Urbaanin löytöretkeilyn antologia

toimittanut
J. S. Meresmaa ja Christine Thorel

Tampere 2017

1. painos / versio

Kustantaja

Osuuskumma-kustannus

www.osuuskumma.fi

info@osuuskumma.fi

Copyright © Osuuskumma-kustannus ja tekijät 2017

Toimitus

J. S. Meresmaa ja Christine Thorel

Taitto

Mia Myllymäki

Kansi

V. Rintala

ePub

Kari Välimäki

Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoda

ISBN 978-952-6642-61-1 (nidottu)

ISBN 978-952-6642-62-8 (ePub)

ISBN 978-952-7215-22-7 (ePub+suojaus)

Sisällysluettelo

Esipuhe

Pieni askel urbaaniin löytöretkeilyyn

Murtumia maisemassa johdattaa lukijan modernin yhteiskunnan unohdetulle kääntöpuolelle, hylättyihin tehtaisiin, metrotunneleihin ja jäteasemille. Internet on täynnä urbaanin löytöretkeilyn (urban exploration) kuvastoa Detroitin hulppeista raunioista ihmisten hylkäämiin ja unohtamiin omakotitaloihin, jonne luonto on muuttanut. Hyljeksitty ja kätketty on tullut näkyväksi.

Urbaani löytöretkeily tarkoittaa ihmisten tekemien rakenteiden ja tilojen tutkimista. Nimitys on ollut käytössä jo ainakin 2000-luvun alkupuolelta asti, mutta harrastus on vanhempi. Halusin esipuheessa avata harrastusta lukijoille, joten haastattelin kahta pitkän linjan urbaania löytöretkeilijää Veli-Matti Rintalaa ja Janos Honkosta, jonka antologiaan kirjoittama novelli perustuu tositapahtumiin. Veli-Matin ja Janosin suhteessa urbexiin on paljon samaa, mutta eroavaisuuksiakin löytyy. He kumpikin aloittivat raunioissa seikkailun jo lapsena, mutta harrastukseksi urbaani löytöretkeily, tuttavallisemmin urbex tai UE, muuttui vasta myöhemmin.

Harrastukseen liittyvä salailu lisää seikkailullisuutta. Kohteista kerrotaan vain luotetuille tutuille, jos heillekään. Retkille lähdetään salaa, jotta läheiset eivät huolestuisi, mutta myös siksi, että kohteissa liikutaan lain reunoilla. Monet käyvät kohteissa yksin ja välttelevät toisia harrastajia, vaikka vaaratilanteiden varalta olisi parempi kulkea pienessä porukassa. Harkitut riskit ja rajojen ylittäminen ovat kuitenkin olennainen osa urbex-harrastusta. Jokainen päättää oman riskinsietokykynsä: millaisia tikkaita kiipeää, kuinka ahtaasta raosta ryömii, millaista reittiä pitkin kulkee tuntemattomaan. Riskeistä huolimatta Veli-Matti tai Janos eivät ole kuulleet aktiiviharrastajille sattuneista vakavista onnettomuuksista saati kuolemantapauksista, vaikka läheltä piti -tilanteita on ollut. Useimmat harrastajat ymmärtävät suhtautua vaaranpaikkoihin niiden vaatimalla varovaisuudella, mutta kohteisiin eksyneet humalaiset tai rämäpäiset nuoret ovat vaarassa. Heidän suojelemisensa on vielä yksi syy sille, miksi kohteista ei puhuta julkisuudessa.

Rauniot tarjoavat mahdollisuuden katsoa yhtä aikaa menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Ne ovat oma maailmansa siistin yhteiskuntamme rajalla. Aivan kuten spekulatiivinen fiktio tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa toisenlaiseen maailmaan, voi urbex-kohteissa kuvitella sen, mitä on ollut samalla paikalla aiemmin tai mikä joskus kohtaa kaikkea ihmisen rakentamaa. Raunioissa voi kokea ajan voiman, ne ovat portti rinnakkaistodellisuuteen.

Toisaalta rauniot ovat myös ajattomia. Janos kuvaa urbexin viehätystä seuraavasti: "Aika ja muu elämä hukkuu, ja siellä keskittyy välittömään ympäristöön. Rauniot ei ole luonnollisia paikkoja, mut ne ei enää varsinaisesti ole inhimillisiä, eli kiehtovalla tavalla käsitteet hajoaa. Ihmiset ajattelee asioita käsitteinä: kun talo on ollut asumatta pitkään, sisä- ja ulkopuoli sekoittuu ja talo katoaa. Ollaankin laatikossa, jossa kasvaa sammalta pöydällä ja puuntaimia keittiön ritilöissä. Tavallaan se on myös hyvin kaunista." Aika, kohteen rapistuminen ja luonnon eteneminen pysäytetään valokuviin, jotka kertovat katoavaisten tilojen lisäksi jotakin kuvaajistaan sekä heidän arvoistaan ja asenteistaan hylätyn äärellä. Janos kuvaa mieluiten epätilan absurdiutta, kun taas Veli-Matti haluaa kuviinsa ihmisiä ja tekemisen meininkiä, sitä seikkailullisuutta, joka harrastajia vetää vaarallisiinkin kohteisiin tavoittelemaan jotakin tuntematonta ja katoavaista. Dystooppista ja surrealistista tunnelmaa hakevat valokuviinsa myös muut kuin urbex-harrastajat, raunioista löytyy sopivia taustoja vaikka kauhuun, steampunkiin tai kyberpunkiin.

Kuten löytöretkeilyssä yleensä, perille pääseminen ei aina ole olennaista, joskus matka riittää. "UE on löytämistä. Se on tärkeä pointti ja helposti unohtuu. Siinä on sellainen salapoliisimeininki. Vanhan ajan löytöretkeilyä ja valkoisia alueita kartalla. Mennään vihjeen perässä, eikä voi tietää löytyykö mitään", Veli-Matti kertoo. Janosille matka kohteeseen alkaa jo valmistautumisesta: "Oon aina yrittänyt selvittää kohteesta historiaa, mitä siellä on ollut ja mitä siellä voi olla. Sillä tavalla saa enemmän irti ympäristöstä, monille se on esteettinen kokemus, mut mä tykkään paikallishistoriasta siinä ympärillä." Toisaalta harrastukseen liittyy myös situationistinen filosofia kaupunkitilan kokemisesta – ei kuljeta ennalta määrättyä reittiä, vaan annetaan ympäristön ohjata askelia. Harrastajan silmä on harjaantunut näkemään vihjeitä kohteista: umpeenkasvaneita pikkuteitä, vanhoja sähkölinjoja. Janos kuvaa situationistista lähestymistapaa: "Ei pidä kävellä sokeasti maiseman ohi, vaan koettaa nähdä mitä siinä on ja kääntyä sinne." Urbex-harrastaja etsii aina murtumia maisemasta.

Myös Murtumia maisemassa -antologian novelleissa astutaan yhteiskunnan halkeamista toisenlaiseen ympäristöön. Todellisuuteen, joka on monella tavalla tuttu, mutta silti täynnä sekoittuneita käsitteitä ja yllätyksiä. Novelleissa kohdataan ajan voima ja ajattomuuden keveys, matkataan itseen ja tuntemattomaan, seikkaillaan ja otetaan riskejä. Astu sisään murtumista, seikkailu voi alkaa!

Christine Thorel

J.S. Meresmaa

Tampereella maaliskuussa 2017

Lähteet:

Ville-Juhani Sutinen: Kuolleiden muistomerkkien vuosisata. Joutomaan ja raunion estetiikasta. Savukeidas 2016

Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla. Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille. Teos 2016

JANOS HONKONEN

Kello ei ollut mitään,
ei minään päivänä

Mirko astui portaikosta betoniselle tasanteelle raunioituneen sellutehtaan katonrajaan. Vasemmalla seinää seurasi metalliritilöistä rakennettu ruosteinen kävelysilta, joka johti ulkoseinässä olevalle avoimelle ovelle ja sen takana olevalle pienelle parvekkeelle. Vihdoinkin!

Alle metrin levyinen silta näytti hataralta, ja sen alla aukesi kymmenen kerroksen korkeudelta tehdashallia. Ulkoseinän ovi oli ollut auki vähintään vuosikymmenen ja luonto oli muiluttanut tiensä sisään. Sillalla oven luona kasvoi sammalta ja sen sisäpuolella kituutti hontelo koivun taimi. Joku aiempi vierailija oli asettanut harmaantuvia kakkosnelosia siksakiksi sillalle. Lankkujen päät lepäsivät sillan laidoilla, jotka näyttivät tukevilta, kuten näyttivät kaiteetkin. Itse ritilät taas...

Mirko napautti kävelysiltaa saappaallaan. Pelkkä kosketus sai ruostelastut ropisemaan alas tyhjyyteen. Ne leijuivat ohi välitasanteiden ja pois vietyjen koneiden jättämien reikien, katosivat näkyvistä matkallaan kohti rojun peittämää lattiaa kaukana alhaalla. Hento tuulenvire puhalsi sisään parvekkeen ovesta, puolipilvisen päivän valo loisti kirkkaana tehtaan hämärässä.

Pakko uskaltaa, kun tänne saakka oli kiivetty.

Mirko tarttui karheaan kaiteeseen, jonka punainen maali hilseili irti terävinä liuskoina. Harmaantunut lankku oli tukeva jalkojen alla, kävelysilta narskahteli mutta kesti.

Kun Mirko astui seuraavalle lankulle, jalkojen alla rasahti, aivan kuin olisi astunut jäätyneeseen lätäkköön. Hän katsoi alas ja parkaisi, paniikki väänsi vatsaa, jalat notkahtivat valmiina vaistomaiseen loikkaan. Saappaiden alla oli pelkkä lankku, sen alla tyhjyys. Uunipellin kokoinen pala kävelysillan ruosteista ritilää kieppui kohti lattiaa, hipaisi seinää ja pamautti siitä pilven hapertunutta tiiltä ja rappausta. Ritilä kimposi kalisten puoliksi purettuun sellukattilaan. Metalliset kolahdukset ja paukahdukset kaikuivat pitkin avaraa tehdashallia.

Mirko sulki silmänsä ja hengitti syvään. Lankku kestäisi jalan alla, se ei katkeaisi. Nyt ei saisi hätiköidä eikä panikoida.

Mirko pysäytti autonsa kapealle hiekkatielle ja jäi katselemaan tehdasaluetta ensimmäistä kertaa paikan päällä. Hän oli nähnyt siitä vain sisäkuvia sekä otoksia yksittäisistä rakennuksista, jotka nyt asettuivat jonkinlaiseen kontekstiin. Aluetta ympäröivät uudet, korkeat verkkoaidat, joiden sisällä tehdasalue oli jo täysin lepikoitunut. Hiekkatiellä ei ollut liikennettä, eikä metsäisessä lähiympäristössä näkynyt asutusta. Vanha ja haalistunut kyltti varoitti kameravalvonnasta. Mirko tuhahti. Alueella oli ollut sähköt viimeksi 90-luvulla. Oli silti turha kerjätä huomiota tukkimalla tietä autolla.

Mirko parkkeerasi autonsa läheiselle metsätielle. Mikäli vartijat tekisivät kierroksen, auto näyttäisi marjastajien kyytipeliltä. Varttia myöhemmin Mirko seisoi verkkoaidan sisäpuolella venyttelemässä aidan ylityksessä krampannutta rintalihastaan. Taivas oli tasaisen harmaiden pilvien peitossa ja ilma viileää. Täydellinen sää tutkimusmatkalle.

Sellutehdas oli vuolaan joen rantaan rakennettu punatiilisten rakennusten ja ruostuvien kaasusäiliöiden kompleksi. Mirko lähti kiertämään suurinta rakennusta etsien sisäänpääsyä, mutta ovet ja kaikki alakerroksien ikkunat oli tukittu vanerilla ja laudoilla. Rakennuksen pääty oli korkea punaisten rapistuvien tiilien seinämä. Ei ikkunoita, ei tikkaita, ei muita piirteitä kuin pieni parveke aivan katonrajassa. Sinne pitäisi päästä: näköala yli tehdasalueen, joen ja voimalan olisi kuvaamisen arvoinen. Ranta oli yhtä lepikkoa, mutta rakennuksen ja joen väliin jäi metrin levyinen umpeen kasvanut piennar. Mirko tunkeutui pajukon läpi ja astui kapealle maakaistaleelle. Toisella puolella kohisi joki, toisella nousi tehtaan ulkoseinä. Joen puolella ikkunoissa ei ollut vanereita ja niiden lasit oli rikottu. Lähimmän ikkunan alla nojaili seinään lankku, jonka avulla Mirko kiipesi sisään.

Mirkon saappaat tömähtivät roinan peittämälle lattialle. Lasinpala halkesi ja sen paukahdus kaikui hämärässä käytävässä. Sisällä oli viileää ja hiljaista. Ilmassa tuoksui home, multa ja paperitehtaan kemikaalien imelä kitkeryys. Joki humisi rakennuksen ulkopuolella, lasinsirut napsahtelivat kenkien alla. Mirko oli ottamaisillaan askeleen, mutta jähmettyi kuuntelemaan. Jostain kuului vaimea… melodia? Kuin joku soittaisi kellopelillä monimutkaista sävelmää. Tai triangelilla? Mirko napsautti otsalamppunsa päälle. Ääni olisi tutkittava.

Mirko avasi silmänsä kävelysillalla, yritti olla katsomatta alas tyhjyyteen. Oli pakko liikkua. Hän puristi kaidetta ja siirsi painoaan käsiensä varaan. Hän lähti hivuttamaan edempänä olevaa jalkaansa kohti lankun päätä ja kävelysillan laitaa. Kapea kakkosnelonen tuntui siltä, että se pyörähtäisi jalkojen alla hetkenä minä hyvänsä. Nyt taaempi jalka.

Mirko siirsi painoaan eteenpäin, kaiteen maali ja ruoste pureutuivat kämmeniin. Lankku keikahti! Sen pää hyppäsi hänen takanaan ylös ja pamahti kaiteen pienaan. Mirko huusi, oli keikahtaa pää edellä kaiteen yli, nojasi taakse, lankku pamahti alas, ruostetta ja metallinkappaleita pöllähti ilmaan sillan alla. Mirko kompuroi, kääntyi, hypähti. Tajusi seisovansa ehjän ritilän päällä, jalat harallaan kulkusillan laidoilla, kumpikin käsi eri kaiteella. Metrin päässä turvallisesta betonilevikkeestä ja portaikon ovesta.

Hengitys kulki pieninä haukahduksina, takana olevasta parvekkeen ovesta puhaltava tuulenvire pyyhkäisi niskaa. Mirko vilkaisi kainalonsa ali. Lankku hänen takanaan heilua väpätti edelleen, pieni hengenvaarallinen pitkospuu kävelysillan reiän yllä.

Vitut parvekkeesta. Eiköhän tämä ollut tässä.

Porraskuilussa Mirko istui betonilattialle jalat säikähdyksestä vetelinä odottamaan, että sydämen jyskytys tasaantui. Porraskuilu ulottui rakennuksen alimmasta kerroksesta ylimpään. Ruosteiset portaat kiertyivät tehtaan kymmenen kerroksen läpi kuin jättimäinen poranterä. Kuilun uloin seinä oli yhtä läpikuultavaa metalliritilällä vahvistettua ikkunaa. Pilvien välistä kuultava aurinko sai lasin hehkumaan lämpimän keltaisena, mutta läpi siitä ei nähnyt. Ikkunassa oli pieniä reikiä, jotka näyttivät kokonsa puolesta pienoiskiväärillä ammutuilta.

Onneksi, onneksi hän oli seissyt lankulla, ja lankku oli kestänyt. Putoaminen olisi ollut kohtalokas. Mirko tajusi, ettei hän ollut aamulla taaskaan kertonut kellekään, Susanna mukaan lukien, mihin hän oli menossa. Entä jos hän olisi astunut ohi lankusta, tai se olisi pyörähtänyt jalkojen alta? Rysähdys ja huikaiseva kauhu vapaapudotuksessa, mutta vain hetken. Reitti alas tehtaan lattialle ei ollut suora. Välikerroksissa oli suuria pyöreitä reikiä, joissa oli aiemmin ollut sellusammioita. Mirkon suuhun valahti kuparin maku. Hän tunsi yhdessä välähdyksessä millaista oli iskeytyä ensimmäisen reiän laitaan, kimpoilla räsähtelevänä lihasäkkinä betonikulmasta toiseen, mäjähtää lopuksi tiilimurskan, lasin ja metalliromun peittämälle lattialle.

Mirko näki itsensä lojumassa tiilikasassa. Raajat murskautuneina, kasvot ruhjeilla, veri sieraimissa kuplien. Hän hieroi silmiään kunnes niihin sattui, sai mielikuvan karkotettua. Aika lopettaa reissu. Takaisin alas, ulos, autolle ja arkeen.

Mirko seurasi melodiaa läpi rapistuneiden henkilöstötilojen syvemmälle tehtaaseen. Sisällä kupli innostus uudesta tutkimuskohteesta ja helpotus sisäänpääsytien löytymisestä. Kohteeseen pääseminen ei ollut koskaan varmaa. Mikäli omistaja olisi käynyt naulaamassa loputkin ikkunat umpeen, koko kuuden tunnin ajomatka olisi ollut turha.

Tehdas oli vanha, rakennettu yli 60 tai 70 vuotta sitten. Vuodenajat ja ilkivalta olivat kammenneet kaakelit seinistä, vessanpöntöt olivat haljenneet. Rakenteissa oli sellaista kauneutta ja pehmeyttä, mitä moderneista tiloista ei enää löytynyt. Repsottavien ikkunoiden maalatut metallisaranat ja lenkkipäiset hakaset muistuttivat Mirkoa mummolasta ja vanhoista puutaloista. Portaiden puisissa kaiteissa oli yksinkertaisia koristeleikkauksia.

Paikkoja oli rikottu, muttei töhritty. Graffiteja ei juuri näkynyt. Hyvä. Tehdas oli liian syrjässä merkkausikäisille lökäpöksyille.

Kulman takana käytävälle paistoi pilvien raosta yllättäen murtautunut aurinko. Jyrkkä keltainen neliö, joka hukutti Mirkon otsalampun sinervän ledivalon alleen. Käytävän poikki kaatuneen oven ohittaminen vaati kiipeilyä. Sen alikin olisi päässyt, jos olisi halunnut kontata lasinsiruissa ja vettyneessä lasivillassa. Oven takana aukeni suuri tehdashalli. Mirko pysähtyi ja henkäisi syvään.

Tehdashallin ulkoseinässä oli rivi korkeita vanhoja ikkunoita, joista suurin osa repsotti auki saranoidensa varassa. Lattiaa peitti tiilimurska, pienet koneiden osat ja rikkoutunut lasi. Osa ikkunoista oli irronnut karmeineen, niiden ruudut olivat säilyneet paikoin yllättävän ehjinä. Kaukaa ylhäältä pisaroi vettä, edellisyön sateiden jäämiä. Huikaisevan korkeaa tehdashallia halkoivat puoliksi sortuneet välitasot, reikäiset lattiat sekä ruosteiset metalliritilästä tehdyt kävelysillat.

Vesipisarat soittivat teemaa rikkoutuneella lasilla ja romulla. Heleitä kilahduksia, metallisia luunappeja, kovia napsahduksia ja hauraita räsähdyksiä. Vesi putoili säännöllisen epäsäännöllisesti, pisarat olivat osuneet samoihin kohtiin vuosia. Tiilellä ja lasilla kasvoi sammalta osumakohtien ympärillä. Pisarointi loi illuusion monimutkaisesta toistuvasta polyrytmistä, joka alkaisi aivan hetken kuluttua toistaa itseään, ihan hetkenä minä hyvänsä. Ei se tietenkään olisi koskaan sama. Mirko työnsi kätensä taskuun ja oli vetämässä kännykkää esille nauhoittaakseen pisarointia.

Ei. Tätä ei voinut tallentaa. Tämä piti vain kokea.

Aurinko meni pilveen ja Mirko havahtui. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli katsellut tippuvaa vettä ja kuunnellut sen melodiaa. Mirko katsoi ylös ja yritti saada selkoa kävelysiltojen ja välitasojen sekamelskasta. Ulkoseinän yksinäinen parveke olisi reissun huipennus, viimeinen tutkittava paikka. Sitä ennen olisi vielä paljon nähtävää ja kuvattavaa. Mirko kääntyi, etsi katseellaan kiinnostavan oviaukon ja suuntasi syvemmälle tehtaaseen.

Matka ulos tehtaasta oli kuin taaksepäin kelattu filmi. Ei tunnelmoiden kohti uutta ja tuntematonta, vaan vauhdilla takaisin läpi jo koetun ja nähdyn. Seistessään jälleen tehdaskompleksin umpeen kasvavalla parkkipaikalla Mirko tunsi olonsa yllättävän rauhalliseksi ja rennoksi. Kotiinpaluu ei stressannut. Kuolemanpelko asettaa asiat perspektiiviin. Mukana oli samaa ajatonta, kaunista rauhaa, jota hän lähti raunioista yleensä etsimään. Hän oli ehtinyt tutkia sellutehtaasta vain murto-osan. Generaattorisali oli kokonaan käymättä ja itse tehdasrakennuksessa oli kiinnostavia kellarikäytäviä. Ne saisivat odottaa toista vierailua.

Hiekkatien kupeessa seisova auto näytti siltä, kuin se olisi odottanut Mirkoa vuosia. Syyskesän puut olivat ravistelleet sen päälle neulasia ja lehtiä. Jokin valon oikku sai renkaat näyttämään halkeilleilta ja vihertäviltä, aivan kuin kumi olisi alkanut hapertua, ja sammal vallata sen pintaa.

Mirko ajoi kotiin syvissä mietteissä. Harmaa maailma auton ulkopuolella toisti rapistumisen eri sävyjä. Pikkukaupunkien 80-luvun elementtitalot olivat hauraita betonilaatikoita, joiden pinnasta sää ja sammal oli jo murtanut osansa.

Mirko kurvasi huoltoaseman pihaan, jossa oli enemmän halkeamia kuin ehjää asfalttia. Ratamot ja pihasauniot marssivat juoksuhaudoissaan kohti valaistua huoltamorakennusta. Sisällä räikeiden hampurilaismainosten teipit olivat alkaneet kuoriutua reunoista, kassalinjaston reunalista oli revennyt irti. Vesilasi ja kahvi eivät lievittäneet janoa.

Pisaroiden rytmi soi Mirkon päässä koko ajomatkan. Hän naputteli sitä sormellaan rattiin, yritti saada karkaavasta melodiasta kiinni. Se soi hänen takaraivossaan kotiovella. Mirko sulki silmänsä, huokaisi ja avasi oven.

Susanna istui sohvalla läppäri sylissään, TV pauhasi täysillä. Supernaturalin hahmot ampuivat ruudulla aaveita, Susanna nauraa räkätti jollekin, mitä joku sanoi Tumblrissa. Toisessa ikkunassa pyöri irkki. Mirko moikkasi häntä kävellessään keittiöön. Susanna ei sanonut mitään eikä nostanut katsettaan ruudusta. Mirko ei ollut enää edes pettynyt.

Mirko makasi sammalella, kieri tiiliromussa, hän ei ollut koskaan tuntenut niin korventavaa janoa. Vesipisaroiden melodia toistui, toistui, toistui, tai ainakin antoi lupauksen siitä.

Käsiä, jalkoja, selkää särki.

Uni väistyi, Mirko havahtui sängystään. Ulkoa sälekaihdinten takaa kajasti varhaisen aamun valo. Sammal ja tiili muuttuivat vuodevaatteiksi, jano kipristeli edelleen suuta. Kipu haihtui Mirkon liikahtaessa parempaan asentoon.

Mitä illalla oli tapahtunut? Mirkon muistikuvat olivat sekavat. Olivatko he riidelleet? Oliko hän huutanut? Vai halunnut vain huutaa? Hän oli jälleen mennyt yksin sänkyyn, mutta kun Mirko kääntyi, Susanna nukkui hänen vieressään. Kasvot täynnä pieniä uurteita, aamun valossa ne olivat kuin halkeamia betonissa. Kuiva iho hilseilevää rappausta, finni ruostetta levittävä pultin pää. Susanna avasi silmänsä ja katsoi Mirkoa. He olivat hiljaa, katselivat toisiaan. Tuijottivat sanomatta mitään. Tuijottivat toistensa läpi.

Susanna kosketti tyynyä Mirkon pään vieressä, silitteli sitä hetken sormillaan. Käänsi kylkeään ja veti peiton päänsä yli sanomatta mitään.

Keittiöstä haettu vesi maistui metallille ja ruosteelle. Vessan peilin reunat olivat lohkeilleet loville, sen heijastuspintaan oli hapettunut sameita laikkuja. Punainen home ryömi kaakelien välissä kohti kattoa, pöntön vesi oli matalalla ja allas kasvoi tummaa levää. Katon maali kuoriutui suurina, roikkuvina pusseina.

Vesi ei sammuttanut Mirkon janoa, pisarat jatkoivat putoilemistaan.

Pisaroiden rytmi hiipui kuuluvista Mirkon lipuessa syvemmälle tehdasrakennukseen reittiään suunnittelematta. Hän seurasi mielenkiintoisia yksityiskohtia sinne, minne ne sattuivat johdattamaan. Otsalampun valo oli teollinen, julma ja epätodellinen inhimillisen toiminnan raunioilla, joiden kulmat aika ja luonto olivat hioneet pehmeiksi.

Kaikkialla leijui kirpeä paperitehtaan katku sekä homeen haju. Yhdistelmä toi mieleen ullakolle unohtuneet vanhat lehtipinot, joita Mirko oli selaillut tätinsä maatilalla lapsena. Jostain syystä tehdas oli täynnä kuolleita lintuja, jotka olivat muumioituneet ikkunalasien väliin tai seinän syvennyksiin. Osa niistä oli hajonnut luisiksi talismaaneiksi, jotka näyttivät siltä, kuin ne olisi asetettu maahan. Pelkät jalkaluut sommiteltuina neliöksi, siivet levällään, päätä tai rintakehää ei missään.

Erään toimiston ikkunassa oli alueen ainoa graffiti, oikeastaan pelkkä tägi, joka sai Mirkon naurahtamaan. Seuraavan huoneen mattamustat seinät imivät taskulampun valokeilan ja lämpötila putosi yhtäkkiä kymmenen astetta. Mirkon hengitys höyrysi.

Hiljalleen rapistuva rakennus rasahteli ja kolahteli, joki kehräsi ulkona, kuuloaisti herkistyi hiljaisuudelle ja yritti erottaa elollisen elottomasta. Pari kertaa Mirko arveli kuulevansa ihmisen tai suuren eläimen liikkuvan rakennuksessa. Vaikka hän jähmettyi kuuntelemaan, ääni ei toistunut. Pitkän varastohallin lattiassa oli portaikko, joka johti kellariin, joen pinnan alle. Alhaalta kuului veden jylinä, joka peitti kaikki muut äänet alleen Mirkon laskeutuessa portaita. Mirko tajusi äkkiä, että kuka tahansa voisi hetkenä minä hyvänsä astua hänen taakseen ja napata häntä niskasta kiinni, eikä hän kuulisi mitään. Tai seistä äkkiä hänen edessään päätä kääntäessä. Mirko painoi selkänsä seinää vasten, naurahti pelolleen ja jatkoi sitkeästi laskeutumista pimeään.

Romun täyttämässä betonikellarissa taskulamppu paljasti seinästä törröttävän kimaltavan pilarin, värisevän ja pitkän Iittalan vaasin, jossa ei ollut mitään järkeä. Kesti hetken tajuta, että se oli seinästä suihkuavaa vettä, joka katosi ruosteisten putkien ja koneiden osien sekaan. Joki oli murtautumassa tehtaan kellariin.

Mirko kipusi takaisin yläkertaan ja jatkoi hidasta ajelehtimista raunioituneesta salista ja huoneesta toiseen. Aika katosi. Mirko oli langennut siihen loveen, jota hän raunioista etsi. Ajalla ei ollut merkitystä, ei viikonpäivällä, ei tilalla. Ei ollut arjen vitutusta, ei työtä eikä parisuhdetta. Kello ei ollut mitään, ei minään päivänä. Oli vain ulkoa pilkahteleva kultainen auringonpaiste ja pilvien harmaus, raunion tuoksut, saappaiden alla rapsahteleva romu. Mirko otti kännykällään muutamia kuvia, mutta unohti pian laitteen olemassaolon. Liikaa ruutuja, liian vähän todellisuutta.

Mirko huomasi ajautuneensa takaisin korkeaan tehdashalliin vasta kuullessaan jälleen pisarat. Hän oli vaellellut tehtaassa neljä tuntia ja kiertänyt huomaamattaan koko rakennuksen. Jano sai kielen tuntumaan tahmealta, eikä mukana ollut mitään juotavaa. Olisi aika kiivetä ylös yksinäiselle parvekkeelle ennen paluuta arkimaailmaan.

Toimiston valot häikäisivät räikeinä, näyttöpäätteen värit, muodot ja kirjaimet olivat merkityksettömiä. Ulkona satoi vettä. Sade ropisi ja napsahteli ikkunalautaa vasten, mikä loi epämiellyttävän kakofonian Mirkon päässä soivan rytmin kanssa. Mirko hörppäsi vesipullostaan ja siemaisi kahvia mukista, joka oli seurannut häntä vuosia työpaikasta toiseen. Sen kahva oli murtunut ja liimattu uudelleen kasaan. Kahvi oli syöpynyt saumaan ja tummentanut sen. Kahvin patina korosti jokaista mukin naarmua ja kolhua.

Mirko ei pystynyt keskittymään työhönsä. Jano ei hellittänyt. Hän oli vihainen itselleen, vihainen Susannalle, vihainen kaikille. Olisiko kotona pitänyt pyörittää jänisräikkää, että saisi edes moikkauksen verran huomiota oltuaan poissa koko päivän? Jotain, edes jotain, edes pisara kielelle.

Ulkomaailmaa hallitsi kaunis, pysähtynyt sateinen harmaus. Hajoaisivatpa toimiston valot. Putoaisivatpa ikkunat saranoiltaan, päästäisivät sisään ulkomaailman, tekisivät keinotekoisesta ympäristöstä luonnollisen. Kauniin. Hiljaisen.

Mirko torkahti työtuoliinsa. Hän uneksi sammalesta, joka ryömi hiljalleen sisään rikkoutuneista ikkunoista. Kahvi mukissa haihtui ja näivettyi mustaksi liejuksi, josta roihahti loistoon oranssi home, ennen kuin sekin kuihtui. Kattolamput sammuivat yksi kerrallaan, loisteputket putoilivat paukahtaen ja valot repsahtelivat roikkumaan yhden johdon varaan tai putosivat maahan. Lattia peittyi vedestä, linoleumilaatat kelluivat sen pinnalla kuin valokuvat kehitteessä. Alumiini hapettui valkoiseksi, raudasta valahti punaruskeita noroja ja lammikoita. Kaikki oli kaunista, hiljaista, pysähtynyttä. Pisarat takoivat melodiaansa, jano oli muuttunut korventavaksi.

Kun Mirko heräsi, osaston johtaja seisoi hänen työpisteensä vieressä puhumassa Mirkon pomon kanssa. Jotain leikkauksista ja yt-neuvotteluista. Liikevaihdon putoaminen, tuotantotaloudelliset syyt. Puhuivatko he Mirkosta, hän ei tiennyt. Sillä ei ollut väliä. Paperia, rahaa, joukko ihmisiä, jotka tekivät väliaikaisia asioita väliaikaisessa laatikossa, joka vaivoin piti luonnon ulkona. Siirtyivät sitten tekemään jotain muuta tai kuolivat pois.

Mirko lakkasi kuuntelemasta ja palasi selaamaan tehtaalta ottamiaan kuvia kännykästään. Hän pysähtyi katselemaan kuvaa tehtaan ainoasta tägistä, toimistokopin ikkunaan maalatuista sanoista.

Mirko havahtui sängystään aamuyöllä. Hän oli päivällä lakannut juomasta, mikään määrä vettä ei sammuttanut tuskallista janoa. Hän kääntyi katsomaan sängyn toista puoliskoa, joka oli tyhjä. Susanna ei ollut tullut nukkumaan.

Ilta töiden jälkeen oli ollut sekava, hämärä, ahdistava, intensiivinen. Mirko ei ollut varma, missä järjestyksessä asiat olivat tapahtuneet. Susanna oli ollut kiihtynyt ja tolaltaan, hän oli puhunut puhelimessa ja hyörinyt ympyrää. Naputellut tietokoneellaan, tuijottanut TV:tä, avannut sen hemmetin Tumblrin. Mirko oli yrittänyt puhua hänelle, mutta Susanna ei reagoinut, touhotti vain omiaan. Mirko oli menettänyt malttinsa, rempaissut kannettavan Susannan otteesta ja heittänyt sen TV-ruutuun. Susanna oli katsonut käsiään, televisiota, katsonut viimein kohti, suoraan Mirkon silmiin. Avannut suunsa, kirkunut ja kirkunut, ja juossut ulos asunnosta.

Mirko oli nähnyt saman horteisen unen tiilistä ja sammalista. Hän tunsi ne edelleen selkänsä alla. Kosteuden joka imeytyi peittoon, teki siitä kylmän ja raskaan. Pisarat kilahtelivat lähes kivuliaan voimakkaasti, kuin joku paukuttaisi kellopeliä hänen korvansa vieressä.

Mirko säpsähti hereille. Makuusija oli jälleen lämmin ja hiestä tunkkainen sänky, pisarat vain korvamato. Käsiä ja jalkoja särki Mirkon oikaistessa ne.

Kaksi sanaa toimistokopin rikkinäisessä ikkunassa.

Mirko ei tehnyt aamiaista. Hän joi keittiön kraanasta kolme tuopillista vettä välittämättä vedessä leijuvista ruostelastuista ja sen pinnalla pyörteilevästä kimaltelevasta öljystä. Kun hän oli eteisessä, etuoven lukko rasahti. Susanna astui isänsä kanssa sisään, Susanna silmät punaisena ja valvoneen näköisenä, hänen isänsä leukaperiään kirskutellen. Kuusikymppinen, harmaantunut, kymmenien auringonpolttamien rypistämä mies.

Televisio lojui ruudullaan olohuoneen lattialla, kahtia vääntynyt kannettava sen vieressä.

Mirko leiskahti heidän välistään äkäisenä puuskana, joka sai henkarit heilahtelemaan naulakossa. Porraskäytävässä hän vilkaisi taakseen. Susanna ja hänen isänsä tuijottivat Mirkon perään, silmät pyöreinä, paikalleen jähmettyneinä. Mirko ei pysähtynyt puhumaan vaan jatkoi matkaansa alas.

Porraskäytävän ikkunalasit olivat lohkeilleet pitkiksi säleiksi, asuntojen ovet oli revitty sijoiltaan. Niiden takaa paljastui elämän jäännöksiä, ajan ja ihmisten tuhoamia asuntoja. Ryppyyn potkittuja mattoja, täyteen paskottuja vessanpönttöjä, graffiteja seinillä. Lattiat täynnä paperia – joulukortteja, kirjanpitoa, keittokirjoja. Pieniä pörröisiä ja pölyisiä myttyjä, kuolleita hiiriä. Ikkunalaudat täynnään kuivuneita kärpästen raatoja.

Parkkipaikalla kasvoi ohuita puita, jotka kiemurtelivat autonromujen lomitse honteloina kuin anteeksipyytelevät teinit. Autojen renkaat olivat tyhjät ja halkeilleet, osa tuulilaseista kimalteli murtuneena kuurana. Mirkon auto ei enää koskaan kulkisi. Sen ikkunat lojuivat lasimurskana, takapenkin keinonahka hilseili muovilastuja ja härskiintyneen voin väristä vaahtomuovia, puskurin päällä kasvoi pieni puuntaimi.

Mirko käveli tehtaalle kolme päivää läpi tihkusateisen maailman. Ruostuneiden autojen jonot täyttivät tiet, asfaltin halkeamista törrötti kuolleita horsmia, pujot rehottivat tienpientareilla. Mirko ei kääntynyt tutkimaan autioituneita kaupunkeja, joissa lepikko ja terhakat koivuntaimet peittivät elementtitaloja toisen kerroksen korkeudelle. Hän nukkui ensimmäisen yön hylätyn pakettiauton perässä tyynynään kostea sanomalehtinivaska, josta kasvoi pitkiä hapuilevia sieniä. Toisen yön hän nukkui huoltoasemalla, jossa hän oli joskus aikakausia sitten juonut kahvin ja veden. Lukemattomat talvet olivat painaneet huoltoaseman katon sisään. Tuleva lumikuorma saisi sen luhistumaan. Seuraavana iltapäivänä hän asteli tehtaan pihalle. Sisäänpääsy oli helppoa.

Mirko vaelteli päämäärättömästi sisällä uppoutuneena ainoisiin mielikuviin, joilla oli hänelle enää merkitystä. Lintujen luut. Sellukemikaalien käry. Tägi t...