ISBN 978-951-31-9709-4

© Leena Lehtolainen ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017

Kansi: Timo Numminen
Kannen kuva: Shutterstock

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017

LEENA LEHTOLAINEN

MARIA KALLIO -SARJA

Surunpotku, 2015

Rautakolmio, 2013

Minne tytöt kadonneet, 2010

Väärän jäljillä, 2008

Rivo Satakieli, 2005

Veren vimma, 2003

Ennen lähtöä, 2000

Tuulen puolella, 1998

Kuolemanspiraali, 1997

Luminainen, 1996

Kuparisydän, 1995

Harmin paikka, 1994

Ensimmäinen murhani, 1993

HILJA ILVESKERO -SARJA

Paholaisen pennut, 2012

Oikeuden jalopeura, 2011

Henkivartija, 2009

MUUT TEOKSET

Kuusi kohtausta Sadusta, 2014

Luonas en ollutkaan, 2007

Viimeinen kesäyö ja muita kertomuksia, 2006

Jonakin onnellisena päivänä, 2004

Kun luulit unohtaneesi, 2002

Sukkanauhatyttö ja muita kertomuksia, 2001

Tappava säde, 1999

NUORILLE

Kitara on rakkauteni, 1981

Ja äkkiä onkin toukokuu, 1976







Mikolle

Kauan katsoin sinua syvälle silmiin
– kiittäen kolmestakymmenestä avioliittovuodesta

1

Kukaan ei odottanut vankilan portin ulkopuolella. Aamuaurinko lämmitti jo poskipäitä, kun nainen lähti kävelemään kohti valtatietä. Rautatieasemalle oli lähes seitsemän kilometriä, eikä hän ollut kävellyt niin pitkää matkaa vuosikausiin. Ilma tuoksui erilaiselta kuin vankilan ulkoilualueella: kostealta ruoholta, kuolevilta lehdiltä, pihlajanmarjasoseelta. Oli sadonkorjuun aika. Viikate katkaisi viljan, perunat nostettaisiin maasta. Sen, mikä oli elänyt, piti kuoleman.

Kilometrin jälkeen hengästytti, ja vaikka hän liikkui kevyin kantamuksin, jalat olivat maitohapoilla. Naisen oli silti helppo unohtaa kipu. Hän oli vuosia elänyt kaiken normaaliksi kutsutun elämän ulkopuolella eikä uskonut, että siihen oli enää paluuta. Tavarat olivat varastossa Länsiväylän varrella, asuntonsa vuokrasopimuksen hän oli sanonut irti heti tuomion julistamisen jälkeen. Hänellä ei ollut kotia, jonne piiloutua omalta itseltään ja teoiltaan.

Vähitellen hän löysi tasaisen askelrytmin ja keskittyi vain siihen. Ajatukset hävisivät mielestä, ei ollut enää muuta kuin verkkaisesti etenevä liike. Rautatieasemalle menevä linja-auto jarrutti pysäkille juuri kun hän oli sen kohdalla, mutta hän jätti nousematta kyytiin. Valtatien ylittävällä sillalla hän seisahtui. Aamupäivän liikenne ei ollut tiuhaa, joten jos hän hyppäisi, ei hän välttämättä osuisi sopivasti auton alle. Eikä hän halunnut järkyttää enää yhtään viatonta. Haikara pääsisi liian helpolla, jos hän tappaisi itsensä.

Taajamajuna kohti Helsinkiä lähti varttitunnin sen jälkeen kun hän saapui asemalle. Hän ehti käydä vessassa ja ostaa pullollisen kokista. Lipunmyyjä katsoi häntä kuin ketä tahansa hikoilevaa, nelikymppistä naista. Junassa kukaan ei kavahtanut hänet nähdessään, konduktööri jopa hymyili hieman ja vilkaisi ihaillen hänen pitkiä, mustanpunaisiksi lakattuja kynsiään. Jos ihmiset olisivat tienneet, he eivät olisi voineet peittää inhoaan.

Hän nousi pois Pasilassa ja osti lipun paikallisjunaan. Vankilan sosiaalityöntekijälle hän oli väittänyt menevänsä ensimmäiseksi yöksi serkkunsa luokse Kirkkonummelle. Hän oli antanut serkun nimen ja osoitteen, koska muisti sen ulkoa. Ei hänellä tietenkään ollut sinne menemistä. Jos hän kaipaisi yösijaa, hän voisi mennä hotelliin. Lompakossa oli sen verran rahaa, että sillä maksaisi muutaman yön halvassa paikassa. Vankilan työtoiminnasta oli jäänyt tilille muutama satanen. Ne pitäisi käydä nostamassa pankista. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä konttorit nykyään sijaitsivat. Neljässä vuodessa oli moni asia ehtinyt muuttua.

Kirjasto oli vielä samalla paikalla. Hän liukui turvaan sen nimettömyyteen, sai käyttöönsä vapaan koneen ja varmisti loppuillan ohjelman. Kaikki oli kuten piti. Hän ei tuntenut iloa eikä rauhaa, vain jonkin vääjäämättömän ja oikean saapumisen. Hän söi asemalla hampurilaisen, ei siksi että hänen teki mieli vaan siksi, että hän saattoi pitkästä aikaa valita päivällisruokansa. Sitten hän nousi seuraavaan junaan.

Keran aseman ympäristö oli yhtä ankea kuin ennen. Hän lähti kävelemään kohti hylättyä liikennepuistoa. Haikara oli luvannut, että hän saisi tilaisuuden hyvittää edes yhdelle. Siksi hänen piti tulla lapsuudesta tuttuun paikkaan. Osa lehdistä oli jo jättänyt koivunoksat, mutta puut tarjosivat silti suojaa alkaneelta ripeksinnältä. Hän istuutui metsänreunaan, nojasi päätään suuren puun runkoon ja ajatteli Ollia. Hän oli tuonut pojan tänne harjoittelemaan pyörällä ajoa kuin kunnon isosiskopuoli. Hän muisti sinisten silmien viattoman katseen, johon vähitellen ilmestyi varjo. Hän yritti väärin keinoin saada sen väistymään.

Puoliunisissa mielikuvissa Olli sekoittui niihin kaikkiin muihin, ruskeasilmäisiin, kultakiharaisiin, pehmeäsormisiin. Askeleet havahduttivat hänet liian myöhään. Haikara pääsi yllättämään ja oli hetkessä hänen kimpussaan. Sisäelämän heikentämistä lihaksista ei ollut vastusta, kun Haikara pujotti ketjun hänen kaulansa ympärille ja puristi.

Hän tajusi muutamassa sekunnissa, mitä piti tehdä, ja alkoi raapia Haikaraa silmiin. Juuri tätä varten hän oli antanut kynsiensä kasvaa. Hän ei välittänyt siitä, että oikean keskisormen kynsi murtui heti eikä siitä, ettei hän enää saanut henkeä. Hän taisteli siihen saakka kun keuhkot olivat revetä ja pimeys sai vallan. Tajunnan menettämisen hetkellä hän ajatteli, että oli viimein onnistunut voittamaan Haikaran.

2

– LaNu-osasto, Kallio.

Jouduin edelleen keskittymään, että sain vastattua työpuhelimeeni oikein. Kello oli vähän yli kahdeksan perjantai-iltana ja olin jo ehtinyt kävellä kotiin työpaikaltani Espoon pääpoliisiasemalta. Numerooni ei soitettaisi tähän aikaan turhaan.

– Pohjola tässä, moi. Olisi meille hommia. Ja vielä melkein poliisilaitoksen takapihalla. Oletko kotona vai jossain viikonlopun vietossa?

Nousin sohvalta ja siirryin makuuhuoneeseen, ettei Antti kuulisi, mitä puhuin. Hauskat kotivideot saisivat tällä kertaa jäädä väliin.

– Mitä on meneillään?

– Kroppa Karamalmin vanhassa liikennepuistossa, Kristo Pohjola ehti jatkaa. – Nainen on ilmeisesti kuristettu.

– Nainen? Siis minkä ikäinen vainaja on, onko hänellä papereita?

– Vähän alle nelikymppinen.

Melkein pudotin puhelimen. En enää ollut töissä väkivaltarikoksissa vaan Länsi-Uudenmaan poliisin lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikoksien ja alaikäisten rikoksentekijöiden erikoisyksikössä. Täysi-ikäisten murhat eivät kuuluneet meidän toimialaamme.

– Miksi hälytät minut aikuisen uhrin takia? Vai onko tekijä saatu kiinni ja hän on alaikäinen?

– Tekijästä ei ole tietoa, mutta ruumis on alustavasti tunnistettu papereiden perusteella. Tuula Lahti-Haapala vapautui Hämeenlinnan vankilasta tänä aamuna. Hän oli istunut neljän vuoden kymmenen kuukauden tuomion alaikäisten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Siksi tämä kaatuu ainakin tässä vaiheessa meidän niskaamme, näin määräsi itse apulaispoliisipäällikkö Nummi. Pääsetkö tulemaan heti? Mä olen ruumiin löytöpaikalla, täällä on kuvaaja ja tekniikka ja muutama jiipeen partio. Ota sadekamppeet, tutkan mukaan vartin kuluttua alkaa tulla vettä kuin esteristä.

– Kuka ruumiin löysi? yritin vielä kysyä, mutta Kristo oli jo sulkenut puhelimen. Huokasin, riisuin farkkuni ja vedin niiden tilalle paksut trikoot. Villapaita oli täynnä Venjamin-kissan karvoja, ja rikostekniikan kenttäpomo Hakkarainen raivostuisi, jos tiputtelisin niitä ruumiin löytöpaikalle. Vaihdoin päälle toisen. Goretexit ja vaelluskengät suojelisivat paremmin kuin sateenvarjo. Pakkasin kännykän, otsalampun, muistiinpanovälineet ja pähkinäpatukan vedenpitävään reppuun. Vedin hiukset poninhännälle, jonka tungin heijastinkankaisen pipon alle. Huulirasva viimeisteli työasuni.

Olohuoneessa Antti nauroi televisio-ohjelman persialaiskissalle, joka kieriskeli astianpesukoneen vasta-avatun kannen lämmössä. Keittiössä tuoksui tattipasta, jolla meidän piti alkaa herkutella, kun Taneli tulisi kuntosalilta. Iida sekoitti jo salaattia.

– Minne sä lähdet? hän kysyi. Oli harvinaista, että Iida oli kotona perjantai-iltana. Meidän oli ollut tarkoitus pelata lautapelejä illallisen jälkeen. Saisivat aloittaa Afrikan tähden kolmestaan.

– Duuniin. En tiedä miten kauan menee. Älkää odottako minua.

Iidan silmät levisivät, mutta hän tyytyi vain ojentamaan kätensä ja taputtamaan minua olalle. Antti pudisteli päätään, mutta ei kommentoinut enempää. Perhe tiesi, etten voinut kertoa, mitä oli tapahtunut. Taneli kääntyi pyörällään pihalle, kun kiskoin omaani varastosta. Sillä pääsisin perille nopeammin kuin autolla.

– Sinne liikennepuistoonko sä olet menossa? Taneli oli ilmeisesti tullut ruumiinlöytöpaikan ohi.

– Ai miten niin?

– Siellä oli joku tilanne päällä, poliisi sulki teitä.

Huokasin ja nyökkäsin. Poliisin perhe oli tottunut siihen, ettei jutuista puhuttu, mutta he olivat myös oppineet vetämään omat johtopäätöksensä. Onneksi Tanelin pyöräreitti jäähallilta kotiin sentään kulki liikennepuiston sivuitse eikä läpi.

Entinen työyksikköni, Ville Puupposen Omituisten otusten kerhoksi nimittämä epätyypillisten väkivaltarikosten yksikkö, oli lakkautettu edelliskeväänä. Ensimmäiset työttömyysviikot olin lähinnä istunut ja tuijottanut vuoroin seinää, vuoroin kissojen touhuja. Olin tajunnut miten uupunut olinkaan ollut vasta, kun elämääni oli viimein tullut tilaa tuntea väsymystä. Vähitellen olin jaksanut alkaa tehdä hölkkälenkkejä, jotka usein hidastuivat kävelyksi ja luonnonilmiöiden ihmettelyksi. Saatoin tuijottaa minuuttikaupalla muurahaispesän kihinää tai varjoja, joita puut heittivät asvaltille. Parin kuukauden jälkeen olin jopa siivonnut maustekaapin, vienyt läjän pieneksi käyneitä vaatteita kirpputorille ja laittanut ruokaa perheelleni, vaihtelevalla menestyksellä.

Olin ehtinyt olla työttömänä neljä kuukautta, kun minuun oli otettu yhteyttä sisäasianministeriön poliisiosastolta ja tarjottu projektitöitä. Selvitin lapsiin ja nuoriin kohdistuvan rikollisuuden ja saman väestöryhmän rikosten kehittymistä 2000-luvun aikana. Rekrytoija oli ollut oikeustieteellisen aikainen opiskelukaverini, ylitarkastaja Mikko Rajajoki. Olin analysoinut tilastoja, haastatellut poliisikollegoita, sosiaali- ja nuorisotyöntekijöitä sekä nuoria rikoksentekijöitä. Raportti oli noussut pariksi päiväksi tiedotusvälineisiin, mutta harmikseni sen kärki monessa mediassa ollut se, että rangaistusten puute rohkaisi alle 15-vuotiaita rötöksiin. Selvitystyöstä oli seurannut se, että kahteen poliisilaitokseen, Länsi-Uudellemaalle ja Ouluun, oli perustettu viideksi vuodeksi LaNu-yksikkö. Jos kokeilu olisi hedelmällinen, idea saattaisi levitä koko maahan.

Pisarointi alkoi kun pääsin ulos rautatiealikäytävästä. Vedin hupun silmilleni ja poljin lujempaa. Karamalmin liikennepuisto oli omituinen unohdettu läntti lähellä Nokian uutta pääkonttoria ja rautatietä. Tuoreimman kaavan mukaan se myllättäisiin perinpohjaisesti ja vanha puisto hävitettäisiin, rakennustyöt alkaisivat loppusyksystä.

Kirkkaat valot kertoivat, että liikennepuistossa oli jotain tekeillä. Sateesta huolimatta sulkunauhoilla norkoili jokunen toljottelija. Jiipeen Kinnunen päästi minut nauhojen läpi ja värisytti vettä viiksistään. Kristo erottui haalaripukuisten seasta oranssissa sadetakissa, hänen kaljunsa kiilsi kun hän liikahti valonheittimen alle. Kävelin kohti tekniikan pystyttämää telttaa. Hakkarainen peruutti juuri ulos teltasta sulkien jotain pientä todistepussiin.

– Kallio, onko tämä muka sun kroppa? hän kysyi epäuskoisesti.

– Ainakin toistaiseksi. Löytyisikö mulle lumiukkopukua, tulin suoraan kotoa.

Hakkarainen viittasi assistenttiinsa, joka toi minulle suojahaalarin ja tykötarpeet. Kristo oli huomannut minut ja naureskeli, kun tasapainoilin yhdellä jalalla pukiessani kengänsuojuksia.

– Sä olit nopea, hän kehaisi. – Puhuin uudestaan Nummen kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että pidetään me tämä jollei KRP:llä ole intressejä juttuun. Ranton porukalla on alimiehitystä, kuten tavallista.

– Tehdään kuten poliisipäällikkö käskee, huokasin. Väkivaltayksikön päällikkö Timo Ranto saattaisi olla työnjaosta eri mieltä, mutta hän saisi vääntää asiasta poliisipäällikkö Nummen kanssa. Minä tekisin ne työt, jotka minulle määrättiin. Vedin myssyn päähäni, tunnustelin että hiukset jäivät piiloon ja viimeistelin asuni kirurginhansikkailla. Sitten pujottauduin puolikyyryssä sisälle telttaan.

Nainen makasi kuivuneessa ruohikossa puoliksi vatsallaan, puoliksi kyljellään. Kasvoilla oli tyypilliset kuristuskuoleman merkit: sinimusta turvotus, ulos työntynyt kieli, kuopistaan pullistuneet silmät. Kaulassa oli vajaan sentin levyinen tumma juova, jossa oli syvemmän värisiä painumia. Salmiakinmuotoinen violetinruskea luomi kaulalla näytti kuuluvan kuristusjälkeen irrallisena osana. Naisen tasapitkät hiekanruskeat hiukset oli vedetty poninhännälle, tummansininen poplari ja löysiltä näyttävät farkut olivat ruohon tahrimat. Vaaleanruskeat ballerinat olivat olleet kuluneet jo ennen kuin niiden kärjet olivat potkineet epätoivoisesti maata. Ruohossa oli laikkuja, jotka viittasivat siihen, että nainen oli kamppaillut vastaan.

Tekniikan Ivic tarkkaili minua teltannurkasta ja videoi kaikki liikkeeni. Hän oli Hakkaraisen luottomies, josta koulutettiin seuraajaa pian eläkkeelle jäävälle teknisen rikostutkinnan pomolle. Hakkarainen ei antanut edes henkirikostutkinnasta vastaavan komisarion eli siis minun olla kahden ruumiin kanssa. Koskaan ei voinut olla turhan varovainen. DNA-tutkimukset olivat liian kalliita turhaan tehtäväksi, siksi rikospaikalta piti eliminoida kaikki ylimääräinen.

Katsoin naista vielä kerran. Tuula Lahti-Haapalan nimi oli minulle tuttu niin kuin varmaan kaikille Suomen poliiseille ja sille yleisölle, joka seurasi rikosuutisia. Hänen tekonsa olivat olleet poikkeuksellisia, sillä tilastojen mukaan naispuolisia seksuaalirikollisia oli häviävän pieni vähemmistö kaikista kiinni jääneistä.

Naisen kädet olivat kouristuneet kuin petoeläimellä, ja pitkät, kuivuneen veren väriset kynnet korostivat vaikutelmaa. Oikean peukalon ja etusormen tyvessä oli samantyyppinen luomi kuin kaulalla. Osa kynsistä oli murtunut, sekin kertoi kamppailusta. Oliko Lahti-Haapala saanut raavittua hyökkääjän kasvot verinaarmuille?

Luikertelin pois teltasta ja palasin Kriston luo. Sade oli yltynyt, se liimasi hetkessä suojamyssyn hiuksiini, joten kiskoin sen pois ja vedin hupun takaisin päähän. Kysyin uudestaan, kuka oli löytänyt ruumiin.

– Kaverin nimi taisi olla Jason Talas, ikä viisitoista. Tuli tänne huudattamaan mopon kumeja kaikessa rauhassa ja törmäsi kroppaan. Paska mäihä.

Kristo pyyhkäisi vettä paljaalta päälaeltaan. – Fiksu poika, älysi soittaa hätänumeroon ja jäi odottamaan jiipeetä. Pojan äiti tuli hakemaan juuri saavuttuani. Oli se aika hiljaista miestä.

– Oliko Jason ottanut kuvia ruumiista?

– En ehtinyt miettiä sitä, Kristo irvisti ja ravisteli itseään kuin märkä koira. – Kundi taisi olla huolestuneempi siitä, että huomaamme sen viritelleen mopoaan. Ja äiti hössötti niin peijakkaasti. Ei puuttunut kuin curlingharja.

Jiipeen partio 525 oli ottanut hälytyksen vastaan, ja ensihoitoryhmä oli tullut Jorvista sen kintereillä, mutta sille ei ollut enää ollut tarvetta: henki oli jo jättänyt ruumiin. Vainajan omaisuudeksi epäilty reppu oli löytynyt puun alta muutaman metrin päästä. Lompakko oli tallella sivutaskussa rahoineen ja henkilökortteineen.

– Eihän me tiedetä varmaksi onko kyseessä tämä Lahti-Haapala, mutta ainakin yhdennäköisyys henkilötodistuksen kuvaan on ilmeinen. Lähdetään siitä olettamuksesta, Kristo totesi.

– Eivätköhän sormenjäljet selvitä sen pian. Lähdetäänkö laitokselle tekemään toimintasuunnitelmaa, ehdotin ja koetin vetää yltäni suojahaalaria, jota kosteus oli jo hajottamassa riekaleiksi. Kristo nyökkäsi ja lähti pujottelemaan kohti sulkunauhoja. Niiden takana odottelivat ammattimaisesti kameraa pitelevä mies ja eläkeikäinen sadeasuinen pariskunta kahden vettyneen jackrusselinterrierin kanssa.

– Pena, eikös tuo ole siitä KauhuKammio-ohjelmasta? Se, joka voitti muutama vuosi sitten. Katso nyt Pena, nainen alkoi touhottaa Kriston nähdessään. – Saisiko nimikirjoituksen? Me katsottiin sitä teidän ohjelmaa meidän lastenlasten kanssa, ne niin tykkäsivät siitä. Aina äänestettiin teitä.

Kriston hymy oli tarkoitettu juuri tällaisiin tilanteisiin. Äkkiseltään katsottuna se näytti ulottuvan silmiin asti. Hän etsi rintataskusta itseään esittäviä postikortteja, joita hän kantoi aina mukanaan.

– Pitäähän sitä sen verran aikaa olla että lapsille… hän myhäili. – Minkäs nimisiä ne teidän kullannuput ovat?

– Onni, Väinö ja Veeti, nainen vastasi tohkeissaan. Kristo suojasi korttia toisella kädellä, kun hän kirjoitti omistuksen vedenpitävällä tussilla. Korttiin oli valmiiksi painettu teksti Pelot on tehty voitettaviksi, mutta nimikirjoituksen ja päivämäärän Kristo lisäsi joka kerran erikseen. Luja kädenpuristus kohtaamisen päätteeksi sinetöi vaikutelman reilusta kaverista. Partiopoliisit seurasivat taustalla.

Nostin fillarini Kriston farmarin perälle, pyyhin ensin pahimmat kurat pois. Sade oli yltynyt suoranaiseksi ryöpyksi, auton ikkunat huurtuivat hetkessä. Kaduilla ei näkynyt koiranulkoiluttajiakaan, poliisilaitoksen pihalla oli tyhjää. Vatsani kurni, mutta ei auttanut. Henkirikostutkimus oli käynnistettävä mahdollisimman rivakasti.

Hississä muistin, mitä olimme puhuneet aiemmin päivällä.

– Eikö Juulin pitänyt olla sinulla tänä viikonloppuna?

Kristo huokasi. – Se on nyt mun siskolla. Mä tiedän mitä sä aiot sanoa, joten voit jättää sen sanomatta. En voinut kieltäytyä, kun Nummi soitti. Olin selvittämässä Lahti-Haapalan keissiä, joten tunnen sen taustat paremmin kuin useimmat Suomen poliiseista. Tein kaikkeni, että sen uhrit saivat hyvityksen. Mulle sopii paremmin kuin hyvin hoitaa tämä loppuun.

En vastannut. Henkilökohtainen ristiretki ei ollut paras lähtökohta poliisintyölle, tutkijan oli pysyttävä puolueettomana. Olin rikkonut sitä sääntöä joitakin kertoja, mutta sentään selvinnyt hommistani. En vielä tuntenut Kristoa riittävän hyvin arvioidakseni pystyisikö hän samaan.

– Hakola pitää saattaa ajan tasalle heti. Kun uhrin henkilöllisyys julkaistaan, seuraa aikamoinen mediahässäkkä. Kristo heitti märän sadetakkinsa huolimattomasti tuolinselkämykselle. Aloin jo riisua päällyshousujani ennen kuin tajusin, että niiden alla oli vain trikoot. Tyydyin ottamaan takin yltäni.

– Delegoin jo jiipeen partioille lähiympäristön puhuttamisen, kaikki koiranulkoiluttajat ja sellaiset. Kartoittavat myös alueen valvontakamerat. Jason äiteineen tulee tänne huomenna kymmeneksi. Olen myös jättänyt soittopyynnön Hämeenlinnan vankilan apulaisjohtajalle sekä Lahti-Haapalan vapauttamista hoitaneelle sosiaalityöntekijälle. Saa nähdä miten tiukat virka-ajat niillä on.

– Entä vainajan lähiomaiset?

– Ei aavistustakaan onko hänellä sellaisia. Ainakaan viisi vuotta sitten hänellä ei ollut puolisoa tai lapsia, mutta onhan hän voinut mennä linnassa naimisiin. Haen kahvia, tuonko sullekin?

En kuitenkaan saisi unta, joten pyysin latten. Kristo käveli käytävällä olevalle automaatille. Meillä oli yhteinen työhuone, mutta olin omilla rahoillani ostanut sinne sermin, jonka taakse saatoin piiloutua repimään hiuksiani aina kun tunsin siihen tarvetta. Yksikkömme muut työntekijät Ville Puupponen ja Johanna Al-Sharif työskentelivät naapurihuoneessa. Heidät pitäisi hälyttää palaveriin aamuksi. Hain pöydältäni kynän ja muistilehtiön ja aloin raapustaa tehtävien asioiden listaa. Kristoa huvitti, että kirjoitin edelleen käsin. Se helpotti keskittymistä. Tehtyjen asioiden yliviivaaminen ja listan pieneneminen puolestaan antoivat tyydytystä, johon tietokonelistan deletoiminen ei pystynyt. Mutta nyt olimme aivan alussa, vielä ei mitään voinut pyyhkiä pois.

Tekniikka osasi hommansa, heitä ei tarvinnut ohjeistaa. Mahdollisien DNA-kelpoisten näytteiden tutkimuksesta pitäisi toki neuvotella. Kun uusi teknologia oli tullut poliisin käyttöön parikymmentä vuotta sitten, amatöörietsivät olivat kuvitelleet sen mullistavan poliisityön. DNA tarjosi tiukkaa tieteellistä faktaa, mutta sen tutkiminen vaati rahaa. Kalliita ja aikaa vieviä testejä ei voinut teettää mielin määrin. Siksi naurahdin tyytyväisenä, kun Iviciltä tuli tekstiviesti, joka varmisti, että liikennepuistosta löytyneen vainajan ja sormenjälkirekisteristä löytyneen Tuula Lahti-Haapalan jäljet täsmäsivät.

Ymmärsin hyvin, miksi Nummi oli sysännyt tapauksen meidän yksiköllemme. Silti tuntui kohtalon ivalta, että vaikka kuinka olin koettanut kiemurrella pois väkivaltarikoksien tutkinnasta, se ei vain onnistunut. Lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osasto oli monessa mielessä tuntunut unelmatyöpaikalta: sain auttaa sellaisia, joiden elämän suuntaa ei vielä ollut myöhäistä muuttaa, siitä huolimatta että koulukiusaaminen, seksuaalinen ahdistelu ja nettiporno jättivät arpia, joita ei aina saanut häipymään.

Vaikka olin ollut poliisityössä yli kaksikymmentä vuotta, lapsiin kohdistuneet julmuudet saivat voimaan pahoin niin henkisesti kuin ruumiillisesti. Vaikeinta oli ollut myöntää itselleni se, miten julmia lapset ja nuoret saattoivat olla toisiaan kohtaan. Kaikkea ei suinkaan voinut selittää kotioloilla tai kasvatuksen puutteella. Usein niin sanottujen hyvien perheiden lapset olivat kovettuneimpia. Olimme Kriston kanssa ennättäneet tavata pari psykopaatinalkuakin.

Kollega laski kahvimukit huoneemme keskellä olevalle neuvottelupöydälle ja kurottautui avaamaan tietokoneensa. Ennen meidän yksikkömme perustamista hän oli työskennellyt nettipoliisissa Helsingissä, ja sitä ennen lähipoliisina Espoossa. Muistin hänet siltä ajalta jotenkuten, olimme toisinaan sattuneet samaan aikaan laitoksen punttisalille. Haalari oli pukenut Kristoa, ja nykyäänkin hän käytti mieluusti virkapukua.

– Jos Jason tulee kymmeneltä, niin ollaan me täällä puoli yhdeksän. Tekstaan Villelle ja Johannalle. Pystytkö briifaamaan uhrista?

– Esitutkintamateriaalit ja oikeuden päätöksen löydät normaalia tietä eli arkistoista. Siinä on sinulle kiva iltasatu luettavaksi. Mutta voinhan mä vähän kertoa, auttaa itseänikin muistamaan. Tosin paljon mieluummin unohtaisin koko muijan ja sen aikaansaamat tuhot.

Tuula Lahti-Haapala oli syntynyt seitsemänkymmentäluvun puolivälissä Espoon Matinkylässä. Äiti Päivi oli ollut Agan kaasutehtaan työntekijä, isä joku yhden illan juttu, joka ei koskaan ollut kuulunut Tuulan elämään. Päivillä oli ollut runsaasti irtosuhteita ennen kuin hän oli päätynyt yhteen Veli-Matti ”Vemme” Haapalan kanssa. Tällä oli silloin nelivuotias poika Olli, jolle Vemme oli sanojensa mukaan kovasti etsinyt äitiä. Hän oli kuitenkin ollut paljon kiinnostuneempi Tuulasta kuin vihitystä vaimostaan.

– Lahti-Haapalan puolustus koetti kovasti pehmentää päämiehensä tekoja sillä, että tämä itse joutui lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Siinä vaiheessa, kun Tuula jäi kiinni, olivat äiti ja isäpuoli jo juoneet itsensä hengiltä. Mutta Haapalan poika todisti sisarpuoltaan vastaan. Tuula oli alkanut käyttää häntä hyväkseen ollessaan neljätoista. Olli oli ollut viisivuotias tekojen alkaessa.

Tuula Lahti-Haapalasta saattoi piirtää sekä hirviön että uhrin, tarvitsi vain värittää tarina haluamallaan tavalla. Kristo koetti kertoa neutraalisti kuin poliisi, joka todistaa oikeudenkäynnissä. Kahvi tuntui nousevan takaisin kurkkuuni kun kuuntelin hänen tasaista, matalaa ääntään. Vain sormet, jotka silppusivat tyhjentynyttä kahvimukia riekaleiksi, paljastivat kuinka kiihtynyt hän itse oli kertomastaan.

Sain hetken hakea tietokannoista ennen kuin löysin Tuula Lahti-Haapalaa koskevat asiakirjat. Tallensin ne salasanan taa muistitikulle kotona luettaviksi. En luottanut pilvipalveluihin enkä sähköpostin liitteisiin: vaikka poliisin tietoturvajärjestelmä oli huippuluokkaa, se ei silti ollut hakkerinvarma. Vaikka tavallisen Maria Kallion meilit eivät kiinnostaisi ketään, poliisi.fi-loppuisesta osoitteesta lähetetyt varmasti.

– Pystytkö vaihtamaan viikonloppuja Juulin äidin kanssa? kysyin Kristolta kun aloimme molemmat tehdä lähtöä muutaman tunnin yöunille. Kristokin asui lähellä laitosta, Lansankalliossa.

– Siitä tulee vain hitonmoinen vääntö. Kreetta on mielellään Juulin kanssa kun sillä ei ole omia. Heitänkö sut himaan niin et kastu enää toista kertaa tänään?

Sade oli hellittänyt hieman, joten päätin pyöräillä vajaan kilometrin matkan. Kosteat omenat tuoksuivat elämälle, joka kohta alkaisi mädäntyä. Perhe pelasi Villa Palettia, Taneli kiskoi parhaillaan uhkarohkeasti isointa palkkia pois kantamasta alustaa. Olin ihmeissäni, kun nelikerroksiseksi yltänyt asetelma ei romahtanutkaan.

– Pasta on vesihauteessa, Antti totesi. Söin jakkaralla apupöydän ääressä ja katselin, kuinka Antti sössi pelissä ja palikat lensivät lattialle niin että sohvalla hyrisevä Venjamin säikähti. Olin jo pelännyt, että kissa oli puolikuuro, kun se ei enää tuntunut reagoivan huuteluihini.

Minulta kysyttiin, ehtisinkö mukaan pelaamaan. Vedimme kaksi kierrosta Afrikan tähteä ennen kuin tajusin, että oli parasta mennä nukkumaan. Antti jäi vielä tuijottamaan myöhäisillan japanilaiselokuvaa, joten kytkin muistitikun läppäriin ja aloin selata Tuula Lahti-Haapalan tietoja. Hän oli ollut vankilaan joutuessaan kolmenkymmenenneljän, lapseton ja naimaton. Myös Tuulan nimi oli vaihtunut Lahti-Haapalaksi, kun Päivi ja Vemme olivat menneet naimisiin. Kaikkien yhteinen sukunimi ei ollut taannut perheonnea.

Tuula oli käynyt lukion ja mennyt sen jälkeen opiskelemaan hammashoitajaksi – nykyään ammattikuntaa nimitettiin suuhygienisteiksi. Hän oli työskennellyt ensin Espoonlahden kunnallisessa hammashoitolassa, mutta viimeiset vuodet ennen tuomiotaan yksityisellä espoolaisella hammasklinikalla.

Poliisin tiedostoihin liitetyssä kuvassa Tuula katsoi suoraan kameraan. Kasvot olivat meikittömät ja totiset, kulmakarvat niin vaaleat, että niitä tuskin erotti. Hiukset oli leikattu lyhyiksi, niitä ei tainnut juuri tarvita kammata. Liikennepuistosta löytyneen vainajan hiukset olivat olleet pidemmät ja ulottuneet poninhännälle.

Kameraan katsovat silmät olivat hailakat, raskaat luomet olisivat iän myötä valuneet niin pahasti alaspäin, että niiden kesyttämiseksi olisi tarvittu kirurgia, mutta Tuula ei koskaan tulisi kokemaan sitä ongelmaa. Hänet oli steriloitu kolmekymmentäyksivuotiaana omasta pyynnöstään. Takana oli sitä ennen yksi, neljätoistavuotiaana tehty raskaudenkeskeytys. Paperit eivät kertoneet kuka oli ollut syntymättömän lapsen isä, ehkei sitä ollut edes selvitetty, vaikka kyseessä oli mahdollisesti alaikäiseen kohdistunut seksuaalirikos. Tuula ei ollut solminut elämänsä aikana avioliittoa tai rekisteröityä parisuhdetta. Ennen vankilatuomiota hänelle ei ollut kertynyt rikosrekisteriä eikä maksuhäiriömerkintöjä.

Tuula Lahti-Haapala oli tuomittu neljän vuoden ja kymmenen kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen neljästä alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, yhdestä törkeästä hyväksikäytöstä ja yhdestä pahoinpitelystä. Seksuaalisen hyväksikäytön uhrit olivat olleet poikia. Heidän nimensä oli poistettu näistä tiedostoista, mutta ne löytyisivät suojatusta esitutkinta-aineistosta. Pahoinpitelyn uhri oli ollut aikuinen mies.

Lisäksi yksi syyte oli hylätty, koska rikos oli jo ehtinyt vanhentua, mutta syyttäjä oli käyttänyt tekoa todisteena siitä, että Tuulan toiminta oli ollut pitkään jatkunutta ja suunnitelmallista.

Moni seksuaalirikollinen istui tuomiotaan vankimielisairaalassa, mutta Tuula oli passitettu Hämeenlinnaan tavalliselle naisten osastolle. Oliko häntä hoidettu viettejä hillitsevillä lääkkeillä, terapialla tai työtoiminnalla ja olisiko hän rangaistuksensa kärsittyään ollut valmis sopeutumaan yhteiskuntaan? Ne tiedot olivat salaisia, mutta ehkä vankilaviranomaiset voisivat auttaa minua.

Tuulan rikokset olivat olleet sellaisia, joiden takia useat ihmiset olisivat sulkeneet hänet lukkojen taakse loppuiäksi. Saatoin kuvitella, millaista keskustelua hänestä oli käyty ABC:n kahviloissa ja netin keskustelupalstoilla. Siellä ei monta armon sanaa lausuttu.

Minä ja tiimini emme voineet välittää moisesta. Meille ei kuulunut se, oliko Tuulan surmaajan teko ollut aiheellinen. Ainut tehtävämme oli saada hänet kiinni ja oikeuden eteen.

3

Aamulla sateesta oli muistona vain usva, joka pakeni tienlaidalta kun pyöräilin töihin. Näin Ville Puupposen pihalla, hän oli kääntänyt kasvonsa aurinkoon ja imi sitä kuin harvinaisuutta, joka kohta katoaisi. Pari edellistä talvea oli ollut täynnä mustuutta ja loskaa, ja vaikkei vielä ollut ennätetty edes syyspäiväntasaukseen, otti pimeys päivä päivältä yhä tiukemman otteen taivaasta.

Ville heilautti kättään minut nähdessään. Hänen ohimoillaan kimalsi hopea, mutta päälaelta hiukset olivat yhtä porkkananväriset kuin aina. Lukitsin pyöräni huolella, olisi ollut ironista jos se olisi pöllitty poliisilaitoksen pihalta.

– Sain Kriston lähettämän taustan. Onko tekijästä epäilystä? Milloin uhrin henkilöllisyys annetaan julkisuuteen? Kai varmistettiin, ettei ruumiinlöytäjäpoika vuoda mitään ennen aikojaan someen?

Puupponen oli yllättävän innokas aamutuimaan, minua ei ollut herättänyt edes puolen litran annos kahvia.

En vastannut, avasin vain ulko-oven ja moikkasin rikosilmoitustiskin päivystäjää. Miten kauan hän saisi vielä pitää duuninsa, kun rikosilmoitusten tekokin oli paljolti siirtynyt verkkoon? Puupponen tarjosi päivystäjälle mukanaan olevasta paperipussista omenan. LaNu-yksikkö harrasti terveellisiä elämäntapoja. Välillä kaipasin Koivun iänikuisia donitseja, mutta vielä enemmän Pekka Koivua itseään.

Kriston kannettava oli auki neuvottelupöydällä, miestä ei näkynyt missään, mutta perempää käytävältä kuului kopiokoneen raksutus. Laitok...