Luku 1

Terminaalin viileys tuntui ihanalta hikisen automatkan jälkeen. Sonja leyhytteli t-paitaansa ja puhalteli suortuvia otsaltaan. Äiti hössötti ympärillä kuin kanaemo.

– Onhan sinulla nyt kaikki mukana? Passi? Matkashekit?

– On, on! Yritä nyt rauhoittua!

Sonja alkoi hermostua, mutta yritti olla näyttämättä sitä. Se nyt vielä puuttuisi, että äiti alkaisi kyynelehtiä. Äidillä oli taipumusta herkistellä vaikka Sonja olisi ollut lähdössä vain kaverin mökille viikonlopuksi.

– Älä nyt viitsi hermoilla, hän sanoi. – Enhän minä aio viipyä siellä kuin kuukauden. Ja sen jälkeen tulemme isän kanssa kotiin.

– Mutta sentään Amerikkaan saakka! Harmittaa niin, etten voi lähteä mukaan. Mutta töistä ei kertakaikkiaan pääse…

– Tulet sitten ensi kerralla, Sonja lohdutti ja halasi äitiään tiukasti.

He tulivat lähtöselvitykseen. Virkailija otti Sonjan matkalaukut, tarkasti paperit ja toivotti hyvää matkaa.

– No niin. Tässä sinä jäät kyydistä, Sonja sanoi tekopirteästi passintarkastuksen edessä. Äidin silmät näyttivät hälyttävän kosteilta (voi, ei!), vaikka hän yrittikin hymyillä urhoollisesti vapisevin huulin.

– Hyvää ja turvallista matkaa, kulta, hän sanoi ja halasi Sonjaa vielä kerran.

– Kiitos. Minä soitan heti kun tulen perille.

– Muistakin soittaa, ihan vain että tiedän sinun olevan kunnossa!

Viimeinen suukko ja hätäinen halaus, ja Sonja meni passintarkastukseen vilkuttaen ovella vielä kerran äidille.

Odotellessaan lentonsa kuulutusta Sonja joi kupin kahvia. Hän oli hieman hämmentynyt, lähtö oli tapahtunut niin äkkiä. Isä oli mukana kuusi kuukautta kestävässä valtameritutkijoiden projektissa Miamissa, mutta oli onnistunut saamaan viikon vapaan ja kutsui tyttärensä Floridaan. Sonja oli vain kerran aikaisemmin ollut isän mukana, kuusivuotiaana Australiassa. Tällä kertaa he viettäisivät koko viikon merellä, ja loput kolme viikkoa Sonja sitten oleskelisi isän asuinpaikalla.

Sonja havahtui mietteistään, kun kaiuttimista kuuluva ääni ilmoitti hänen lentonsa.

Hän lähti kohti oikeaa porttia ja pohti hieman levottomana, oliko muistanut pakata kaiken tarvitsemansa mukaan.

Tehokas, hymyilevä lentoemäntä neuvoi Sonjan oikealle istuimelle. Hän tarkasti vaivihkaa vierustoverinsa: vanhempi naishenkilö, joka oli jo uppoutunut tiiliskivenpaksuiseen kirjaan sekä nuori nainen, jolla oli vaaleat hiukset ja läpitunkevan teräksenharmaat silmät. Nuori nainen katsahti Sonjaan ja väläytti lämpimän hymyn, joka syrjäytti terässilmien tutkivan ilmeen.

Sonjan nostettua käsikassinsa istuimien yläpuolella olevaan lokeroon ja asetuttua paikalleen nainen alkoi jutustella.

– Hei, minä olen Anne, hän sanoi ystävällisesti. – Tämä on minun ensimmäinen lentoni. Oletko sinä lentänyt ennen?

– Olen, monta kertaa, Sonja vastasi. – Sinä et näytä kuitenkaan yhtään hermostuneelta. Yleensä ihmiset jännittävät ainakin ensi lennollaan. Ai niin, minä olen Sonja, hän lisäsi muistaessaan käytöstavat. Anne puristi hänen ojennettua kättään.

– Ei tällä lennolla mitään tapahdu, Anne vastasi huolettomasti ja sai Sonjankin uskomaan sen.

– Miten voit tietää sen? hän kuitenkin kysyi. – Tunnetko kapteenin?

Anne nauroi ja pudisti päätään. – Sanotaan vaikka, että minulla on sellainen aavistus, hän sanoi iloisesti.

He juttelivat niitä näitä. Anne kertoi olevansa matkalla tapaamaan etäistä sukulaista Daytonaan, ja Sonja kertoi omasta matkastaan. Anne haukkoi henkeä ihastuksesta kuullessaan, että Sonjan isä oli suunnitellut viikon purjehdusretkeä Miamista Key Westille merentutkimuslaitoksen aluksella.

– Isä tosin luultavasti tutkii mereneliöitä koko matkan ajan, Sonja irvisti.

– Mutta Keysit… Vau! Olen vihreä kateudesta! Anne intoili.

Kieltämättä ajatus kuulosti Sonjan omissakin korvissa upealta. Tosin häntä hieman arvelutti, jaksaisiko hän katsella pelkkää merta kokonaisen viikon. Isälle se ei tuottaisi ongelmaa; Sonja oli varma, että jonain päivänä isä kasvattaisi kidukset päähänsä ja katoaisi lopullisesti rakastamaansa valtamereen.

Matka sujui mukavasti Annen seurassa. Välillä he torkkuivat hieman ja katsoivat sitten amerikkalaista toimintaelokuvaa. Sonja suorastaan yllättyi kapteenin kuuluttaessa koneen lähestyvän Miamin lentokenttää. He päättivät Annen kanssa vaihtaa osoitteita, ja Anne antoi myös isosetänsä puhelinnumeron.

Sonja huokaisi kärsimättömästi lentoemännän ilmoittaessa, että ruuhkan vuoksi koneen täytyisi odottaa laskeutumislupaa Miamiin noin kaksikymmentä minuuttia. Annekaan ei ollut hyvillään.

– Voi pahus! Takamukseni alkaa olla jo tosi puutunut. No, parikymmentä minuuttia sinne tai tänne. Ja voimmehan ihailla ihanaa Atlantia!

Kone kaarsi takaisin merelle päin. Se lensi Miamista kaakkoon ja kääntyi sitten itään tehden laajan kierroksen Atlantin yläpuolella. Sonja kumartui katsomaan turkoosinvihreää merta.

– Miten kaunista! hän huudahti. Koneen vähennettyä korkeutta meri näkyi nyt paremmin, ja Sonja ihasteli valkoisina hohtavia purjealuksia.

– Katso! Mikä tuo on? hän osoitti hämmästyneenä suoraan koneen alapuolelle, ja Anne kääntyi katsomaan. Keskellä vaaleaa turkoosia näkyi säännöllisen pyöreä tummansininen ympyrä, jonka halkaisijan täytyi olla Sonjan arvion mukaan lähes viisisataa metriä.

– Se on kai jonkinlainen syvänne, Anne arveli.

– Onpa se täydellinen, kuin harpilla piirretty. Ja aivan teräväreunainen. Siinä täytyy olla äkkisyvät rinteet!

Sonja keskeytti intoilunsa, kun Anne alkoi vapista.

– Anne! Mikä sinulle tuli?

Anne tärisi ja oli valkoinen kuin lakana. Voi taivas, hänellä on kaatumatauti, Sonja ehti ajatella, kun Anne alkoi puhua kuiskaten, käheällä äänellä:

– Tuolla on jotain kamalaa!

– Älä viitsi pelotella!

Sonja tunsi käsivarsiensa ihon nousevan kananlihalle. Hänen mieleensä nousi kuvia meedioistunnoista, Manaaja-elokuvasta ja ties mistä yliluonnollisuuksista, eikä hän ollut hiukkaakaan huvittunut.

– Sonja! Anne huudahti niin äkkiä että Sonja säpsähti. – Älkää menkö syvänteiden lähelle!

Anne tuijotti Sonjaa silmät valtavina, kuin olisi katsellut hänen lävitseen johonkin toiseen paikkaan.

– Mitä sinä puhut! Rauhoitu, ihmiset pelästyvät, Sonja hätäili.

Päät todellakin kääntyilivät jo levottomina heidän suuntaansa, ja vieressä istuva nainen kysyi, oliko Annella jokin hätä. Sonja yritti hymyillä rennosti.

– Hän potee vain lentopelkoa. Rauhoittavan lääkkeen vaikutus taisi juuri lakata, Sonja sanoi anteeksipyytävästi. – Kaikki on kunnossa!

Onneksi ihmiset alkoivat taas lukea lehtiään ja katsella maisemia. Annekin rauhoittui hieman. Hän näytti ikään kuin heräävän unesta ja räpytteli silmiään.

– Anteeksi, jos pelästytin sinut. Olen vain… Joskus saan tällaisia outoja tuntemuksia… Ne näyttävät pahemmilta kuin oikeastaan ovatkaan. Eivät ne mitään merkitse. Olen varmaan lukenut liikaa merihirviöjuttuja.

Anne yritti naurahtaa itselleen, mutta se ei kuulostanut ollenkaan luonnolliselta.

Sonja muisti tytön varmuuden siitä, että lento sujuisi hyvin. Hän oivalsi nyt, ettei kone ollut lentänyt edes ilmakuoppiin koko matkan aikana. Mikä ei tietenkään todista mitään, Sonja kiiruhti vakuuttamaan itselleen.

– Niin varmaan, hän sanoi ääneen. – Älä vain katso Tappajahaita niin kauan kuin olet meren lähellä.

He vaihtoivat hieman väkinäisesti puheenaihetta, ja pian lentokone kääntyi kohti lentokenttää ja sai laskeutumisluvan. Se lähestyi kenttää, ohitti lennonjohtotornin ja laskeutui pehmeästi tömähtäen.

Luku 2

Saatuaan matkatavaransa Anne ja Sonja lähtivät yhdessä etsimään vastaanottajiaan. Miltei heti Anne huomasi vanhan herran nuoremman miehen seurassa. Molemmilla oli kolme vaaleanpunaista ruusua kädessään.

– Nuo ovat varmasti isosetä ja serkkuni Michael, Anne ilmoitti. – He sanoivat, että tunnistan heidät ruusuista. Hello, Michael! hän hihkaisi ja huiskutti kädellään.

Miehet kääntyivät katsomaan ja hymyilivät. Anne harppoi heidän luokseen kiskoen Sonjaa kädestä.

– Hei, setä, hän sanoi englanniksi ja halasi vanhempaa miestä.

Michael katseli Sonjaa kysyvästi. Anne kiirehti esittelemään.

– Tämä on Sonja, hän on myös Suomesta. Tutustuimme koneessa, hän tuli tapaamaan täällä töissä olevaa isäänsä.

– Vai niin, hauska tutustua, isosetä sanoi kätellen Sonjaa. Michael hymyili ja suuteli hänen kättään. Sonja meni hämilleen. Hän mietti punaisena mitä sanoa, kun onnekseen huomasi vähän matkan päässä selin olevan miehen, joka huolestuneen ja etsivän näköisenä kurkotteli kaulaansa. Miehellä oli turkoosi t-paita, jonka selässä oli teksti Save the Dolphins. Mies ei voinut olla kukaan muu kuin Anthony Derham.

– Isä! Sonja huudahti englannin kie...