Sisällysluettelo

• Prologi
• Luku 1
• Luku 2
• Luku 3
• Luku 4
• Luku 5
• Luku 6
• Luku 7
• Luku 8
• Luku 9
• Luku 10
• Luku 11

Prologi

Avasin silmäni. Makasin vatsallani sängyssä ja vasenta siipeäni kivisti. Huone oli likipitäen kokonaan valkoinen lukuun ottamatta verhoja ja petivaatteita, jotka olivat mintunvihreitä. Joka puolella leijaili pistävän puhdas tuoksu. Olin hoitohuoneessa. Mitä minulle oli sattunut?

Työnnyin istuvaan asentoon sängylle ja koukistin jalat alleni. Taivutin oikeaa siipeäni. Se oli käyttämättömyydestä jäykkä, mutta muutoin kunnossa. Vasenta sen sijaan aristi. Kun yritin taivuttaa sitä, se kuitenkin liikkui, joten luuni tuskin olivat murtuneet. Ehkä olin nyrjäyttänyt siiven, mutten kyennyt palauttamaan mieleeni, missä ja miten se oli tapahtunut.

Viimeinen muisto, jonka tavoitin, oli keskustelu mentorini, Mikaelin, kanssa. Hän oli ilmoittanut minulle, että olin suoriutunut opintojeni teoreettisesta osuudesta niin hyvin, ettei minun ollut tarvetta osallistua ihmisten maailmassa tapahtuvaan harjoitteluun vaan pääsisin valmistumaan etuajassa. Saisin täysvaltaisuuden ja siirtyisin ensimmäiseen työtehtävääni. En kuitenkaan muistanut, mikä tuo tehtävä oli ollut enkä mielestäni ollut menestynyt opinnoissa muita paremmin. Olin kirjaviisas ja teoreetikko, mutten niin loistava, että olisin ansainnut tällaisen kunnian. Olisin nimenomaan tarvinnut käytännönharjoittelua oppiakseni paremmaksi serafiksi. Mikaelin valinta tuntui nyt kovin kummalliselta, mutta toisaalta muistikuvani olivat myös hämäriä, joten kenties olin unohtanut jotain oleellista.

Tarkastelin tuntemuksiani. Jotain todellakin puuttui. Rinnassani oli tyhjä kohta kuin sydämeni olisi riistetty irti. En silti tiennyt, mistä tunne johtui. Olin menettänyt jotain enkä enää osannut tavoitella sitä, mutta kaipaus puristi silti vatsani pieneksi möykyksi ja kasvatti palan kurkkuun. Kyyneleet valuivat poskilleni enkä edes tiennyt, mikä ne aiheutti.

”Luvia, rakas lapsi, sattuuko sinuun vielä noin paljon?” lempeä ääni tavoitteli korviani. Käännyin katsomaan ovelle. Maria, joka huolehti sairastuneista, asteli sisälle hymy kasvoillaan. Hän istahti viereeni sängylle ja tutki loukkaantunutta siipeäni. ”Se näyttää jo paremmalta. Onko sinulla kipuja?”

”Hieman. Siivessä tuntuu tykyttävä kipu ja liikuttaessa sitä aristaa”, sanoin. ”Mitä minulle on tapahtunut?”

”Voi, se oli kamala onnettomuus. En ymmärrä, miten kirjahylly pääsi kaatumaan päällesi. Onneksi siipesi ei sentään murtunut! Pahemminkin olisi voinut käydä. Ajatella, vielä ensimmäisenä työpäivänäsi! Ei kenelläkään voi olla noin huono tuuri.”

”Minä... en muista mitään sellaista.”

”Et varmastikaan, raukkaparka. Löit myös pääsi melkoisen kovaa, ja poskessasi on vielä mustelmakin.”

Maria sipaisi poskeani, ja kipu sai minut kavahtamaan taaksepäin. Muualla päässäni ei kuitenkaan tuntunut särkyä. Eikö pääni pitäisi olla kipeämpi, jos kerran olin lyönyt sen?

”Näytät vähän kalpealta, mutta toivut kyllä. Pystyt pian aloittamaan työsi. Siipesi saattaa olla arka vielä pitkän aikaa, mutta voit jo aloittaa lentoharjoitukset”, Maria jatkoi. ”Jaksatko seistä? Sinun olisi hyvä käydä pesulla. Haen sillä välin sinulle syötävää.”Nousin varovaisesti sängyltä. Jalkani tuntuivat huterilta, mutta kantoivat painoni. Maria viittasi kapean oven suuntaan.

”Kylpyhuone on tuolla. Se on pieni, mutta etköhän sinä pärjää.”

Kun olin horjunut ovelle, Maria livahti toisesta ulos. Nykäisin oven auki ja astui kylpyhuoneeseen, missä ei todellakaan ollut liikaa tilaa. Mahduin juuri ja juuri riisumaan hoitokaavun yltäni, mutten voinut levittää siipiäni kunnolla.

Pesin itseni huolellisesti lämpimän veden alla. Koko ajan minusta tuntui, että minun olisi pitänyt olla jossain muualla. Olin unohtanut jotain tärkeää, mutten tavoittanut sitä, vaikka kuinka vaivasin aivojani.

Kun palasin huoneeseen, Maria oli tuonut sinne tarjottimellisen ruokaa. Sain istahtaa takaisin sängylle nauttimaan ateriaani hänen valvovan silmänsä alla. Muhennos tuoksui herkulliselta, mutta suussani se maistui vain pahvilta. Sain vaivoin nielaistua haarukallisen toisensa perään.

”Pääsenkö tänään pois?” kysyin. ”En muista nähneeni Gadriellea pitkään aikaan, joten olisi mukava mennä tapaamaan häntä. Onko hän käynyt katsomassa minua?”

”Gadriellea? Ei täällä asu ketään sen nimistä, ei ole asunut satoihin vuosiin, kultaseni. Taisit lyödä pääsi kovempaa kuin kuvittelinkaan.”

Tuijotin Mariaa uskomatta hänen sanojaan.

”Mutta... Gadrielle on paras ystäväni, olemme tunteneet lapsesta asti.”

”Niin... sinulla tosiaan taisi olla sellainen mielikuvitusystävä, kun olit ihan pikkuinen. Ehkä onnettomuus on sekoittanut pääsi?” Maria ehdotti. ”On kenties parempi, että lepäät vielä tämän päivän. Pääset pois huomenna ja saat aloittaa työt, kunhan et rehki liikaa.”

Maria taputti minua päälaelle ja poistui huoneesta. Jäin yksinäni mutustelemaan mautonta ruokaa. Jokin ei täsmännyt. Olin täysin varma, että Gadrielle oli olemassa. Miksi Maria ei siis muistanut häntä?

Kirjasto levittäytyi tuttuna ja turvallisena silmieni edessä. Olin viettänyt siellä suuren osan lapsuudestani, lukenut kirjoja, joiden oli sanottu olevan liian vaikeita sen ikäiselle serafille. En ollut välittänyt, sillä kirjat olivat tarjonneet uutta tietoa ja suuria seikkailuja turvallisessa ympäristössä sääntöjä rikkomatta. Ne olivat aina kutkuttaneet mielikuvitustani jopa siinä määrin, että nuorempana olin raapustellut omia tarinoitani. Eivät ne tietenkään olleet kummoisia olleet, mutta olin nauttinut joka hetkestä. Ehkä nyt, kun opiskeluaikani oli ohitse, minulla olisi työn ulkopuolella aikaa kirjoittamisellekin.

Kirjastonhoitaja oli aamulla esitellyt minulle työtehtäväni. Saisin aloittaa palautettujen kirjojen hyllyttämisellä, mutta myöhemmin pääsisin perehtymään uuden materiaalin hankintaan ja käyttöönottoon. Tuskin maltoin odottaa.

Työnsin kirjakärryä hyllyjen välissä ja etsin kirjoille oikeita paikkoja. Nautin joka hetkestä, sillä kirjasto suorastaan huokui rauhaa. Silti oloni oli samaan aikaan levoton. Vaikka kaikki näytti olevan oikein, jokin oli perusteellisesti väärin.

”Olet päässyt työntouhuun”, ääni sanoi selkäni takaa. Pysäytin kärryt ja käännyin. Mikael seisoi vähän matkan päässä ja katseli minua. Hänen veistoksellisilla kasvoillaan karehti hymy, siniset silmät säihkyivät ja vaaleanruskeat kiharat olivat täydellisesti ojennuksessa. Siipensä hän oli vetänyt suppuun selkäänsä.

”Maria päästi minut aamulla ja sanoi, että voin jatkaa nyt töitä”, vastasin.

”Ikävä se onnettomuus. Olit juuri vasta päässyt aloittamaan, ja sitten heti piti käydä näin.”

”Mitä tarkalleen ottaen tapahtui?”

”Etkö muista?”

Puistelin päätäni. ”Viimeinen muistikuvani on keskustelu, jossa päätettiin, etten osallistu käytännönharjoitteluun.”

Mikael nyökkäsi vastaukselleni. Hänen kasvoilleen nousi tyytyväinen ilme, joka ihmetytti minua.

”Se oli varsin kurja onnettomuus. Nousit laittamaan kirjaa korkealle hyllyyn, otit kai kiinni hyllyn reunasta, ja kiinnikkeet pettivät. Hylly kaatui ja vasen siipesi jäi sen alle. Taisit lisäksi lyödä pääsi pöydän kulmaan.”

Sormeni hakeutuivat automaattisesti poskelleni, jota kosketus aristi edelleen. Minusta oli kummallista, että mustelma oli tullut juuri poskeen, mutta en muistanut tapahtumasta mitään, joten en käynyt väittämään vastaankaan.

”Toivon, ettei tällaisia onnettomuuksia enää satu”, Mikael sanoi.

”Ehkä osaan nyt olla varovaisempi”, vastasin. Hetken mielijohteesta jatkoin: ”Missä muuten Gadrielle on? Menikö hän käytännönharjoitteluun vai onko hänkin jo saanut oman työtehtävänsä?”

”Gadrielle?”

”Paras ystäväni. Olemme olleet samalla luokalla aina ja jaoimme huoneen opiskeluaikana. Olette meidän molempien mentori.”

Mikaelin kulmien väliin työntyi ryppy ja hänen ilmeensä tiukkeni, muuttui kenties jopa hieman surulliseksi.

”Sinun täytyy muistaa väärin, Luvia. Kodissa ei asu ketään Gadriellea, ei ole koskaan asunutkaan minun aikanani.”

”Minä muistan hänet selvästi. Hän on hieman minua pidempi, punatukkainen ja tosi taitava käytännössä, muttei jaksa lukea kirjoja. Hän on myös ollut niin monessa kahnauksessa mentorien kanssa, ettei kukaan teistä ole voinut unohtaa häntä.”

”Totisesti muistaisin tuollaisen serafin, jos olisin hänet tavannut. Onnettomuus kai vaikutti muistiisi, kun lapsuutesi mielikuvitusystävä näyttää tehneen paluun. Ota vielä rauhallisesti. Ehkä on parempi, että teet hieman lyhyempää päivää alkuun. Käyn sanomassa asiasta kirjastonhoitajalle, kun lähden.”

Mikael loi minuun vielä yhden murskaavan surullisen katseen, ja hänen säälinsä pisteli ihoani. Epävarmuus sai vatsani vellomaan. Ehkä tosiaan olin kuvitellut Gadriellen, koska kukaan muu ei muistanut häntä. Sen sijaan muut puhuivat mielikuvitusystävästä, jota en itse saanut palautettua mieleeni. Oliko mieleni särkynyt, kun olin lyönyt pääni?

”Älä näytä noin surulliselta, Luvia. Kaikki on nyt hyvin ja tästä pienestä takapakista huolimatta pääset vihdoin aloittamaan elämäsi täysvaltaisena serafina. Saat oppia kaiken sen, mitä nuorille ei paljasteta.”

Mikael astui lähemmäs ja siveli tervettä poskeani. Tuijotin häntä suoraan silmiin enkä voinut olla hymyilemättä, sillä hänestä huokuva rauha tarttui minuunkin. Niin oli ollut aina.

”Mitä nuorille ei paljasteta?” uskaltauduin kysymään. Mikael hymyili ja kumartui miltei kiinni kasvoihini.

”En kerro sinulle vielä, mutta lupaan opettaa sinua henkilökohtaisesti, kun aika koittaa. Lupaan, että tulet rakastamaan jokaista hetkeä.”

Jokin Mikaelin äänensävyssä sai minut värähtämään. Kurkkuani kuristi ja olisin halunnut tyrkätä hänet kauemmas itsestäni, mutten uskaltanut. Hän hivutti sormet poskeltani hiusteni sekaan, ja hänen nenänsä hipaisi omaani.

”Minä olen odottanut tätä hetkeä, Luvia. Tästä päivästä lähtien en ole enää mentorisi vaan olemme samanarvoiset. Kunhan paranet, näytän sinulle, mitä se todella tarkoittaa.”

Mikaelin huulet käväisivät kevyesti otsallani, mutta sitten hän suoristautui ja hymyili minulle samalla tavalla lempeästi kuin lapsuudessani. Tällä kertaa hymy ei kuitenkaan saanut minua rauhoittumaan, vaan minun oli vaik...