Kansi.jpg
Titteli.jpg







JJ:lle, joka on ollut
minun kotini maailmassa.

Siellä takana oli Rooma! Siellä oli vanhojen kulttuurien vielä savuava ja hehkuva tulisija, kristillisen ja länsimaisen keskiajan haarautuvien juurien keskellä. Siellä oli vielä elävä antiikki koko ihanuudessaan ja kauheudessaan.

Minä ihmettelen aina ihmisiä, jotka matkustavat Roomaan niin kuin esimerkiksi Pariisiin tai Lontooseen. Tietenkin niistä jokaisesta voi nauttia esteettisesti, mutta silloin kun kaupungissa vallinnut henki koskettaa joka askeleella ihmisen sisintä, kun muurinraunio siellä ja pylväs täällä katsoo ihmistä kasvoin, jotka tämä heti tuntee, asia on aivan toinen. Jo Pompejissa tulin tietoiseksi ennen aavistamattomista asioista ja mielessäni heräsi kysymyksiä, joihin vastaamiseen minun tietämykseni ei riittänyt.

Kun vuonna 1949 jo varsin iäkkäänä halusin korvata sen mitä ilman olin jäänyt, pyörryin lippua ostaessani. Silloin siirsin lopullisesti syrjään suunnitelmani Rooman matkasta.

C. G. Jung: Unia, ajatuksia, muistikuvia
Suomentanut Mirja Rutanen

Koti

Vuonna 1949, jolloin Carl Gustav Jung halusi matkustaa Ikuiseen kaupunkiin, pyörtyi lippua ostaessaan ja jättikin menemättä Roomaan, alkoi eräs toinen Rooman-matka.

Näin kuvan Roomasta, Colosseumista, ensimmäistä kertaa maaliskuun kyyditysten ansiosta. Muuten ei pitäisi panna tuota vanhaa, kulunutta, rahisevaa ja kirskuvaa kyydityslevyä taas kerran soimaan, ellei juuri se olisi minun Rooman-matkani alku.

Arvokas ja paksu kirja, jossa Rooman Colosseumin kuva oli, lojui siltä kohtaa auki revittynä erään virolaisen talon tuvan lattialla. Talonväki oli äskettäin otettu kiinni ja viety pois. Perheen pojat olivat juosseet paljain jaloin lumen ja sohjon läpi metsään. Heitä ei ollut vielä tavoitettu. Kyydittäjien kuraiset saappaanjäljet näkyivät vielä hyvin puhtaassa lattiassa. Kuin leimasimen jäljet. Ne syöpyivät Viron lattioihin ikuisiksi ajoiksi. Eivätkä lumet ja sateet olleet vielä saaneet pellon takana kuusikossa ammutun kommunistin vertakaan huuhdotuksi pois. Ruumiin hautaaminen ei ollut kuulemma ollut helppoa, maa oli ollut kokonaan roudassa.

Minua se ei koskettanut. Se ei ollut minun asiani. Minä olin lapsi, leikin taivaan tähtien kanssa. Minua kiinnosti enemmän kirjan kuva kuin kiroaminen ja kyynelet. En pelännyt kuolemaa enkä Siperiaa.

Sillä hetkellä minulle oli tärkeää vain Colosseumin kuva. En tiennyt, mikä se on, mikä kuva se on. Mutta kuva vangitsi minut, pakotti katsomaan. Isäjumala voisi valtaistuimeltaan nähdä samalla kertaa sen silloisen lapsen ja tämän, joka nyt istuu tässä ja tekee tiliä elämästään.

Sen kolmevuotiaan nenä vuoti, suoraan kirjan päälle. Häntä hävetti ja hän peitti sen kohdan kämmenellään ikään kuin näkymättömiltä silminnäkijöiltä. Mutta hän häpesi aivan suotta. Ketään muita silminnäkijöitä ei ollut kuin Isäjumala. Ja Isäjumalastahan tiedetään, että sylki ja kuola, räkä ja kyynelet ovat hänelle jokapäiväinen näky. Sillä samoin kuin lääkärin luo, on ihmisellä asiaa Isäjumalankin eteen enimmäkseen vain viimeisessä hädässä, silloin kun itketään ja ulvotaan ja valutaan räkää.

Isoäiti ei kiinnittänyt minuun huomiota, hän ei katsonut minuun eikä paksuun kirjaan päinkään, hän luki siellä haudankylmässä, onnettomuuden täyttämässä tuvassa isämeitää pois viedyille ja kirosi kiinniottajia.

Samaan aikaan paistoi Rooman aurinko Colosseumin sydämeen. Colosseumin muurit olivat tottuneet rukouksiin ja kirouksiin, ne olivat niillä kyllästetyt eivätkä isoäidin kirouksetkaan niitä horjuttaneet.

Isoäidin vanha käheä ääni kaikui korviini Colosseumin kuvan läpi. Se tuli sen läpi suoraan minuun kuin maailmanhistorian ääni.

Minä en kuule tuota yksinäistä vanhaa ääntä enää ikinä. Se on maan päältä kadonnut ääni. Kuka olisi voinut aavistaa, että aika kuluu niin nopeasti! Sitä ei usko kukaan, ei koskaan. Mutta eikö ulkona puhallakin ikuinen tuuli, se joka ajaa ihmisiä edellään kuin kuivuneita puun lehtiä. Tuuli lauloi silloin niin kuin se laulaa nytkin: ”Nyt armain erkanemme, on lähtö lähellä…”, mutta kuka sitä kuulee ja huomaa, ennen kuin se on omalla kohdalla.

Ne inhottavat kuraiset saappaanjäljet ja verilammikko kuusikon reunassa tunkivat ikään kuin Colosseumin kuvasta esiin, vaikka tuota kellertävälle paperille painetun paksun kirjan kuvataulua suojasi silkkipaperiesirippu.

En osannut lukea. Jälkikäteen voi päätellä, että kirja oli italiankielinen, sillä kun vuosia myöhemmin näin sanat ”mezzo” ja ”palazzo”, tunnistin ne heti. Olin jo kerran nähnyt ne.

Toisen kerran, eikä enää kuvassa vaan todellisuudessa, näin Colosseumin vuoden 1998 lokakuussa, salaman välähtäessä. Punertavassa pelottavassa tulenkajossa. Rankkasateen läpi. Tosiaan, ensimmäinen mitä Roomassa näin oli salama. Ehkä jokaisella on Roomasta oma salainen mielikuvansa, minä olin koko ikäni kuvitellut Ikuisen kaupungin synkän punertavassa tulenkajossa, ja kävi niin, että juuri sellaisena minä sen ensimmäistä kertaa näin.

Kun tuona pimeänä lokakuun iltana lopulta pääsin Roomaan, oli Colosseumin kuvan näkemisestä kulunut neljäkymmentäyhdeksän vuotta. Mitä sitten olinkin niiden neljänkymmenenyhdeksän vuoden aikana jättänyt tekemättä, aina olin kuitenkin ollut matkalla Roomaan.

Olin matkalla Roomaan myös sinä viisikymmenluvun lopun koleana marraskuun iltana, kun hämärä laskeutui autioille niityille, umpeen kasvaneille pelloille ja tyhjiksi jääneiden talojen ylle kuin harmaa tuhka, kun auringonlaskun keltainen kylmä viiru liekehti surullisena ja yksinäisenä lehdettömien puiden takana kuin pakolaisen muisto menetetystä kotimaasta, jonne ei koskaan enää pääse, sillä “eessä on vesi, vesi ja kivinen ranta”.

Tuon kadonneen ja kaukaisen iltahetken kaihossakin olin matkalla Roomaan. Miksi muuten olisin ottanut laatikosta ruutuvihon ja koulukynän ja alkanut kirjoittaa vihkoon vuosilukuja.

Kirjoitin niitä kauan, sillä niitä oli niin paljon. Halusin päästä vuoteen 2000, joka oli tuona päivämääränä vielä mittaamattoman kaukana, niin kaukana että sitä oli mahdoton kuvitella, kuin toisessa aurinkokunnassa. Vuoteen 2000 ei voinut päästä ennen kuin oli kirjoittanut vuosiluvun 1998, Roomaan pääsemiseni vuoden… Se vuosiluku ei merkinnyt minulle sen enempää kuin muutkaan siinä rivissä.

Ajattelin tuona kolkkona hämärän hetkenä ensimmäistä kertaa elämässäni niitä ihmisiä, jotka määräävät elämäni suunnan, ja niitä paikkoja, joissa sydämeni kerran pakahtuu rakkaudesta ja kivusta. Jotkut ihmiset olivat jo olemassa, jotkut eivät olleet vielä syntyneetkään.

Olin oman lihani ja vereni kautta salaperäisellä tavalla sidottu muihin ihmisiin ja koko maailmaan. Äkkiä mieleeni tuli, että jossain, en tiennyt vielä missä, seisoivat jo talot joissa elämäni ja kohtaloni toteutuisi. Oli sellaisiakin taloja, joita ei ollut aikomus vielä edes vähään aikaan rakentaa, sillä niiden arkkitehdit ja rakentajat eivät ehkä olleet vielä syntyneetkään. Niiden paikalla oli vielä pelkkää ilmaa.

Siellä jossain vuosien päässä oli myös minun kuolinhetkeni kuin rautatieasema, pimeä rakennus tähtien valossa. Hetki, jonka jokainen saa mukaansa syntyessään. Paljaiden metsien yllä syttyivätkin jo ensimmäiset tähdet.

Painoin rintani pöytää vasten. Sydämeni löi eikä minun vallassani ollut pysäyttää sitä ennen kuin se itse pysähtyy. Ulkona kahisi ja rapisi, tuulenpuuska liikutti siellä mustia kuivuneita rankoja, jotka vasta äsken olivat olleet korkeita kesäkukkia täydessä loistossaan. Jos ei olisi tiennyt, ei olisi uskonut, että ne surkeat rangat olivat vasta pari kuukautta sitten eläneet ja kukoistaneet ja liittäneet sen kesän yhteen kaikkien menneiden ja tulevien kesien kanssa.

Huoneessa alkoi olla jo pimeää, mutta ikkunan luona numerot näkyivät vielä mustina. Taianomaiset vuosiluvut näyttivät allekkain kirjoitettuna yksinkertaiselta matematiikan tehtävältä. En tiennyt, miten se oli ratkaistavissa, mutta ratkaisu oli vievä minut suureen maailmaan. Se oli polttava toiveeni siinä vaatimattomassa huoneessa, jossa hämärtyi niin nopeasti, että paperikaan ei erottunut enää vaaleana.

Nuo vuodet olivat sillä hetkellä yhtä kaukana kuin tähdet, jotka olivat ilmestyneet taivaalle. Ja samalla ne olivat mitä olivat, ruutupaperille sinisellä musteella kahteen horjuvaan sarakkeeseen kirjoitettuja numeroita. Pelkkä palanen rapisevaa kellertävää paperia ja vähän halpaa alakoulun mustetta, ei muuta.

Maailma, jossa noita numeroita, noita vuosilukuja kirjoitin, oli öljylampun, mullan ja puun maailma. Sieltä oli päästävä jollakin tavoin, jollakin konstilla tähän tietokoneen ääreen. Vaikka kukaan ei tiennyt vielä, mikä tietokone on. Tätä esinettä, tätä käsitettä, tätä verkkoa ei ollut maailmassa vielä olemassa.

Ne surkeat, lapsen kädellä kirjoitetut vuosiluvut olivat minun ainoa kiinnekohtani maan päällä, minun planeettojenvälisen lentoni alkeellinen väline.

Rooman Lungoteverella, Tiberin rannoilla, kahisivat varmasti jo kuivat pronssinväriset plataaninlehdet illan samettiesiripun takana. Tiberjoki heijasti viisikymmenluvun lopun taivaan ja tähtien asennon. Enkä minä ollut vielä käynyt edes Tallinnassa!

Kuitenkin minua odotti Tallinnassa vuoden 1991 elokuu, josta ei pääse tällä pitkällä matkalla Roomaan yli eikä ympäri. Tuosta vuoden yhdeksänkymmentäyksi elokuusta on kirjoitettu ja puhuttu Virossa paljon. Siitä on yhtä paljon ajatuksia ja mielipiteitä kuin on ihmisiä, jotka niinä päivinä asuivat Virossa. Nämä ajatukset ja mielipiteet eivät käy lainkaan keskenään yksiin. Jotkut eivät edes tienneet että jotain tapahtui. Jotkut olivat ahdistuneita. Se on heidän asiansa. Minä puhun siitä, mitä minä koin.

Olin...