Esko Valtaoja

Avoin tie

– kurkistuksia tulevaisuuteen

logo_pieni.jpg

Tähtitieteellinen yhdistys Ursa

Helsinki

© Esko Valtaoja 2004

Tekijä on saanut kirjan kirjoittamiseen apurahan Suomen tietokirjailijat ry:ltä.

KL 50

Ursan julkaisuja 93 (ISSN 0357-7937)

ISBN 978-952-5329-92-6 (EPUB)

ISBN 978-952-5329-39-1 (nid.)

Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry 2011

www.ursa.fi

1 Esko Valtaoja kiipeää lentokoneeseen

Joulukuussa 1992 Turun lentoasemalla tähtitieteilijä Esko Valtaoja kiipesi pieneen lentokoneeseen matkustaakseen Kööpenhaminaan joulun viettoon, repussaan lahjoja ja kimpale sisäfilettä juhlapöydän herkuksi. Tunsin tulleeni tieni päähän: diabetes ja kihti vaivasivat, rahat olivat lopussa, talolainan lyhennykset taas kerran rästissä, ja puhelinkin oli jo ehditty sulkea maksamattoman laskun takia. Viikkoa aikaisemmin Suomen Akatemia oli yllättäen päättänyt olla jatkamatta kvasaarien tutkimusprojektin rahoitusta, enkä tiennyt miten keplottelisin opiskelijoideni gradut ja väitöskirjat valmiiksi. Kaiken huipentumana Tanskaan syksyllä muuttanut vaimo oli sähköpostilla ilmoittanut ottaneensa sormukset pois sormestaan: se on loppu nyt, ei mitään henkilökohtaista, jatketaan ystävinä ja vietetään joulu totuttuun tapaan yhdessä.

Uudenvuoden aattona seisoin parvekkeella katsellen juuttien mieletöntä rakettien räiskimistä. Tästä vuodesta en selviä, en sitten millään, ajattelin. Tahdonvoimani ei enää riitä liikuttamaan jalkojani tässä ajassa; kaadun, ja siinä se sitten on. Vuoden alkupäivinä vaimon – siis entisen vaimon – ollessa töissä, koetin viimeistellä yhteistä tutkimustamme kvasaarien polarisaatio-ominaisuuksista ja kuuntelin lahjaksi ostamaani Leonard Cohenin tuoretta levyä The Future: I have seen the future, it is murder.

Tulevaisuus tuntui todellakin olevan pelkkää murhaa noina tammikuun ensimmäisinä kuulaankirpeinä päivinä Kööpenhaminassa, kun tanskalaiset korjasivat uudenvuodenyönä tuusannuuskaksi räjäytettyjä postilaatikkojaan ja kirjoituspöydän jalan varjo kiertyi tuskallisen hitaasti juuttimatolla aamusta iltaan. Kuukautta myöhemmin olin hakeutunut psykiatrille ja alkanut popsia kahdenlaisia pillereitä, joista kumpikaan ei tuntunut vaikuttavan mitään masennukseeni ja paniikkikohtauksiini, mutta loivat terapiaistuntojen kera harhakuvaa siitä että edes yritin jotain. Loppu, loppu, loppu. Tulevaisuus oli jo, minun tulevaisuuteni, minun nelikymmenvuotinen elämäni.

Mutta sitten eräänä synkkänä päivänä Tuorlassa vastasin sattumalta puhelinsoittoon, joka ei ollut lainkaan minulle tarkoitettu, ja epätodennäköinen pullea enkeli antoi minulle elämäni ja tulevaisuuteni takaisin. Vappuna en tarvinnut enää lääkkeitä muuhun kuin kihtiseen varpaaseeni. Yksi mahdoton sattuma johti toiseen, ja tässä nyt olen, kymmenen vuotta myöhemmin, kulkemassa iloisena eteenpäin elämäni ennalta aavistamatonta avointa tietä.

Mitä mieltä on kirjoittaa kokonainen kirja maailman tulevaisuudesta, jos en pysty ennustamaan edes omaa tulevaisuuttani? Eikö sattumalla ole niin suuri valta, että emme koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu? Iltalehtien takasivut pullistelevat luotettavien selvänäkijöiden mainoksia, mutta kukaan ei tiedä edes huomista säätä, lottonumeroista puhumattakaan. Maailmanloppu tulee harva se vuosi; seuraava saapuu pari kuukautta tästä vuoden 2003 maaliskuusta eteenpäin kun Planeetta X kiekauttaa maapallon navat ylösalaisin, mutta tässä sitä aina vain ollaan. Politiikan ammattilaiset kirjoittavat paksuja tutkielmia maailman pysyvästä kahtiajaosta ja ovat äimän käkenä kun Berliinin ikuinen muuri yllättäen sortuukin. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ei niin, eikä kumisaapasfirman pitänyt kasvaa Suomen valtion kokoiseksi megayritykseksi.

Filosofit ja suhteellisuusteoreetikot kiistelevät keskenään siitä, onko tulevaisuus jo olemassa. Filosofi sanoo ei, koska ajatus on loogisesti mahdoton; fyysikko kyllä, koska huominen on vain neliulotteisen avaruusajan yksi piste, ei sen kummempi kuin eilinenkään. Me vain emme jostain syystä (tässä kohden filosofi hymyilee verenhimoisesti) pysty liikkumaan ajassa edes ja taas samalla tavoin kuin muissa kolmessa ulottuvuudessa.

Vai voimmeko? Aikakoneet ovat kenties mahdollisia, kukaan ei ole toistaiseksi pystynyt todistamaan että ne olisivat mahdottomia, ja ainakin rajoitettu matkustaminen ajassa niin eteenpäin kuin taaksepäinkin voi käydä laatuun. Otetaan musta aukko, venytetään se madonreiäksi, tungetaan madon kurkkuun eksoottista ainetta, ja niin edelleen – ja meillä on toimiva aikakone, joka ei näytä rikkovan mitään fysiikan tunnettuja lakeja, ainoastaan meidän käsitystämme siitä, mikä on sopivaa ja järkevää tässä maailmankaikkeudessa.

Niin tai näin, aikakonetta emme varmaan saa rakennetuksi ihan lähiaikoina – tai ainakaan ennen tämän kirjan ilmestymistä. Madonreikäaikakoneellakaan ei pääse ajassa taaksepäin kuin aikakoneen valmistushetkeen saakka, joten meidän ei myöskään kannata odotella turisteja tulevaisuudesta kertomaan meille mitä tuleman pitää. Mistä sitten voimme saada tietoa tulevaisuudesta, tai edes parempia arvauksia kuin mihin informaatioteknologian kuplaan hairahtaneet pörssianalyytikot ja sijoittajat pystyivät? Lähdetäänpä ennustajan puheille.

Helsingin observatoriolla, Engelin kauniissa rakennuksessa, tekee työtään Suomen paras ennustaja. Heikki Oja on jo kolmenkymmenen vuoden ajan vastannut vuotuisen allakan tiedoista, ennustanut sekunnilleen oikein koska aurinko nousee ja laskee, kuu pimentyy ja vuodet vaihtuvat. Turusta löytyy vielä kaukokatseisempi selvänäkijä, Mikkolan Seppo, joka keskittyy katsomaan kuinka planeetoille ja aurinkokunnan pienemmille kappaleille, asteroideille ja komeetoille, tulee käymään miljoonien ja miljardien vuosien kuluessa.

Ei kovin kaksista ennustamista, ajattelet kenties, pelkkiä yhtälöitä ja laskemista. Tietokone on kristallipalloa mahtavampi taikakalu pätevän ennustajan käsissä, mutta se vastaa vain harvoihin kysymyksiimme siitä mitä tuleman pitää – useampiin toki kuin tähtien aspektit tai tarokkikortit. Mutta jo pienikin tulevaisuutta koskeva tiedon siru antaa mahtia niiden yli, joilla sitä tietoa ei ole.

Siellä ja täällä pitkin Euroopan nummia ja niittyjä, Maltalta Bretagneen ja aina Etelä-Ruotsiin, seisoo outoja kiviröykkiöitä. Emme tiedä mikä sai luku- ja kirjoitustaidottomat ihmiset raahaamaan jopa kymmeniä tonneja painavia kiviä pitkän matkan päähän ja pystyttämään ne tarkoin mietittyihin asemiin. Stonehenge Salisburyn tasangolla Etelä-Englannissa ei ehkä ole kivikautinen tietokone, mutta aivan ilmeisesti sitä ja muita megaliitteja käytettiin ajanlaskun apuna, merkitsemään talvipäivän seisauksia ja muita vuoden käännekohtia, kenties jopa ennustamaan kuunpimennyksiä. Megaliittien on täytynyt antaa suurta mahtia niille, jotka ovat ne pystyttäneet: niiden merkityksen ymmärtänyt papisto on voinut ennustaa tulevia tapahtumia, osoittaa kansalle, että he hallitsevat näennäisesti hallitsematonta luontoa ja ovat puheväleissä korkeampien voimien kanssa.

Neljännellä Länsi-Intian matkallaan Kolumbus oli joutunut vaikeuksiin. Lopulta hänen oli täytynyt luopua kahdesta aluksestaan ja ankkuroitua Jamaikan pohjoisrannikolle saadakseen korjattua jäljellä olevat kaksi vuotavaa, madonsyömää karaveliaan. Korjaus sujui hitaasti. Helmikuussa 1504 Kolumbus miehistöineen oli ollut jo puoli vuotta maissa, ja paikalliset intiaanit eivät enää suostuneet vaihtokauppoihin espanjalaisten kanssa. Nälänhätä uhkasi.

Silloin Kolumbus, kokenut merenkulkija, huomasi almanakastaan, että kolmen vuorokauden kuluttua olisi täydellinen kuunpimennys. Kolumbuksen poika Ferdinand kertoo isänsä elämäkerrassa, mitä tapahtui: ”Hän sanoi intiaaneille, että Jumala oli nähnyt kuinka he olivat jättäneet tuomatta meille ruoan, jonka olimme vaihtokaupalla ostaneet. Jumala oli hyvin vihastunut ja oli päättänyt rankaista heitä nälänhädällä ja rutolla. Kenties he eivät uskoisi että näin on asian laita. Jumala halusi siksi ensin näyttää merkin taivaalla, jotta he uskoisivat, että rangaistus oli tulossa Hänen omasta kädestään. Siksi heidän tulisi tuona yönä seurata tarkkaan Kuun nousua.”

Kuunpimennys alkoi Kolumbuksen almanakan ennustuksen mukaisesti, ja kauhistuneet alkuasukkaat parkuivat ja rukoilivat Kolumbusta pyytämään Jumalaa säästämään heidät. Kolumbus vetäytyi hyttiinsä neuvotellakseen Jumalan kanssa, odotti kunnes pimennys oli saavuttanut maksiminsa, ja palasi sitten kertomaan intiaaneille, että Jumala oli vielä tämän kerran luvannut säästää heidät; merkiksi siitä he näkisivät Kuun jälleen kirkastuvan. Siitä lähtien Kolumbus ja hänen miehistönsä saivat intiaaneilta kaiken, mitä vain pyysivät. Merenkulkija itse käytti kuunpimennystä myös sijaintinsa selvittämiseen, jostain oudosta syystä tosin virheellisesti niin, että hän uskoi edelleenkin saapuneensa Itä-Aasiaan.

Satoja vuosia myöhemmin, vuonna 1928, maineikas biologi Ernst Mayr sai päähänsä kokeilla Kolumbuksen temppua syvällä Uuden-Guinean viidakossa. Hän kertoi heimon päällikölle, että Kuu tulisi kohta pimenemään kokonaan. Vanha päällikkö vastasi: ”Älä huoli, poikani, se kirkastuu kohta uudelleen.”

Tulevaisuuteen voi kurkistaa, koska emme elä maailmassa jota hallitsevat korkeampien henkiolentojen mielivaltaiset oikut, jossa mitä tahansa voi tapahtua, jossa emme voi olla varmoja edes auringon noususta ilman asianmukaisia rituaaleja. Sattumalla on voimaa, mutta sattuman mahti on rajallinen. Heikki Ojan allakkalaskut perustuvat lopulta Newtonin yksinkertaiseen vetovoimalakiin, johon todella suurta tarkkuutta vaadittaessa voidaan ottaa mukaan Einsteinin suhteellisuusteorian mukaisia korjauksia. Auringon huomiseen nousuaikaan ei tarvitse laittaa virherajoja; sen voi laskea tarkemmin kuin sen voi mitata, eikä mikään pysty sitä muuttamaan. Luonnonlait kahlitsevat muuten niin mahtavaa Sattumaa.

Eivät tietenkään ihan kokonaan. On periaatteessa mahdollista, että jotain arvaamatonta tapahtuu tämän päivän illan ja huomisen aamun välillä, jotain, mitä emme ole pystyneet ottamaan laskuissamme huomioon. Kenties maapallon massainen musta aukko, jota emme ole sattuneet havaitsemaan, pyyhältää niin läheltä planeettaamme, että sen rata ja pyörimisliike muuttuvat hieman, ja aurinko ei nousekaan sekunnilleen ennustettuna aikana. Kenties, mutta tuskinpa ensi vuoden allakkaan tarvitsee laittaa erillistä varoitusta mustien aukkojen mahdollisesti aiheuttamista epätarkkuuksista.

Mitä kauemmin odotamme, sitä todennäköisemmin Sattuma kuitenkin saa aikaiseksi jotain. Maapallon akseli väräjää hieman, eikä pyörimisliike ole aivan tasaista; lumen tulo, maanjäristykset, ilmamassojen liikkeet, ties mitkä ilmiöt aiheuttavat sen, että emme pysty aivan tarkkaan sanomaan, missä Kuu, Aurinko ja tähdet näyttävät olevan huomenna. Vuosituhansien mittaan virheet kasaantuvat. Vuonna 136 ennen ajanlaskumme alkua Babylonissa nähtiin täydellinen auringonpimennys, joka alkoi puolitoista tuntia auringonnousun jälkeen. Laskujemme mukaan sen olisi pitänyt alkaa vasta muutamaa tuntia myöhemmin. Maapallon pyöriminen on hidastunut kahdessatuhannessa vuodessa hivenen epäsäännöllistä vauhtia, nykyisistä arvioistamme poiketen. Heikki Oja voisi kyllä laskea vuoden 4004 allakan, mutta sen tiedot eivät enää pitäisi sekunnilleen paikkaansa, koska meiltä puuttuu tarkka tieto maapallon tulevista pirueteista.

Aurinkokuntamme kappaleiden liike on yksinkertaista ja ennustettavaa, koska vaikuttavia tekijöitä ei ole useita, ja vain yksi ainoa tarkkaan tunnettu luonnonlaki – gravitaatio – vaikuttaa planeettoihin. Lisäksi Aurinko on niin massiivinen planeettoihin verrattuna, että pitkänkin ajan ennusteet ovat mahdollisia; emotähtemme ankkuroi planeetat vakaille radoilleen miljardeiksi vuosiksi. Jos Aurinko olisi vain Maan massainen, meitä odottaisi paitsi pirun kylmä myös täysin arvaamaton tulevaisuus. Ei edes Seppo Mikkola pystyisi laskemaan aamunkoittoja tuhansien vuosien kuluttua, sillä vastassa olisi ylitsepääsemätön kolmen kappaleen ongelma.

Newtonin vetovoimalakiin perustuva taivaanmekaniikka oli eksaktin tieteen ensimmäinen suuri riemuvoitto. Tieto siitä, että tulevaisuutta pystyttiin nyt ennustamaan luotettavasti, herätti toivon siitä, että jonain päivänä kaikki niin maan päällä kuin taivaissakin voitaisiin ennustaa samalla tarkkuudella, olihan kaikki viime kädessä kuitenkin seurausta luonnonlakien vaikutuksesta aineeseen. Ranskalainen matemaatikko ja taivaanmekaniikan huippuunsa kehittänyt Pierre-Simon de Laplace innostui pohtimaan: ”Systeemin tämänhetkinen tila on ilmeisestikin seurausta sen edellisestä tilasta, ja jos kuvittelemme älyä, joka tietyllä hetkellä pystyy käsittämään maailmankaikkeuden kaikkien osien keskinäiset suhteet, niin se äly voi myös tietää kaikkien osien asemat, liikkeet ja yleiset ominaisuudet minä menneisyyden ja tulevaisuuden hetkenä tahansa.” Toisin sanoen, Jumalankaan ei enää tarvinnut nähdä tulevaisuuteen, koska hän pystyi laskemalla saamaan selville mitä tulevaisuudessa tapahtuisi! Jumala oli suuri matemaatikko; Laplacen aikalainen William Blake piirsi sekä Newtonille että Jumalalle harpin käteen.

Turha toivo. Kaksisataa vuotta Laplacen jälkeen matemaatikot ovat ymmärtäneet, että vaikka kahden toisiaan kiertävän kappaleen tulevat liikkeet ovat laskettavissa ikuisiksi ajoiksi eteenpäin, kolmannen kappaleen lisääminen tekee systeemistä kaoottisen. Vaikka tietäisimmekin ”kaikkien osien asemat, liikkeet ja yleiset ominaisuudet” tällä hetkellä, lopputulos on tarkimpienkin laskujemme ulottumattomissa. Voimme ennustaa vain todennäköisyyksiä sille, miten triangelidraamassa käy: millä todennäköisyydellä juuri tuo kappale lempataan ulos avaruuteen kahden muun jäädessä ikuisiksi ajoiksi pyörimään tarkoin laskettavissa olevaa piirileikkiä yhteisen massakeskipisteensä ympäri.

Jos emme pysty saamaan selville edes kolmen suunnilleen samanmassaisen kappaleen tulevaisuutta, vaikka niitä liikuttaa vain yksinkertainen, tarkoin laskettavissa oleva voima, niin kuinka sitten voisimme ennustaa mitä kolmen suunnilleen tasavertaisen ihmisen triangelidraamassa tapahtuu? Aivan oikein, emme voikaan. Koskaan ei voi tietää, milloin puhelin soi ja kuka vastaa. Mutta meistä kaoottisinkaan ihminen ei ole täysin sattumanvarainen teoissaan ja elämässään tässä maailmassa, jolla on omat lakinsa ja oma miljardivuotinen historiansa. Jotkut tulevista elämäntapahtumistamme ovat todennäköisiä, jotkut yllättäviä, ja jotkut kuviteltavissa olevat eivät koskaan toteudu tässä todellisuudessa. (Kuoleminen on kuitenkin parasta sisällyttää osaksi kaikkia henkilökohtaisia tulevaisuudensuunnitelmia – ainakin toistaiseksi.)

Me seuraamme viettejämme, käyttäydymme niin kuin neljä miljardia vuotta jatkunut evoluutio on meidät saanut käyttäytymään, jotta säilyisimme hengissä ja tuottaisimme jälkeläisiä. Kuten suomalainen sosiologi Edward Westermarck ensimmäisenä oivalsi, kavahdamme todella luonnostamme sukurutsaa, ei minkään freudilaisen hömpän, opittujen tapojen tai yhteiskunnan valtarakenteiden vuoksi, vaan koska se on haitallista lajin säilymisen kannalta. Liian läheisten perintötekijöiden sekoittumisessa haitallisten tekijöiden yhteisvaikutus kasvaa helposti liian suureksi – Euroopan kuningassuvuista ja siniverisistä, samoin kuin eristäytyneistä syrjäkylistä löytyy yllin kyllin esimerkkejä. Voin huoletta ennustaa, että sisarusten keskeiset avioliitot eivät tule olemaan minkään tulevaisuuden yhteiskunnan yleinen tapa; evoluutiohistoriamme tekee sen mahdottomaksi.

Tekojamme hallitsee myös toinen, nykyisin kenties vieläkin mahtavampi voima: kulttuurievoluutio. No man is an island, kukaan ihminen ei ole saari, oivalsi asian John Donne jo kauan ennen kuin evoluutiosta alettiin puhua. Ihminen on sosiaalinen eläin, yhteisön jäsen, lajin jäsen, ei yksinään maailmassa eläjä. Ihmisyhteisöjen käytös, kulttuurien kehitys Afrikan savannien pienistä hominidilaumoista uuden millenniumin globalisaatioon, voi näyttää sattumanvaraiselta, mutta historiassa on silti nähtävissä suuria kehityskulkuja, ihmiskunnan taipumusta vaikka kuinkakin mutkitellen ja välillä rankasti takapakkia ottaen kulkea tiettyyn suuntaan, vähän niinkuin yön pikkutunneilla sitkeästi kotiin yrittävä umpikänninen juhlija. Vaikka huomispäivän historian yksityiskohdat eivät ole ennustettavissa yhtään sen paremmin kuin elämän historian käänteet maapallolla olivat ennustettavissa, niin evoluutio kuin kulttuurievoluutiokin vievät yksinkertaisesta monimutkaiseen, karkeasta hienosyiseen, mekaanisesti ennalta määrätystä yllättävään vapauteen: suunta on selkeä.

Apinaserkkumme harrastavat sopivan paikan tullen raiskauksia, murhia ja kannibalismia. Niin teemme ikävä kyllä mekin, mutta meidät erottaa lähisukulaisistamme kulttuurievoluutio: hitaasti, tuskallisen hitaasti mutta kuitenkin, horjuva askel askeleelta ihmiskunta koettaa jättää moiset tavat taakseen.

Apinoiden käyttäytyminen ei muutu koskaan. Toisin kuin aivotoiminnoiltaan kehittyneemmillä ihmisillä, niillä ei ole valinnan vapautta. Ne elävät luonnossa, tekevät sitä mikä on luonnollista, mitä evoluutio on ne johdattanut tekemään. Koska ihminen pystyy vaikuttamaan omaan tulevaisuuteensa, hän on pystynyt murtamaan pelkän biologisen evoluution asettamat rajat. Kulttuurievoluution vuoksi voin ennustaa, että tilaisuus voi vielä tehdä sinusta varkaan, mutta tuskinpa enää murhaajaa.

Kulttuurin ja elämän tuolla puolen meitä hallitsevat ja kuljettavat vielä mahtavammat voimat, fysiikan ja kemian lait. Maailmankaikkeus syntyi, ja fysiikan lait ajoivat sen laajenemaan, jäähtymään, monimutkaistumaan, synnyttämään tähtiä ja lopulta myös planeettoja. Monimutkaisuuden kasvua ajoivat edelleen kemian lait, jotka pakottivat atomin löytämään atomin ja molekyylin liittymään toiseen molekyyliin. Lopulta jokin molekyylien rypäs teki kopion itsestään, ja kolmas vaihe, biologinen evoluutio, jatkoi maailmankaikkeuden huimaa menestystarinaa. Me olemme nyt oman maailmamme herroja, melkein ainakin, mutta luonnonlaeille ja kosmokselle emme voi mitään – ainakaan vielä.

Maa on akselinsa ympäri pyörivä hyrrä, joka kiertää Aurinkoa. Vuosituhansien mittaan hyrrän akseli vaappuu; tähtitieteilijöistä on aina vastustamattoman hauskaa muistuttaa, että Leijonan merkissä syntyneillä Aurinko onkin itse asiassa ollut Ravun tähtikuviossa. Astrologisen taikauskon säännöt lyötiin lukkoon tuhansia vuosia sitten, mutta Maan akseli, ja sitä myötä taivaan valot, on nyt eri suunnassa kuin kaldealaisten aikana. Vaappumisen, prekession, lisäksi myös Maan rata muuttuu hitaasti pyöreästä soikeaksi ja taas takaisin; muutosten yhteisvaikutuksena Auringosta tulevan säteilyn määrä ja jakautuminen maan pinnalle muuttuvat – ja ilmasto muuttuu, suurinpiirtein ennustettavasti, satojentuhansien ja miljoonien vuosien jaksoja noudattaen.

Uusi jäätiköityminen on tulossa muutaman tuhannen vuoden kuluttua, mikäli mikään maanpäällinen voima ei tee ilmastoa lämpimämmäksi. Suuret, jatkuvat tulivuorenpurkaukset tai fossiilisia polttoaineita surutta käyttävä ihminen voivat muuttaa ilmastoa suuntaan tai toiseen – siinä jälleen se sattuman osuus muuten ennakoitavassa tulevaisuudessa. Ja vuoroin lämpenevällä, vuoroin kylmenevällä maapallolla elämän ja evoluution myllyt jauhavat hitaasti mutta varmasti. Jokainen eliö kuolee aikanaan, samoin jokainen laji; fossiiliaineistosta voimme arvioida, että vain harva laji on sinnitellyt täällä yli kymmenen miljoonan vuoden ajan. Jotkut lajit, kuten tyrannosaurukset ja dodot, ovat kuolleet sukupuuttoon vailla perillisiä, niistä polveutuneita uusia eläinlajeja; toisista on siinnyt luvuton määrä uusia elämänmuotoja maailmankaikkeutta rikastuttamaan. Kumpiin ihminen mahtaa kuulua?

Ajan mittaan itse Aurinkokin kuolee. Tarkkaan laskien 7,82 miljardin vuoden kuluttua se leimahtaa viimeisen kerran ja luhistuu sitten valkoiseksi kääpiöksi. Kosmologit uskovat nyt tietävänsä jopa koko maailmankaikkeuden lopullisen kohtalon: loputtoman laajenemisen, jäähtymisen, planeettojen, tähtien ja itse aineenkin käsittämättömän hitaan kuoleman. Joskus, noin 100 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 vuoden kuluttua viimeisetkin mustat aukot hajoavat, eikä tähdettömässä maailmankaikkeudessa ole jäljellä enää oikeastaan mitään. Mutta kosmos jatkaa ikuista, loputonta kuolemistaan. T.S.Eliot oli oikeassa: Tällä tavalla maailma loppuu / ei pamahdukseen vaan vikinään.

Tulevaisuus ei siis ole pelkkä pimeä tuntematon; on paljon, mitä voimme tietää, paljon mitä voimme pitää ainakin todennäköisenä, ja paljon, mitä koskaan tuskin tulee tapahtumaan. Mutta liikoja ei pidä erehtyä luulemaan ennustajan kyvyistämme. Isaac Asimovin Säätiö-trilogian Hari Seldon kehitti uuden tieteenalan, psykohistorian, jonka avulla hän pystyi ennustamaan galaktisen imperiumin rappion ja tuhon.

”Ehtona kaikille näille määritelmille on olettamus, että kulloinkin kyseessä oleva ihmisjoukko on kyllin suuri pätevää tilastollista tarkastelua varten. Tuollaisen joukon vähimmäiskoko voidaan määritellä Seldonin ensimmäisen teoreeman mukaan, joka... Psykohistorian luotettavuus perustuu kokonaisuudessaan niiden Seldonin funktioiden kehittämiseen, jotka osoittavat yhdenmukaisuutta sellaisten yhteiskunnallisten ja taloudellisten voimien kanssa kuin...”

Asimov leikitteli ajatuksella – johon hän ei tutkijakoulutuksen saaneena toki tosissaan uskonut – että samalla tavalla kuin statistisen mekaniikan avulla voimme hyvin tarkasti ennustaa suuren kappalemäärän käyttäytymisen, olivat kappaleet sitten huoneen ilmamolekyylejä tai galaksin tähtiä, voimme myös ennustaa riittävän suuren ihmismäärän tulevan käyttäytymisen. Ja Asimovin imperiumissa oli triljoona ihmistä.

Kukaan ei tietääkseni ottanut tosissaan psykohistoriaa, mutta toinen hieman samantapainen fantasiakuvitelma meni täydestä äimistyttävään määrään ihmisiä. Seitsemänkymmentäluvulla moni ikätoverini uurasti illat opintokerhoissa koettaen päntätä päähänsä tieteellisen marxismin periaatteita. Historiaa kuulemma hallitsivat yhtä vankkumattomat lait kuin fysiikkaakin, ja siksi tulevaisuus oli ennustettavissa; tieteellinen marxismi oli aukottomasti todistanut, että yhteiskunnan kehitys tulisi lopulta johtamaan kommunismiin, aivan samalla varmuudella kuin kädestä irronnut kivi putoaisi maahan. Vain todella tyhmät ja pahat ihmiset, kuten fasistit tai revarit, saattoivat kiistää tämän tosiasian.

Jotain hariseldonmaista oli myös siinä vähän epämääräisessä joukossa, joka 1970-luvun alussa sai jostain käsiinsä tietokoneen, ja osoitti sen avulla, että maapallo romahtaisi rytinällä joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla, mikäli nykyinen meno jatkuisi. Vakuuttavan näköisiä käyriä pullistelevasta kirjasta Kasvun rajat tuli maailmanlaajuinen bestseller, perustuivathan sen ennusteet tulevaisuudesta sentään eksaktiin matematiikkaan eivätkä Nostradamuksen hämäriin ennustuksiin:

”Koska mallimme on muodollinen eli matemaattinen, siinä on ajatusmalliin verrattuna kaksi huomattavaa etua. Ensinnäkin se on vapaasti kaikkien tarkasteltavissa ja arvosteltavissa, koska kaikki tekemämme otaksumat on kirjoitettu täsmälliseen muotoon. Toiseksi otaksumissa ei ole tarvis välittää monimutkaisuudesta, sillä tietokone antaa erehtymättä tiedon oletustemme vaikutuksesta maailman systeemin tuleviin toimintoihin sen jälkeen kun ne on tarkkaan tutkittu ja korjattu parhaiden nykyisten tietojemme mukaisiksi.”

Kaikista erheettömistä tietokoneprinteistä huolimatta Rooman klubin ennusteet olivat loppujen lopuksi pelkkää fantasiaa. Ihmiskunnan tulevaisuus ei ole laskettavissa matemaattisilla kaavoilla, ei vaikka tietäisimme ihmiskunnan ja maailman kaikkien osien keskinäiset suhteet tänä päivänä. Klubilaiset olivat oikeassa muistuttaessaan, että äärellisen kokoisella planeetalla kaikella on rajansa; väärässä luullessaan pystyvänsä laskemaan ne rajat ja koska ne saavutettaisiin.

Pienikin tieto tulevaisuudesta antaa valtaa, kykyä hallita omaa ja kenties toistenkin elämää; pienikin tietämättömyys taas voi viedä pois tulevaisuuden mahdollisuudet. Gallupien mukaan puolet amerikkalaisista on varma siitä, että elämme Johanneksen ilmestyskirjassa kuvattuja viimeisiä aikoja; pasuunat, koiruoho, Harmagedon ja tuhatvuotinen valtakunta ovat aivan nurkan takana. Niin uskova voi menestyä hyvin omassa elämässään, nousta jopa Yhdysvaltojen presidentiksi, mutta hän on menettänyt kyvyn ymmärtää tulevaisuutta ja vaikuttaa omalta osaltaan paremman huomispäivän koittamiseen.

Ei ole samantekevää, mitä tulevaisuudesta ajattelemme ja kuvittelemme. Tulevaisuus jota odotamme on usein myös tulevaisuus joka toteutuu. Ennustus juutalaisten paluusta luvattuun maahansa toteutui lopulta, ei siksi että joku olisi aikanaan pystynyt näkemään tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen, vaan siksi, että juutalaiset itse jaksoivat koettelemusten ja kärsimysten vuosisadasta toiseen uskoa ennustuksen kerran toteutuvan. L’shanah ha-ba’ah b’Yerushalayim. Ensi vuonna Jerusalemissa.

Jos maailman mahtavimman valtion presidentti uskoo, että elämme lopun aikoja, se lisää todennäköisyyttä sille, että Harmagedon myös kohta tulee – mutta ilman enkeleitä ja taivasten valtakuntaa. Islamilaiset fundamentalistiterroristit jakavat päävihollisensa uskon; myös he tietävät, että viimeinen taistelu on alkamassa, he vain näkevät Suuren Saatanan eri suunnalla kuin George Bush. Ja muu maailma pidättää kauhusta henkeään kahden harhaisen tulevaisuudenuskon välissä.

Jos olemme tummia maammon marjoja ja näemme kauhut kaikkialla, kauhut ennemmin tai myöhemmin taatusti löytävät meidät, niin omassa elämässä kuin maailmassakin. Pessimismi luo lisää pessimismiä, lamauttaa kykymme toimia. Niin kauan kuin uskoo huomispäivään, kaikki on vielä mahdollista; kun toivo on mennyttä, kaikki on mennyttä. Sotahistorioitsijat sanovat, että tasaväkisiä taisteluja ei loppujen lopuksi ratkaise taito, onni eikä sattuma, vaan se, kumpi puoli jaksaa kauemmin uskoa voiton mahdollisuuteen.

Kirjoitin aikoinaan Turun Sanomiin muutaman kolumnin, joissa pohdin meitä uhkaavia todellisia ja kuviteltuja ongelmia ja niiden mahdollisia ratkaisuja. Greenpeacen, Vihreän Liiton ja Tiedonantajan epäpyhä kolmiyhteys kävi oitis kimppuuni, perässään Joukko Huolestuneita Kansalaisia. Motiivejani epäiltiin, tietysti, ja tietojani – aivan suotta. Tiesin toki mistä puhuin, toisin kuin kansanedustaja tai Greenpeacen tiedottaja. Kaikkein eniten ihmisiä tuntui kuitenkin raivostuttavan se, että joku uskalsi sanoa ääneen että toivoakin on vielä olemassa, että voimme selviytyä ongelmistamme, pelastaa sekä ihmisen että maailman. Kuinka joku kehtaa tulla ja väittää, että asiat eivät olekaan niin kauhealla tolalla kuin me sanomme! Että me emme muka kuolekaan geeniruokaan ja jälkeläisemme sadantuhannen vuoden kuluttua sen lisäksi vielä ydinjätteisiimme, että ympäristöhaittoja voidaan vähentää paremmalla tekniikalla, että hallitsematon väestöräjähdys onkin jo ohi! Optimismia – eihän sellainen nyt kerta kaikkiaan sovi!

Vielä pahempi äläkkä nousi siitä, kun paheksuin yliopistomme ylioppilaskuntaa, joka oli kutsunut ympäristöviikkonsa tähtipuhujaksi kalastaja Pentti Linkolan. Tuhon apostoli saarnasi salin täydelle isänmaan toivoja tuttua sanomaansa: parasta mitä saattaa tehdä tässä toivottomassa maailmassa on itsemurha mahdollisimman nuorella iällä. (Jostain syystä tämä oiva neuvo ei näytä koskevan profeettaa itseään, kuten eivät yleensäkään profeettojen neuvot.) Niin, ja ydinsota olisi todella kiva juttu. – Rohkenin epäillä, että itsetuhoon ja muiden tuhoamiseen yllyttäminen ei välttämättä ole ”ympäristökysymysten rakentavaa käsittelyä”, kuten ylioppilaskunta yritti väittää, ja turpiin meinasi tulla kapakassa ja sähköpostissa.

Minusta alkoi tuntua samalta kuin Silmarillionin Hurinista Nirnaeth Arnaediadin viimeisessä taistelussa: kun yhden örkin käden hakkasi irti, oli kolme muuta jo ehtinyt tarttua rinnuksiin. Aurë entuluva! Päivä koittaa vielä! ”Seitsemänkymmentä kertaa hän päästi huutonsa; mutta viimein hänet otettiin elävänä vangiksi Morgothin käskyn mukaisesti, ja örkit tarttuivat häneen käsillä, jotka pysyivät kiinni senkin jälkeen kun hän oli hakannut ne poikki...” Hurin sortui lopulta Angbandin loputtoman örkkilauman alle, mutta minulla ei ole aikomustakaan tehdä samoin. Tämä kirja on osaltaan minun puolustukseni pessimismiä ja toivottomuutta vastaan, minun yritykseni muistuttaa siitä, että päivä koittaa vielä huomennakin. Vailla toivoa, kuten minä parvekkeella kymmenen vuotta sitten, olemme myös vailla tulevaisuutta; pahinta odottaen pahin myös löytää luoksemme.

Yleisöesitelmissäni olen aina joskus pyytänyt yleisön joukosta aitoa blondia avustajakseni. (Sukupuolella ja iällä ei ole väliä, kunhan vain varmasti on aito.) Sitten olen pyytänyt kuulijoita kuvittelemaan, että yksi metrinen harppaus vastaa yhtä miljardia vuotta; salin seinästä seinään on silloin parinkymmenen miljardin vuoden matka. Yhdeksän askelta vasemmasta seinästä, yhdeksän miljardia vuotta alkuräjähdyksestä, ja Aurinko ja Maa syntyvät. Viisi askelta lisää, ja olemme nykyhetkessä. Ja nyt on blondiavustajani vuoro: hän antaa minulle yhden hiuksen päästään. Hiuksen paksuus vastaa tässä mittakaavassa sitä 50 000 vuotta, jonka nykyihmisen kaltaiset olennot ovat maapallolla huseeranneet.

Yksi vaalea hius, hiuksista ohuin (siksi vaadittiin se aitoustakuu), ihmiskunnan koko kirjoitettu ja kirjoittamaton historia Afrikan savanneilta Kuuhun – ja tähänkö se loppuisi, koko miljardeja vuosia jatkunut fysikaalinen, kemiallinen, biologinen ja kultturellinen evoluutio, juuri tähän hiuksenpaksuuteen salin kahden seinän välillä? Elämme kenties vaikeita aikoja, ystävä hyvä, kuten...