ISBN 978-951-31-9733-9

Teksti © Timo Parvela 2017
Kuvitus © Mervi Lindman 2017
Teoskokonaisuus © tekijät ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017

Kansi: Saara Söderlund
Kannen kuva: Mervi Lindman

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017

TÄMÄ EI OLE KENKÄ, TÄMÄ ON ILMIÖ

Minä olen Ella. Olen maailman ainoalla kaksi ja puoli A-luokalla. Meillä on mukava luokka ja mukava opettaja. Tai oli, sillä nykyisin opettaja on suorastaan supermukava. Hän on nimittäin tehnyt uudenvuodenlupauksen. Hän on luvannut, ettei hermostu enää mistään eikä koskaan.

– Minä olen rauhallinen kuin pytty, opettaja sanoi.

– Viili- vai vessanpytty? kysyi Pate.

– Viili, opettaja vastasi yhtään hermostumatta.

Me tietysti ihailimme opettajaa.

– Hermostuminen on täysin tarpeetonta. Hillitty ja arvokas käyttäytyminen tuottaa paremman lopputuloksen, opettaja jatkoi ja nosti jalkansa roskakorista, johon hän oli vahingossa astunut laskeutuessaan alas tikkailta, joita hän oli tarvinnut irrottaakseen Sampan kengän. Se oli nimittäin juuttunut kattolampun taakse. Sampan kenkä oli irronnut, kun hän oli potkaissut voimistelupussia, jonka Hanna oli heittänyt häntä kohti. Voimistelupussi oli sitten osunut Tiinaa mahaan. Oli tietysti harmi, että hän oli juuri hetkeä aiemmin syönyt neljä lautasellista pinaattikeittoa, koska oli kilpaillut Paten kanssa siitä kumpi jaksaa syödä enemmän. Ja juuri siksi Tiina oli oksentanut siihen roskakoriin, jossa opettajan toinen jalka nyt oli.

– Miksi sinun toisessa kengässäsi on vihreitä pilkkuja? kysyi rehtori, joka kurkisti luokkamme ovelta.

Me kaikki tietysti viittasimme, sillä me tiesimme vastauksen.

– Rapatessa roiskuu, opettaja totesi to-del-la rauhallisesti ja pyyhki paperilla kenkäänsä.

– Mitä sinä olet rapannut ja miksi sinulla on oppilaan kenkä kädessäsi? rehtori jatkoi kyselemistä.

Opettajalla oli tosiaan yhä Sampan kenkä.

– Me noudatamme uutta opetussuunnitelmaa. Tämä ei ole kenkä, tämä on ilmiö. Me tutkimme luokkani kanssa mitä tapahtuu, jos ei lainkaan ajattele tekojensa seurauksia, opettaja selitti.

– No? Mihin tulokseen te olette tulleet? Mihin se johtaa? rehtori halusi tietää.

– Päätyy rehtoriksi, opettaja sanoi.

Se nauratti meitä, sillä me tietysti muistimme, että opettaja itse oli ollut rehtori vielä syksyllä. Sitten hän oli saanut alennuksen ja hänen isästään oli tullut uusi rehtori.

– Kyllä sinä tähän pian totut, rehtori nauroi niin, että hänen partansa väpätti. – Mutta oli minulla asiaakin. Kunnan opettajien hiihtokilpailu järjestetään pian.

– Miksi sinä tuon minulle kerrot? opettaja kysyi.

– Koska minä ilmoitin sinne sinut, rehtori sanoi ja poistui. Hänen hihityksensä kantautui käytävästä vielä kauan sen jälkeen.

– Isä! Sinähän tiedät, että minä inhoan hiihtämistä. Olen inhonnut lapsesta saakka. Sitä paitsi ulkona ei ole yhtään luntakaan, eihän… opettaja havahtui äkkiä muistaessaan lupauksensa. Sitten hän hymyili. – Mainiota. Todella mainiota, hän sanoi edelleen hymyillen. Minun mielestäni se hymy oli vähän pelottava. Mutta opettaja oli tietysti oikeassa. Talvi oli ollut tosi vähäluminen.

– Saanko minä nyt sen kenkäni takaisin? kysyi Samppa.

JAMBOREE

– Mikä ihmeen jamboree? minä ihmettelin.

– Se kuulostaa tanssilta. Tanssit ovat tosi kivoja, Tiina arveli.

– Batman tanssii ainoastaan Jokerin haudalla, Samppa sanoi. – Tietysti vain päiväsaikaan ja silloinkin vain jos äiti antaa luvan.

– Minä en tanssi mitään, paitsi ehkä rumbaa, sambaa, tsatsatsaata ja letkajenkkaa, urisi Pukari.

Me vähän hämmästyimme Pukarin ilmoitusta, mutta emme ehtineet kysyä tarkennusta, sillä Tuukalla oli asiaa.

– Jamboree on suuri partioleiri. Sinne kokoontuu jopa tuhansia partiolaisia, Tuukka selitti. Hän tietää kaikesta kaiken, näköjään myös jamboreesta.

Me katsoimme Hannaa.

– Minä haluan jamboreelle, hän sanoi päättäväisesti.

– Miksi sinä haluat osallistua sellaiselle leirille, jolle tulee niin paljon porukkaa? minä ihmettelin.

– Koska se on minun unelmani, Hanna sanoi. – Ja tänä vuonna se järjestetään tässä lähellä.

Se oli järkevä selitys. Hanna on tosi käytännöllinen. On tietysti paljon helpompi unelmoida osallistuvansa leirille, joka järjestetään lähellä, kuin leirille, joka järjestetään vaikkapa Japanissa.

– Meidän isäkin oli partiossa, sanoi Pate, joka oli siihen saakka ollut yllättävän hiljaa.

– Oliko? minä hämmästyin.

– Joo, hän oli poliisipartiossa. Se partio vei hänet putkaan, kun hän kalasti väärässä paikassa.

– Missä teidän isä sitten kalasti? Tuukka kysyi.

– Uimahallissa. Hän halusi testata uusia uistimiaan, mutta kaikki järvet olivat jäässä, Pate selitti.

Se kuulosti meidän mielestämme ihan järkevältä, ja siksi meistä oli tosi kummallista, että Paten isä oli joutunut partioon.

– Se johtui ehkä siitä, että isän uistin juuttui kiinni, Pate arveli.

– Mihin se sitten juuttui? minä halusin tietää.

– Uimavalvojan ylähuuleen.

Hannan partio oli ilmeisesti ihan erilainen kuin Paten isän. Hanna kertoi, että siellä opeteltiin sytyttämään nuotio, antamaan ensiapua, pystyttämään teltta ja ylittämään jokia. Se kuulosti todella hauskalta ja siksi me ilahduimmekin, kun Hanna pyysi meitä mukaan jamboreelle.

– Mennään yhdessä, Hanna ehdotti.

– Mutta me emme ole partiolaisia, minä epäilin.

– Kohta olette. Minä perustan oman partion.

– Tosi hienoa, minä sanoin.

– Jos te haluatte sinne leirille, teidän täytyy liittyä minun partiolippukuntaani, Hanna selitti.

– Kuinka siihen liitytään? Samppa kysyi epäluuloisesti.

– Se on helppoa. Maksatte minulle miljoonan ja asia on sillä selvä, Hanna sanoi.

Me tuijotimme hämmästyneinä kaveriamme. Me pidimme hänestä tosi paljon, mutta kenelläkään meistä ei ollut miljoonaa.

– Kelpaako nappi? Pate kysyi pengottuaan taskunsa.

– Pöhköt, se oli vitsi. Tervetuloa minun partiooni. Mutta ennen kuin me voimme aloittaa, meidän on keksittävä lippukunnalle nimi.

– Sudenpennut, ehdotti Tiina.

– Se on jo varattu Hupulle, Tupulle ja Lupulle, Hanna pudisteli päätään.

– Lepakonpennut, ehdotti Samppa.

– Lepakolla on poikaset, sanoi Tuukka.

– Poronpoikaset, ehdotin minä.

– Porolla on vasat, sanoi Tuukka.

– Ahvenenvasat, ehdotti Pukari.

– Ahvenella on mätiä, Tuukka tiesi.

– Sammakonmädit, ehdotti Pate.

– Sammakolla on nuijapäät, Tuukka huokaisi.

Nimen keksiminen oli hankalaa, koska eläimillä on selvästi liian monenlaisia lapsia. Me olimme jo luovuttaa, mutta sitten Patella sytytti.

– Opettajannuijapäät!

Koska kukaan ei tiennyt, millä nimellä opettajan lapsia kutsuttiin, nuijapäät oli kaikkien mielestä tosi hyvä nimi.

TUO ON OIKEA ASENNE!

Opettaja penkoi pihavarastoaan. Hän heitti sieltä ulos haravan, kukkaruukun, puutarhatuolin, krokettimailan ja kylmälaukun. Opettajan lapset Otto ja Anna katselivat isänsä puuhia vähän kauempaa. Me taas seurasimme tilannetta salaisen majamme katolta. Meidän kokoontumispaikkamme oli vanha pikkubussi, joka seisoi opettajan takapihalla. Se oli nykyisin myös meidän partiolippukuntamme päämaja.

– Opettaja taitaa etsiä jotain, Tiina arveli.

– Mistä sinä niin päättelit? kysyi Hanna.

Opettaja tuli vajasta suksien kanssa. Hän vaikutti tyytyväiseltä asettaessaan ne nurmikolle, joka vihersi yhä vaikka oli tammikuu. Missään ei näkynyt yhtään lunta. Talvi oli ollut todella outo ja leuto.

Opettajan lapset hihkuivat ja koirat, Kojo ja Ootti haukkuivat, kun opettaja laittoi sukset jalkaan, otti sauvat ja lähti hiihtämään nurmella. Lapset ja koirat juoksivat perässä, mutta opettaja ei hermostunut yhtään. Hänen uudenvuodenlupauksensa piti yhä.

– Onko tuo nyt järkevää? kysyi opettajan vaimo. Hänkin oli tullut katsomaan opettajan puuhia. Samoin kuin opettajan isä ja äiti, jotka olivat muuttaneet opettajan luokse asumaan, kun opettajan isästä oli tullut uusi rehtori.

– Kysy sitä minun isältäni, opettaja puhisi. – Hänhän se haluaa, että minä osallistun hiihtokilpailuihin.

– Lumen puute on pelkkä tekosyy olla harjoittelematta, opettajan isä nyökytteli.

– Siinä kuulit, opettaja puhisi. – Koska te muutattekaan sinne omaan asuntoonne?

– Sunnuntaina, kultaseni. Muuttoauto on jo tilattu, opettajan äiti sanoi lempeästi.

– Siihen on vielä ikuisuus, opettaja puuskahti.

– Sehän on ylihuomenna, opettajan isä hämmästyi.

– Sitähän minä juuri tarkoitin, opettaja lisäsi.

– Pitäisikö sinun kuitenkin odottaa tuon hiihtämisen kanssa sen verran, että sataisi ensin edes vähän lunta? opettajan vaimo kysyi opettajalta.

– Ei pitäisi. Minun on pakko harjoitella. Minä hiihdän, oli lunta tai ei. Hiihdän, näytän ja voitan.

– Tuo on oikea asenne, opettajan isä nyökkäsi.

Ja opettaja tosiaan hiihti. Hän hiihti niin että nurmikko pölisi ja pikkukivet lentelivät. Hän sauvoi monta kertaa talon ympäri, vaikka me kuulimme selvästi, kuinka hiekka raapi suksien pohjia. Hän lopetti vasta kun osui koiran kakkaan. Suksi lipsahti ja opettaja tuiskahti nenälleen nurmelle. Hän makasi hetken paikallaan sukset pystyssä ja sauvat sivuillaan.

– Onko kaikki hyvin? opettajan vaimo kysyi.

– On. Lentokeli. Parhaani tein ja tähän se riitti. Nesteytys oli kunnossa, mutta loppumatkasta suksi tökki. Kuntohuipun ajoituksen kanssa kaikki meni ihan nappiin. Latuprofiili oli tosin hankala.

Otto ja Anna kiipesivät opettajan selkään.

– Ihahaa, sanoi Otto.

– Oi laukkaa ratsu reima, lallatti Anna.

– Ehkä minä olin hiukan liian jyrkkä, sanoi opettajan isä. – Jos vielä ylihuomennakaan ei ole yhtään lunta, minä peruutan sinun osallistumisesi niihin kilpailuihin. Onhan se niin, että ilman lunta harjoittelusta ei tule yhtään mitään.

– Todellako? opettajan ääni kuulosti ilahtuneelta.

Opettajan ja hänen perheensä mentyä sisälle me pidimme hätäkokouksen.

...