinnut kuin ojentaa kätensä koskettaakseen miestä, joka oli ollut täysin kielletty. Kielletty, koska oli toisen kanssa. Koska hän ei ollut uskaltanut antaa itselleen lupaa. Koska he olivat käsittäneet toisensa väärin ja väärinkäsitystä olisi saattanut kestää vuosikausia. Siihen päivään asti, kun padot murtuivat.
Nora oli menemäisillään Andreaksen luo, kun tämän puhelin soi. Andreas hymyili hänelle anteeksipyytelevän näköisenä, iski silmää ja otti matkapuhelimen takintaskustaan. Maksaessaan ostoksiaan Nora huomasi Andreaksen ilmeen muuttuvan. Mies meni haudanvakavaksi ja siirtyi pois vihannestiskiltä, asteli jalkakäytävälle ja kääntyi selin. Nora näki hänen hartioidensa lysähtävän kuin joku olisi lyönyt häntä. Nora ehti juuri miettiä, että luvassa olisi todella huonoja uutisia, kun hänen oma puhelimensa alkoi väristä käsilaukussa.
Hän huomasi heti Kravun matkapuhelinnumeron ja harkitsi hetken että jättäisi vastaamatta. Kun hänen esimiehensä soitti viikonloppuna, oli syytä varautua siihen että viikonloppu oli peruttu ennen kuin hän ehtisi sanoa ”Itse asiassa olin aikonut...” Sellaista oli työskennellä Globalt-viikkolehden Lontoon-kirjeenvaihtajana. Hän rakasti työtään, rakasti kansainvälistä viikkolehteä, joka oli hänen mielestään selvästi muita tanskalaislehtiä korkeatasoisempi. Aina hän ei kuitenkaan rakastanut Krapua, koska tämä ei osannut vetää rajaa työn ja vapaa-ajan välille. Nora tunsi vain yhden ihmisen, joka oli siinä Krapua pahempi. Ja se oli hän itse.
Krapu meni tuttuun tapaansa suoraan asiaan. ”Sand. Mitä tiedät iranilaisesta runoilijasta Manash Ishmailista?” hän kysyi tuhlaamatta aikaa joutaviin kohteliaisuuksiin.
Nora luuli aluksi, että kysymys oli retorinen, mutta kun Krapu kerrankin jätti vastaamatta omaan kysymykseensä luennolla, hän ryhtyi etsiskelemään tietoa mielensä sopukoista.
”Hmm. Yksi Iranin tunnetuimpia runoilijoita. Ja järjestelmän arvostelijoita. Tuli Tanskaan viime kuussa. Iranin hallitus on vaatinut häntä luovutettavaksi terroristina. Se uhkailee, ettei Tanskaan tai koko EU:hun myydä enää pisaraakaan öljyä, ellei Tanska luovuta häntä synnyinmaahansa saatettavaksi oikeuden eteen. Ja tietysti myös fetajuuston vienti on vaakalaudalla. Ishmail taas on vaatinut turvapaikkaa Tanskasta. Hän sanoo olevansa poliittisen vainon uhri ja pelkää saavansa kuolemantuomion, jos hänet luovutetaan Iraniin. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon ensimmäisestä runokokoelmastaan Sininen sielu”, Nora lateli ulkomuistista ja sanomalehtien otsikoista parilta viime viikolta. ”En ole muuten koskaan lukenut yhtään hänen runoaan”, hän lisäsi.
”Oletko koskaan tavannut tai haastatellut häntä?”
”En”, Nora sanoi ihmeissään. ”Se ei lievästi sanoen kuulu omaan erikoisalaani.”
”Ei niin. Sitä minäkin ajattelin”, Krapu sanoi mietteissään. ”Joka tapauksessa hän kysyi sinua.”
”Kuka?”
”Ishmail. Hän kyseli sinua.”
”Kuinka ihmeessä?”
”Viola Ponte on yrittänyt saada häneltä haastattelua suurin piirtein siitä lähtien kun hän saapui Tanskaan. Hän on torjunut kaikki pyynnöt. Ei anna haastattelua kenellekään”, Krapu selitti ja tarkoitti Globaltin kulttuuritoimittajaa.
”Aha. Selvä”, Nora sanoi ja yritti tulkita mihin suuntaan keskustelu oli menossa.
”Aina eilisiltaan asti”, Krapu jatkoi. ”Sitten hän äkkiä suostuikin. Yhdellä ehdolla. Että sinä haastattelet häntä.”
Nora meni kerrankin sanattomaksi. Hän piti kala- ja kantarellipusseja toisessa kädessään ja matkapuhelinta toisessa samalla kun tähyili väentungosta ja yritti löytää Andreaksen. Tätä ei näkynyt missään.
”Oletko vielä siellä?” Kravun ääni sanoi kuulokkeesta.
”Kyllä. Täällä ollaan. En tiedä mitä sanoa... En ymmärrä, mihin minua tässä tarvitaan”, hän sanoi mietteissään samalla kun jatkoi Andreaksen tähyilyä.
Siellä. Hän näki vilahduksen vaaleista hiuksista kulmakahvilan luona muttei nähnyt miehen kasvoja. Niin hän pakottautui keskittymään matkapuhelimeen.
”Olin ajatellut”, Krapu sanoi harmissaan, ”että sinusta olisi vähän enemmän apua. Onko sinulla aavistustakaan, miksi hän vaatii sinua haastattelijaksi? Oliko jossain uusimmista artikkeleistasi jotain Iranista? Tai runoudesta? Tai jostain mikä voisi liittyä asiaan?” hän tivasi.
Nora pudisteli päätään mutta tajusi, ettei Krapu voinut nähdä sitä. ”Ei, en tosiaankaan tiedä mistä se voisi johtua.”
”En minäkään, ja sain sentään Emilyn tarkistamaan arkistosta. Ja jos hän ei tiedä jotain, silloin ovat maailmankirjat sekaisin”, hän totesi Globaltin kaikkitietävästä arkiston- ja kirjastonhoitajasta ja korvaamattomasta tiedonhankintagurusta.
”Mutta Sand, kyllä sinun täytyy nyt piru vie tulla kotiin selvittämään, mistä tässä on kyse. Sen verran sinä olet miehelle velkaa. Minusta puhumattakaan. Ponte oli rai-vois-saan. Hän oli jo tarjonnut juttua Victorille pitkänä, myötäelävänä henkilökuvana. Ja sitten Ishmail päättääkin puhua vain sinulle. Sanonpahan vain, että se ei ollut kaikkein sopuisin toimituspalaveri jossa olen tässä lehdessä istunut”, Krapu totesi.
Nora huokaisi. ”Sopisiko maanantaina?”
Krapu mietti asiaa. ”Eikä yhtään myöhemmin. Tätä juttua emme saa päästää käsistämme. Mutta nähtävästi Ishmail ei puhu muille, kunhan takaamme että menet tapaamaan häntä”, hän sanoi ja valmistautui lopettamaan puhelun. ”No, tässä on vielä golfkierros pelattavana. Hyvää viikonloppua.”
Nora soitti saman tien toimitukseen Anettelle ja pyysi tätä varaamaan lentolipun kotiin. Sitten ei tarvinnutkaan muuta kuin käydä tunnustamassa Andreakselle. Että viikonloppu, jonka he olivat aikoneet viettää toistensa syleilyssä, jäisikin odotettua lyhyemmäksi. Noran oli pakko lentää sunnuntaina iltapäivällä lähtevällä koneella, jotta olisi valmis tekemään haastattelun maanantaiaamuna.
Hänen katseensa hakeutui kahvibaarin suuntaan. Andreas oli ostanut hyvin himoitun Monmouthin espresson, jonka vuoksi Lontoon kahvinystävät olivat valmiita jonottamaan. Mutta Andreas vain seisoi pieni pahvimuki edessään kuin transsissa.
Nora tajusi taas, ettei hän tietenkään ollut ainoa, joka oli saanut järisyttäviä uutisia. Hän meni Andreaksen luo ja toivoi tavoittavansa tämän katseen. Mutta Andreas tuijotti vain markkinavilinää sen näköisenä kuin ei olisi nähnyt yhtään mitään. Hän huomasi Noran vasta, kun tämä tarttui häntä lempeästi käsivarresta.
”Andreas, mitä oikein on meneillään?” Nora kysyi ja yritti katsoa häntä silmiin.
Andreas katsoi ensin maahan, sitten sivulle. Lopulta hän keskitti katseensa hieman Noran vasemman olkapään yläpuolelle.
”Hän on raskaana.”
”Birgitte? Onko Birgitte raskaana?” Noran ääni pomppasi falsettiin.
Andreas nyökkäsi surkeana.
”Mitä?” Nora sanoi typerästi samalla kun yritti ymmärtää, miten näin oli voinut käydä. Miten hän oli saattanut päätyä tähän tilanteeseen? Elää miehen kanssa keskellä auvoisaa onnea, joka tuntui olevan parasta mitä hän oli eläessään kokenut. Ja seistä kolme tuntia myöhemmin Borough Marketilla joku saamarin kalapussi kainalossa samalla kun miehen entinen naisystävä, joka asuu kokonaan eri maassa, on juuri repinyt hänen elämänsä palasiksi matkapuhelimen välityksellä.
”Hän on neljännellä kuulla. Joten hän aikoo pitää sen. Hän kertoi siitä vasta kun on jo liian myöhäistä keskeyttää raskaus. Ja hän haluaa minun olevan mukana täysillä ja koko sydämestäni, sen hän teki selväksi. Täysillä ja koko sydämestäni mukana. Niitä sanoja hän käytti”, Andreas selitti vaisulla äänellä.
”Mitä aiot tehdä?” Nora kysyi.
Andreas kohautti olkapäitään. ”En tiedä. En tosiaankaan tiedä.”
Hiljaisuus laskeutui heidän väliinsä kuin meri, jossa he seisoivat kuin kaksi pientä onnettomien saarta. Äkkiä täysin erillään.
”Voi helvetti, Nora. En minä tiedä. Kai minun täytyy lähteä kotiin. Ottamaan selvää mitä hittoa siellä on tekeillä. Siis. En minä tiedä.”
Nora kuuli jostain kaukaisuudesta, kuinka kalapussi tömähti maahan. Sitten, kuin pitkän matkan päästä, kuinka pieni ruskea paperipussi täynnä kantarelleja seurasi sitä ja repesi rikki. Pienet kullankeltaiset suppilot kierähtivät maahan ja päätyivät yksi toisensa jälkeen ohikulkijoiden asiallisten kävelykenkien, vaelluskenkien ja sandaalien tallaamiksi.
Viimein hän sai kootuksi voimansa ja kääntyi. ”Sitten sinun on kai viisainta ottaa asiasta selvää”, hän sai soperretuksi ja lähti pois Borough Marketilta. Pois Andreaksen luota.
Hän ei katsonut taakseen. Hän tiesi, että Andreas seisoisi siellä. Kädet vartaloa vasten, murheellisin silmin ja pehmeät juonteet alahuulen ympärillä, niin kuin aina silloin kun tämä oli epävarma jostain.
*
Nora ei tiennyt, kuinka pitkään käveli joen vartta. Ehkä tunnin. Viimein hän päätyi maanalaiseen ja ajoi Northern Linella Hampsteadiin, ponnisteli vaivalloisesti mäkeä ylös ja kolkutti Peten ovelle.
”Ymmärsinkö nyt väärin? Eikö minun pitänyt tulla päivälliselle sinun luoksesi?” Pete ehti hädin tuskin kysyä ennen kuin huomasi Noran ilmeen.
”Voi kulta pieni”, hän sanoi vain ja koppasi Noran syliinsä. Vasta silloin tämä saattoi hieman itkeä.
”Eihän sinun pitänyt minua lohduttaa”, Nora vollotti.
Kun Pete oli palannut kuvauskeikalta Kambodžasta Melbournen kautta, hän oli ollut sulkeutunut ja alamaissa. Hänen elämänsä suuri rakkaus, Caroline, oli muuttanut asumaan kirurgin kanssa ja odotti nyt tälle lasta. Pete oli tiennyt sen ennen kuin oli päättänyt lähteä Carolinea tapaamaan, mutta vasta kun hän näki tämän kuusi kuukautta vanhoine vauvamahoineen, totuus oli valjennut hänelle kaikessa karuudessaan.
Nora oli joutunut nyhtämään tarinan hänestä. Hitaasti ja tuskallisesti, sana sanalta, kuin olisi kiskonut tikkuja sormesta pinseteillä. Kyllä, Pete oli koonnut itsensä ja soittanut Carolinelle. Tämä oli suostunut tapaamaan hänet kahvikupillisen äärellä St. Kildan rantabulevardilla.
He olivat istuneet entisessä kantakahvilassaan ja katselleet merelle, samalla kun turistit joko hoippuivat tai viilettivät hallitusti ohi rullaluistimillaan.
Caroline oli puhunut avoimesti tilanteestaan. Hän oli tilannut muitta mutkitta Mississippi Mudslide Pien ja huomauttanut, että näinä päivinä hänellä oli koko ajan nälkä. Hänen vatsakumpunsa oli kasvanut niin isoksi, ettei Pete voinut sivuuttaa sen olemassaoloa. Petestä olikin tuntunut, ettei hän voinut olla kysymättä: Kuinka kauan sinulla on vielä jäljellä? Kolme kuukautta, Caroline oli vastannut kohteliaasti.
Pete oli kysynyt, oliko Caroline onnellinen Ryanin kanssa. Onnellinen miehen kanssa, jonka hän oli tavannut alle kolme kuukautta sen jälkeen kun oli pannut poikki Peten kanssa ja muuttanut Lontoosta takaisin Australiaan. Onnellinen miehen kanssa, josta oli sanonut selvin sanoin, ettei tämä missään nimessä saanut tietää, että hän istui rantakahvilassa eksänsä kanssa sillä aikaa kun mies oli lääkäreiden konferenssissa Perthissä.
Kyllä vain, Caroline oli vahvistanut, ettei hän ollut ainoastaan onnellinen. Hän oli suunnattoman onnellinen.
Hän ei kuitenkaan ollut katsonut Peteen kun vastasi. Tuijottanut vain merelle ja laskevaan aurinkoon.
”Mutta”, Nora oli pistänyt väliin, kun Pete kertoi hänelle tarinaansa paikallisessa Starbucksissa, jossa he istuivat lattejensa ääressä, ”kerroitko hänelle, että rakastat häntä vieläkin?”
Pete pudisti katkerana päätään. ”En rehellisesti sanoen nähnyt mitä mieltä siinäkin olisi ollut”, hän sanoi ja joi kuppinsa tyhjäksi.
Nora oli miettinyt, yrittäisikö järjestää hänelle treffejä jonkun sinkkukollegansa kanssa, joita riitti kyllä yllin kyllin. Mutta Pete suri edelleenkin, ja kuka tahansa nainen, joka olisi ryhtynyt millään tavoin tekemisiin tämän hurmaavan valokuvaajan kanssa, jolla oli tummat, kiharat hiukset ja vihreät silmät, olisi kuitenkin ollut pelkkä korvike. Pete ei ollut lainkaan valmis aloittamaan mielekästä suhdetta. Hän oli päinvastoin ruvennut taas kuuntelemaan nuoruusaikojensa musiikkia, ja hänellä oli nyt menossa Cure-kausi, joka ei ollut vielä ohi. Nora odotti, että Pete saattaisi milloin tahansa ilmestyä kuvauskeikalle silmät mustiksi meikattuina ja tukka sikin sokin. Se olisi sopinut täydellisesti hänen maailmantuskaiseen ilmeeseensä.
Mutta nyt hän huolehti Norasta. Hän meni hakemaan thairuokaa ja löysi jääkaapista kylmän oluen. Hän antoi Noran lysähtää sohvalle ja nukahtaa Midsomerin murhien ääreen edessään puolikas annos pad thaita koskemattomana lautasellaan.
Nora ei jaksanut kertoa Petelle tilanteesta, josta ei itsekään ollut kunnolla perillä. Ja Pete noudatti vanhaa australialaista perinnettä, johon kuului kysellä vain jos erikseen kehotettiin.
Vasta seuraavana aamuna Nora pystyi kokoamaan itsensä siinä määrin että sai lähdetyksi kotiin Belsize Parkiin yrittääkseen selvittää asioita Andreaksen kanssa.
*
Hän huomasi sen heti astuttuaan ovesta sisään. Andreaksen tavarat olivat poissa. Ei niitä paljon ollutkaan. Vain hammasharja. Pari T-paitaa siltä varalta jos Andreas olisi yhtäkkiä yöpynytkin hänen luonaan Batterseassa sijaitsevan pienen vuokra-asunnon asemesta. Niin kuin viime aikoina useimpina öinä. Coldplayn uusin cd. Gillette-partaterä ja tiiliskiven paksuinen kirja al-Qaidan synnystä. Ne kaikki olivat nyt poissa.
Keittiön pöydällä oli lappu: Minun on nyt pakko selvittää mitä tapahtuu. Lähden kotiin juttelemaan hänen kanssaan. Olisitpa ollut täällä. Nähdään.
Nora katsoi matkapuhelintaan. Andreas ei ollut soittanut. Eikä jättänyt viestiä vastaajaan. Eikä lähettänyt tekstiviestiä. Hän nakkasi avaimet keittiön laatikkoon ja otti matkalaukun esiin. Yhtä hyvin hän voisi pakata saman tien.
Luku 2
Sunnuntai-iltapäivänä Nora otti vuokra-auton Kastrupin parkkitalosta ja ajoi veljensä Davidin siirtolapuutarhamökille Amageriin. Hän ei voinut mennä isänsä luokse Bagsværdiin. Vaikka isä olikin hajamielinen historian professori, hän olisi nähnyt ensisilmäyksellä, että jokin oli hullusti. Eikä Nora ollut valmis juttelemaan sellaisista asioista isänsä kanssa. Hän oli hädin tuskin kertonut tälle Andreaksesta.
Nora katseli kaupunkia tuulilasin läpi. Tuolla Fredriksbergissä asui Konstaapeli Birgitte. Nainen, joka oli ollut Andreaksen kanssa lähes kaksi vuotta, ennen kuin Andreas oli lähtenyt Lontooseen yhdeksän kuukautta kestävälle terrorismintorjuntakurssille ja mennyt tapaamaan entistä lukiokaveriaan Noraa.
Ehkä Birgitte oli aavistellut, että jotain oli tekeillä – ettei Andreas ehkä ollutkaan unohtanut rakastumistaan Noraan. Joka tapauksessa Birgitte reagoi kutsumalla Andreaksen takaisin yhdeksi viikonlopuksi, jolloin hän esitti tälle uhkavaatimuksen. Hän halusi mennä naimisiin.
Nora tunsi tarinan vain osittain. Joka kerta kun Andreas oli maininnut siitä sanallakaan, Nora oli joutunut tukahduttamaan halun tukkia korvansa ja lallattaa jotain jottei kuulisi mitään. Hän ei kerta kaikkiaan halunnut tietää mitään heidän yhteisestä elämästään. Miten he olivat rakastuneet. Ja miksi siitä ei tullut mitään.
Noralle riitti se, että Andreas oli nyt hänen luonaan. Vaikka suhde olikin vielä uusi ja hauras kuin pienet krookuksenversot, jotka kurkistavat maaliskuussa varovasti nurmikon keskeltä.
Mutta oliko Andreas hänen?
Nora pysäköi siirtolapuutarhan parkkipaikalle ja valitsi puhelimen yhteystiedoista Andreaksen. Hän tuijotti mietteissään kuvaa, jonka oli ottanut tästä eräänä päivänä, kun he olivat istuneet auringon paistaessa katukahvilassa, juoneet jääkahvia ja keskustelleet haikujen, Tour de Francen ja kunnon mozzarellan tärkeydestä hypähdellen aiheesta toiseen niin kuin vain Andreaksen kanssa saattoi tehdä.
Sitten hän soitti. Andreas ei vastannut, eikä hän jättänyt viestiä.
Hetken kuluttua hän veti matkalaukkua perässään pitkin puistokäytävää ja löysi mökin avaimen sieltä missä sitä yleensä pidettiin. Katonharjan alta, vasemmalta laskettuna neljännen tolpan takaa. Se tarkoitti, että David oli mennyt kotiin asunnolleen, ja Noralle tuli helpottunut olo, vaikka hän tunsikin hieman syyllisyyttä siitä, että halusi vain olla yksin.
Nora löysi kaapin ylähyllyltä pullon punaviiniä, avasi korkin ja kaatoi viiniä vanhaan, Tinttiä kamelin selässä esittävällä kuvalla koristettuun juomalasiin, jonka oli aikoinaan ostanut belgialaisesta marketista. Hän riisui sandaalit ja lähti kiertämään puutarhaa paljain jaloin. Kasteinen nurmikko tuntui viileältä jalkapohjissa. Hän istahti luumupuun alle ja muisteli sitä iltaa vuosia sitten, kun hän oli istunut toisessa puutarhassa Andreaksen kanssa. He olivat olleet lukiossa vuosien ajan ystäviä, kunnes Andreas oli tunnustanut hänelle suuren rakkautensa, ja hän oli vastannut siihen lähtemällä kuukaudeksi interrailille eikä enää koskaan halunnut puhua asiasta.
Hän haki pullon keittiöstä, otti laukusta Mac-tietokoneensa ja avasi sen. 20 sekunnissa kone oli tunnistanut siirtolapuutarhan langattoman verkon ja Davidin salasanan, PiOn1, jota seurasi pii viidenteen desimaaliin saakka.
Nora aloitti Wikipediasta, jossa kerrottiin lyhyesti ja tiiviisti, että Manash Ishmail oli 38-vuotias ja syntynyt Zanjanissa englanninopettajan nuorimpana poikana. Hän oli ollut naimisissa vaimonsa Aminan kanssa 15 vuotta. Pariskunnalla ei ollut lapsia. Manash oli koulutukseltaan juristi, Nora luki hieman yllättyneenä, ja tämä oli toiminut virkamiehenä Iranin vesivarojen ministeriössä ennen kuin oli ryhtynyt päätoimiseksi runoilijaksi.
Wikipediasta oli linkki The Daily Telegraphin artikkeliin Ishmailin kirjallisesta läpimurrosta. Toimittaja kuvaili, kuinka Manashin ylpeä isä oli poikansa tietämättä näyttänyt runoja brittikollegalleen, joka oli palaamassa Britanniaan vaihto-ohjelmansa päätyttyä. Kollega oli innostunut runoista niin että oli kääntänyt ne englanniksi ja lähettänyt ne edelleen kustantajaystävälleen. Brittiläinen poptähti Malinka löysi runot, ja kun hän tulkitsi yhden Manash Ishmailin herkimmistä rakkausrunoista hennolla äänellään ja akustisen kitaran säestyksellä, iranilaisrunoilijasta tuli tähti alta aikayksikön.
Hänen runokokoelmansa pääsi Sunday Timesin myyntilistalle, ja agentit Yhdysvalloista, Ranskasta ja Italiasta jonottivat päästäkseen julkaisemaan hänen tekstejään. Sen jälkeen oli vuorossa kaikkein korkein tunnustus: Nobel-palkinto.
Muille kirjailijoille se olisi ehkä ollut onnenpotku. Ishmailille se merkitsi kuitenkin henkilökohtaisen tragedian alkua. Huomaamaton virkamies joutui äkkiä hallituksensa huomion kohteeksi. Tiedustelupalvelu SAVAKin yli-innokas tiedustelu-upseeri luki runokokoelman tarkkaan ja totesi, että toiseksi viimeisellä sivulla olevan runon saattoi mahdollisesti tulkita verhotuksi pappisvallan arvosteluksi.
Ensin hän sai potkut. Ilman tarkempaa selitystä. Kolmen päivän kuluttua Manash Ishmail huomasi istuvansa pahamaineisessa Evinin vankilassa Teheranissa.
Kansainvälinen PEN-järjestö puuttui asiaan, ja kolme viikkoa kestäneen ankaran kansainvälisen painostuksen jälkeen hänet päästettiin taas vapaaksi. Lyötynä ja katkeroituneena hallinnolle, josta hänellä ei itse asiassa ollut kovin voimakkaita mielipiteitä.
Muualta netistä löytyneet jutut näyttivät olevan brittilehdessä julkaistun artikkelin kierrätystä. Hän etsi turhaan miehen haastattelua. Mutta Manash Ishmail ei antanut haastatteluja. Brittiläisen agenttinsa välityksellä hän antoi ymmärtää, että hän oli imarreltu huomiosta mutta runoissa kerrottiin kaikki mitä hänellä oli sydämellään.
Nora joi ison kulauksen lasistaan ja kaatoi itselleen vielä tilkkasen. Kesäillan hämärä oli laskeutunut vaalean violettina pienelle nelikulmaiselle ruohotilkulle, ja hänen jalkojaan paleli.
Hän napsautti auki pari otetta Manashin runokokoelman englanninkielisestä käännöksestä. Parin minuutin kuluttua hän oli jo melankolian sinisävyissä leijuvan persialaisen kaihon pauloissa.
Hän arveli sen johtuvan kellonajasta, unenpuutteesta, kylmyydestä, mistä tahansa. Mutta tuntui kuin sanat olisivat kietoutuneet hänen sydämensä ympärille ja jatkaneet matkaansa silmiin, jotka kostuivat, kun hän luki ikävästä ja yksinäisyydestä, joka hellittää, kun kohtaa todellisen sielunkumppaninsa ja löytää rakkauden, joka ulottuu ikuisuuteen saakka.
Hän istui hetken tuijottamassa pimeyteen. Hän ajatteli Andreasta. Missä tämä oli ja mitä teki juuri nyt.
Viimein hän sulki runot, haki tietokoneelta vastaanottokeskuksen tiedot ja lähetti ajo-ohjeet itselleen sähköpostissa.
Sitten hän meni sisälle, löysi kaapista vanhan vanutäkin ja asettui kapealle vihreälle sohvalle mukanaan yksi Davidin Tieteen Kuvalehdistä siinä toivossa, että laaja ja perusteellinen artikkeli Linnunradan arvoituksista auttaisi unta tulemaan nopeammin.
Ei se auttanut.
Luku 3
Maanantaiaamupäivänä liikennettä oli vähän, ja puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen hän saapui Humlegårdeniin lyhyen matkan päähän Slagelsesta. Talo oli varmaan ollut aikoinaan upea sukukartano. Nyt se oli paikka, jonne saattoi piilottaa joukon ihmisiä kaupunkien kaduilta häiritsemästä muuta väestöä, jotta yhtään useammat äänestäjät eivät äänestäisi äärioikeistoa.
Uutisoituaan Balkanin sodista ja levottomuuksista Nora huomasi niskakarvojensa nousevan pystyyn aina kun kuuli jonkun puhuvan ”elintasopakolaisista”. Hän oli nähnyt ihmisten pakenevan sotaa äärimmäisessä hädässä. Kiskovan elämänsä irti juurineen, jättävän sukunsa vuosikymmeniä asuttaman talon palavia soihtuja kantaville sotilaille. Juoksevan sukkasillaan vuorten yli pelastaakseen henkensä, lapsensa ja iäkkäät vanhempansa – vain päätyäkseen rajalle, missä vastassa oli virkailijoita, jotka eivät halunneet katsoa heitä silmiin. Jos sellainen tarkoitti elintasoa, Nora ei ollut kyllä koskaan hahmottanut asiaa niin.
Hän pysäköi auton sorapäällysteiselle kentälle kyltin kohdalle, jossa kerrottiin, että hän oli Punaisen Ristin vastaanottokeskuksessa. Hän otti esiin matkapuhelimen ja Kravulta saamansa pienen lappusen, johon oli merkitty puhelinnumero. Puhelimeen vastattiin kahden merkkiäänen jälkeen.
”Kirsten täällä”, rauhallinen ääni sanoi toisessa päässä.
”Täällä on Nora Sand. Tulin tapaamaan Manash…”
”Aivan. Olemme odottaneetkin sinua. Hän on odottanut sinua. Odota pari sekuntia niin tulen sinne”, ääni lupasi.
Nora nousi autosta ja venytteli. Yö oli ollut viheliäinen. Hän otti laukkunsa ja lukitsi auton. Hän ei ollut vieläkään tullut yhtään viisaammaksi siitä, miksi kuuluisa runoilija oli pyytänyt saada puhua nimenomaan hänen kanssaan. Ennen kuin hän ehti miettiä asiaa sen enempää, vaaleatukkainen nainen seisoi hänen edessään ja ojensi kätensä.
”Kirsten Isager”, nainen sanoi.
Nora esitteli itsensä.
Nainen hymyili. ”Niin, mehän olemme hyvin ylpeitä siitä että meillä on niin kuuluisa runoilija täällä keskuksessa”, hän sanoi.
He kulkivat kapeaa laatoitettua polkua, joka johti korkeaan metalliaitaukseen tehdylle portille. Kirsten otti avaimen ja avasi oven.
”Tiukat turvatoimet”, Nora totesi.
”Niin”, Kirsten vastasi, ”aina ei tiedä kenen takia. Sisäpuolella vai ulkopuolella olevien”, hän sanoi ja osoitti peukalollaan olkansa yli.
He kulkivat pihan poikki. Kirsten osoitti päärakennusta, purkukuntoista valkoista taloa, ja Nora arveli, ettei se ollut nähnyt maalaussivellintä vuoden 2000 jälkeen.
”Täällä ovat lähinnä hallintotilat. Ja lisäksi täällä on huoneita naisille, joilla on erityisen hoidon tarpeessa olevia pikkulapsia.”
”Kuinka monta henkeä täällä on?”
”Periaatteessa täällä on tilaa 85 aikuiselle ja enintään 20 lapselle. Käytännössä täällä on 92 aikuista ja 25 lasta. Asukkaamme tulevat enimmäkseen sotatoimialueilta ja kärsivät usein vakavista traumoista tänne saapuessaan. Mutta hei, meillä kyllä pidetään huoli siitä, ettei heillä ole liian hyvät oltavat. Siihen hallitus selvästikin pyrkii. Muutenhan voisi käydä niin, että heidän tekisi mieli jäädä tänne turvaan”, Kirsten sanoi. Hänen oli vaikea olla kuulostamatta katkeralta.
Lyhyen tauon jälkeen seurasi miltei väistämätön lisäys: ”Eikä tätä ollut tarkoitettu lehteen, sanonpahan vain varmuuden vuoksi.”
Nora nyökkäsi kohteliaasti, samalla kun Kirsten saattoi hänet päärakennuksen ohi paikkaan, jossa lienee aikoinaan ollut talon takapiha. Tänne oli pystytetty kahdeksan rumaa valkoista parakkia, jotka toivat mieleen jonkin rakennustyömaan. Käytännöllisyys ja tilapäisyys olivat täällä valttia jopa siinä määrin, ettei Nora ollut nähnyt vastaavaa piittaamattomuutta kauneusarvoista sen jälkeen kun oli käynyt öljylautalla jonkin matkaa Aberdeenista itään.
”Kuinka pitkään Ishmail on itse asiassa ollut täällä?” Nora kysyi.
”Kaksi viikkoa. Mutta hän on ollut syvästi masentunut, ja vasta nyt meistä tuntuu, että hän pystyisi puhumaan jonkun kanssa. Hän on kysellyt sinua. Tiedätkö oikeastaan miksi?” Kirsten kysyi uteliaana ja palasi sitten oppaan rooliinsa.
Nora pudisti päätään, ja Kirsten jatkoi esittelyä: ”Naiset nukkuvat tällä puolella. Miehet toisella. Meillä on vain muutama perheyksikkö, ja ne ovat aina täynnä.”
Kun he tulivat vähitellen lähemmäksi, Nora näki pienen ryhmän miehiä istuvan valkoisen parakin edessä juttelemassa hiljaisella äänellä. Suurin piirtein jokaisella oli verryttelyasu. Miesten joukossa ei näkynyt Manash Ishmailia.
Ikkunasta leijaili pannulla tirisevän sipulin tuoksu, ja Nora huomasi vatsansa kurnivan. Hän erotti parakkien välissä joukon naisia kitkemässä. Joukossa oli niin nuoria kuin vanhojakin, ja Noran mielessä vilahti muistikuva Balkanilta, kun lähes hampaaton muori paksussa tummansinisessä mekossa ja hiukset huiviin verhottuina hymyili hänelle.
”Heille annetaan maatilkkuja viljeltäviksi. Niistä he saavat täydennystä ruokaan ja mielekästä työtä siksi aikaa, kun odottavat päätöstä. Tärkeintä on kuitenkin se, että sielulle tekee hyvää muokata maata ja nähdä kasvien versovan”, Kirsten selitti, pysähtyi sitten toiseksi viimeisen parakin eteen ja koputti oveen. Noin 60-vuotias mies, jolla oli muhkeat viikset, avasi oven ja katseli heitä ruskein, itkettyneen näköisin silmin.
”Hei Sanjit. Tulimme tapaamaan Manashia”, Kirsten sanoi.
Mies perääntyi sanaakaan sanomatta ja päästi heidät pieneen keittiöön, jossa hän oli juuri paistamassa sipuleita. Keittiön pöydällä oli vaaleanvihreä paprika kuutioituna, ja pienen huteran taittopöydän äärellä istui toinen mies pilkkomassa tomaatteja. Hän kohotti katseensa, ja Nora tunnisti hänet saman tien valokuvista. Kiinteästi katsovat tummansiniset silmät hapsottavan otsatukan alla, kaartuvat huulet, jotka yrittivät muodostaa hymyntapaisen. Hymy ei yltänyt silmiin asti. Suru lepäsi hänen yllään kuin musta, vaimentava matto, joka sulki kaiken valon ulkopuolelle.
Mies otti nenäliinan sileiksi kuluneiden, vasta prässätyiltä näyttävien tummien housujen taskusta, pyyhki kätensä niihin ja ojensi toisen kätensä Noralle.
”Nora Sand?”
”Kyllä”, Nora sanoi ja puristi hänen kättään.
”Olen odottanutkin sinua”, mies sanoi lyhyesti mutta ei epäkohteliaasti englannin kielellä, joka toi mieleen pölyiset vanhat kirjat. ”Meillä on tärkeitä asioita puhuttavana. Mutta ensin syödään. Tulitkin juuri sopivasti lounaalle”, Manash Ishmail sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä. Hän viittasi kädellään kohti taittotuolia pöydän toisella puolen.
”Sanjit on kasvissyöjä, joten nyt saadaan munakasta. Haittaako se?”
”Ei toki”, Nora sanoi ja hymyili. Hän oli kuulevinaan syvältä sisimmästään nälkäisen vatsansa laulavan hiljaa hoosiannaa kiitollisena siitä että kunnon ruokaa oli tulossa.
Sanjit kumosi sanaakaan sanomatta paprikat pannulle öljyn sekaan pehmenemään ja makeutumaan. Hän pani tomaatit hautumaan siksi aikaa kun vatkasi kuusi munaa kulhossa ja lisäsi joukkoon kourallisen silputtuja mintunlehtiä ja fetamuruja. Se tuoksui taivaalliselle.
He ottivat kolme lautasta mukaansa metalliportaille oven eteen ja söivät ulkona auringossa.
Tummanharmaa kissa pujahti paikalle ja kiipesi häpeilemättä Noran jalkaa pitkin. Hän ei ollut koskaan kunnolla tajunnut, mitä ihmiset näkivät kissoissa. Ja ehkä juuri siksi, ettei hän piitannut niistä, ne tuntuivat rakastavan häntä sitäkin enemmän. Kuinka usein hän oli lapsena istunutkaan Davidin kanssa ja kuullut tämän maanittelevan pikku kisumisua tulemaan silitettäväksi. Minkä jälkeen koppava kissa oli pujahtanut Noran luo ja pudotellut karvoja hänen vaatteilleen.
Hän silitti tummanharmaata kissaa hajamielisesti korvien välistä samalla kun tarkasteli Manashia. Tämä oli laihtunut Daily Telegraphissa julkaistun kuvan jälkeen. Valkoinen paita roikkui hänen yllään. Sillä tavoin vankila ja kidutus kai vaikuttivat useimpiin ihmisiin, Nora mietti.
Mutta tässä oli jotain muutakin. Hänen hartiansa olivat kireät, ikään kuin hän olisi ollut koko ajan hälytysvalmiina, ja hän näytti siltä kuin häntä painaisi suuri suru. Riutuneelta. Jos Noran olisi pitänyt kuvailla Manashia yhdellä sanalla, hän olisi käyttänyt sitä.
Nora vaistosi, ettei vielä pitäisi puhua artikkelista. Niin he sitten rupattelivat puutarhasta. Syksystä ja säästä. Sanjit pysyi edelleen vaiti. Kun lautaset olivat tyhjät, hän poistui pariksi minuutiksi ja palasi mukanaan pienet kuperat lasit, joissa oli makeaa kardemummakahvia. Nora tunsi kofeiinin ja sokerin humahtavan soluihinsa sellaisella voimalla, että häntä alkoi ep...