Kääntäjä on saanut Suomen kulttuurirahastolta apurahaa ruotsinkielisen kirjallisuuden suomentamiseen.

ISBN 978-951-0-42510-7

Ruotsinkielinen alkuteos
Syndafloder

Copyright © Kristina Ohlsson 2017
Published by agreement with Salomonsson Agency

Suomenkielinen laitos © Laura Beck ja WSOY 2017

Suomentanut Laura Beck
Kannen kuva: © Eva Lindblad, 1001bild.se

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2017

Annikalle, yhdelle parhaista

Tämä on keksitty kertomus.
Kaikki mahdolliset yhteydet todellisuuteen ovat sattumaa.

KOLME MIESTÄ EKSYKSISSÄ

HUHTIKUU 2016

ENSIMMÄINEN MIES:
TESTAMENTTI

VOI NÄITÄ KAIKKIA päätöksiä. Elämänsä viimeisinä kuukausina hän ajatteli eniten niitä. Kaikkia kysymyksiä jotka ansaitsivat vastauksen, kaikkia vastauksia jotka vuorostaan olivat päätöksiä. Hänen oli päätettävä miten hän halusi elää, miten hän halusi kuolla. Mitkä salaisuudet hän halusi paljastaa, ja miten monta salaisuutta hän veisi mukanaan hautaan.

Vaimon piti saada tietää. Se oli miehen luja vakaumus. Mutta hän ei uskonut että vaimon tarvitsi kuulla tuota hänen vuosikausia salaamaansa asiaa hänen vielä eläessään. Hän uskoi että heidän suhteelleen olisi parasta, jos hän vaikenisi edelleen. Aikaa oli niin vähän, ja tekemistä oli vielä niin paljon. Kulunutta ilmaisua käyttääkseen: hänen oli tullut aika sovittaa vanhat syntinsä.

Joten eräänä sateisena aamupäivänä hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti tärkeimmän kirjeen jonka oli eläessään kirjoittanut. Jokainen sana piti valita huolella, jokainen lause piti hioa viimeiseen asti. Kun hän oli valmis, hän luki tekstin läpi useampaan kertaan kuin pystyi jälkikäteen laskemaan. Vihdoin hän oli tyytyväinen. Tai ei tyytyväinen, ennemminkin epätoivoinen. Tämän parempaa siitä ei tulisi. Eikä hän saisi koskaan tietää, miten hänen vaimonsa reagoisi saatuaan kuulla mitä hän oli tehnyt. Lopen uupuneena hän nousi tuolista. Hänen täytyi syödä lounasta, levätä, käydä kävelyllä. Hänen täytyi päästä pois. Mutta siinä samassa ahdistus ja levottomuus iskivät häneen.

Hän istuutui taas.

Vielä kerran, hän ajatteli. Minun pitää lukea kirje vielä kerran.

Ja niin hän teki.

Rakkaani,

on kulunut jo jonkin aikaa siitä, kun saimme ikävimmän mahdollisen tiedon. Kun luet tätä, minä olen poissa. Kuolinpäiväni on päätetty, ja me molemmat tiedämme päivämäärän. On mahdotonta tajuta, että minä istun tässä kirjoittamassa ja samaan aikaan tiedän että päiväni ovat luetut. Niinhän ne ovat tietysti aina olleet, mutta me ihmiset usein kuvittelemme huolettomina, että kuolema on vain muita varten, ei meitä itseämme. Aivan kuin ikuisen elämän ja ikuisen unen välissä olisi jokin kolmas mahdollisuus. Aivan kuin ihmiset voisivat halunsa mukaan tulla ja mennä siitä portista, joka erottaa elävät kuolleista. Usko minua, se ei ole mahdollista.

Ehkä minä en parempaa ansaitsekaan kuin tämän. Ehkä on jopa oikeudenmukaista, että juuri minut temmataan pois aiemmin kuin olisimme kumpikaan toivoneet. Siksi kirjoitan tämän kirjeen. Koska pelkään ansaitsevani kuoleman, joka minulla on edessäni.

Minä nimittäin tein jotain kertakaikkisen typerää muutama vuosi sitten. Muistatko, kun tyttäremme oli vastasyntynyt ja olin edelleen huonossa kunnossa auto-onnettomuudessa loukkaannuttuani? Tietenkin muistat, se oli kauheaa aikaa. Varmasti muistat myös pillerit joita söin, ja miten me pilailimme että ne olivat riittävän vahvoja nukuttamaan hevosenkin. Luoja tietää, että tarvitsin niitä selvitäkseni arjesta, saadakseni voimani takaisin ja ruumiini kuntoon. Mutta asia oli niin kuin sinä sanoit – aivoni ja silmäni kirkastuivat vasta kun kivut olivat poissa ja minä olin luopunut morfiinin käytöstä.

Yhden ainoan kerran olin huolimaton. Yhden ainokaisen kerran. Mutta se riitti tuhoamaan toisen ihmisen elämän. Silloin oli tiistai. Tapahtui seuraavasti: nousin autoon ja ajoin Uppsalaan tapaamaan esimiestäni ja osallistumaan päivällisiin myöhemmin illalla. Vaikka olin sairauslomalla, vaikka minulla oli vaikeuksia liikkua. Ja vaikka aistini eivät lääkkeiden takia olleet kirkkaat. En ole koskaan antanut sitä itselleni anteeksi. Minun ei olisi pitänyt ajaa autoa sinä iltana. Minun olisi pitänyt mennä junalla. Mutta en mennyt.

Ja minä ajoin ihmisen päälle.

Kyllä, luit oikein. Se on kauheaa, eikä sitä saa millään helvetin keinolla tekemättömäksi. Se ääni, kun nainen lensi etupellille, kun hänen päänsä osui tuulilasiin. Ja sitten se kerrassaan kummallinen näky, kun hän kolme sekuntia myöhemmin makasi elottomana tiellä auton takana. Muistan miten tuijotin takapeiliin, miten en millään voinut käsittää miten hän sinne oli joutunut.

Kaiken muun ymmärsin kyllä liiankin hyvin.

Joko pysähtyisin ja ottaisin vastuun teostani, ja silloin olisi elämäni ohitse. Ehkä menettäisin jopa sinut ja lapsemmekin. Tai sitten jatkaisin ajamista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Katselin ympärilleni enkä nähnyt missään ketään. Ei todistajia, vain hiljaisuutta. Joten valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Jätin hänet tielle. Ajattelin että tällaisen päätöksen voi tehdä vain kerran, eikä katumisen mahdollisuutta ole. En muista mitä ajatuksia päässäni liikkui, kun vauhti alkoi kiihtyä, luultavasti niitä ei ollut paljon. Mutta syyllisyys ja häpeä asettuivat selkäytimeeni, eikä ole kulunut päivääkään jona en olisi kamppaillut tekoni muiston kanssa. Lehdet tietysti kirjoittivat siitä, ja minä seurasin salaa miten yliajamalleni naiselle kävi. Hän jäi nimittäin eloon, suureksi yllätyksekseni. Eloon, se on ehkä väärin sanottu – hän ei ollut enää sama ihminen kuin ennen. Meillähän ikävä kyllä pelastetaan ihmisen henki hinnalla millä hyvänsä.

Tässä vaiheessa olet kaiketi hyvin järkyttynyt. Syytät minua varmaankin raukkamaisuudesta ja ihmettelet, mitä helvettiä minä oikein ajattelin. Itseäni, kuuluu lyhyt vastaus. Ja sinua ja tytärtämme ja myöhemmin myös poikaamme. Ja sille tolalle asiat jäivät, kunnes jotain tapahtui muutama kuukausi sitten. Tiedät kyllä, silloin kun kaikki muuttui. Kun kaikki romahti, ja sain yllättävää tietoa omasta lähenevästä kuolemastani. Silloin päätin että minun oli aika ottaa vastuu tuosta asiasta, joka aikoinaan meni päin helvettiä. Minun oli aika sovittaa rikokseni.

Joten sen minä olen tehnyt. Olen yrittänyt hyvittää uhrilleni. Ainakin niin pitkälti kuin on mahdollista. Pelkään että olen siinä prosessissa väistämättä jättänyt jälkiä. Siksi kirjoitan tämän kirjeen, sillä pelkään että poliisi alkaa kaivella aiheuttamaani onnettomuutta uudestaan ja todellakin löytää minut. Löytää minut ja toteaa että olen kuollut. Eikä sinun tietenkään pidä sillä tavoin saada kuulla teostani. Vaan suoraan minulta.

Ajoin nuoren naisen päälle ja jätin hänet tielle auttamatta häntä. Muutkin kuin minä ovat tehneet vastaavanlaisia asioita, käyttäytyneet kuin elukat ja livistäneet kaikesta vastuusta. En halua että muistat minut sellaisena, ihmisenä joka pakeni paikalta. Siksi haluan kertoa, että olen erilainen kuin muut liikennepakenijat. Minä yritän nimittäin kantaa vastuuni, siitä huolimatta että rikoksesta on kulunut jo vuosia. Kuten eräs kirjailija kerran sanoi: minä korjaan kaiken.

Sen enempään en usko pystyväni.

Rakastan sinua yli kaiken.

TOINEN MIES:
TALO

SAMAAN AIKAAN KUN kuolinpäivänsä tietävä mies allekirjoitti kirjallisen tunnustuksensa, toinen mies seisoi katselemassa taloa, joka oli oikeastaan enemmän arvoitus kuin talo. Ilma oli kylmä ja kirkas, tiehyitä kihelmöi kun hän veti henkeä. Huhtikuun sää oli epävakaata. Tämä onnistuisi hyvin. Oikein hyvin. Talon olivat rakentaneet niin vaivihkaiset kädet, että harva tiesi sitä olevankaan. Hyvin harva. Se riitti miehelle, ja hän kääntyi vieressään seisovan naisen puoleen:

– Voisinko saada nähdä sen sisältäkin? hän kysyi.

– Totta kai, nainen vastasi.

Mies katseli ympärilleen. Taloa ympäröi iso tontti, ja siinä missä tontti loppui, alkoi pienehkö pelto. Sitten näkyi vain metsää niin pitkälle kuin silmä kantoi.

Täydellistä, mies ajatteli.

Nainen avasi ulko-oven ja piti sitä auki miehelle.

– Talo rakennettiin vajaat viisi vuotta sitten. Sen rakentamisessa ei ole mitään rikollista, mutta olimme hyvin tarkkoja siitä, että rakennuksesta tiedettäisiin mahdollisimman vähän. Taloa ei ole liitetty kunnan vesijohtoon tai viemäriin. Meillä on oma porakaivo ja wc:ssä oma jätesäiliö, jonka itse tyhjennämme. Ja sitten meillä on oma sähköjärjestelmä. Meillä on oma sähkönlähde, dieselaggregaatti.

– Ymmärrän, mies sanoi vaikka ei oikeastaan ymmärtänyt ollenkaan. Että tällaisia paikkoja saattoi olla olemassa. Se ällistytti häntä. Sitä paitsi hän tunsi itsensä hiukan naiiviksi. Tältäkö tuntui, kun aika ajoi ohi? Vai oliko yksinkertaisesti niin, että tällainen talo oli seurausta yhä kylmemmäksi käyvästä yhteiskunnasta? Hänhän tunsi talon rakennuttajat ja heidän historiansa.

Kun hän astui sisälle taloon, hän tunnusteli ulko-ovea. Se oli paksumpi kuin tavallinen ovi, se tuntui painavan ainakin tonnin.

Nainen näytti tyytyväiseltä.

– Sekä ikkunoiden että ovien on tarkoitus kestää tulitusta, hän sanoi. – Lasit on teetetty erityisesti eräällä saksalaisella valmistajalla, ja ne ovat niin kestävät että niitä voi lyödä vasaralla tai muulla lyömäaseella kymmenenkin kertaa, eivätkä ne mene rikki.

– Kuulostavat samanlaisilta kuin Ovaalin huoneen ikkunat, mies sanoi.

Hänen seuralaisensa naurahti.

– Meillä oli todellakin Valkoinen talo mielessämme kun me suunnittelimme tämän bunkkerin. Mielestäni onnistuimme tavoitteessamme varsin hyvin.

Mies kohotti toista kulmakarvaansa.

– Bunkkerin? hän sanoi.

– Jottei kukaan unohtaisi, ettei kyseessä ole mikään tavallinen talo.

Mykistyneenä mies kulki huoneesta huoneeseen. Hänen pulssinsa kohosi, hän ei ollut hurjimmissa unelmissaankaan osannut kuv...