Luku 1

Sonja pidätti hevostaan Tulikukkaa seisauttaen sen kallion laelle. Auringossa vihreinä loistavien rinteiden varjossa siinsi tummavetinen järvi, jonka rannalla nökötti turvekattoinen, pitkänomainen kivitalo. Sonja oli tehnyt nuoren elämänsä aikana pitkän, uskomattoman matkan ajasta ja paikasta toiseen: 1990-luvulta muinaiseen Atlantikseen, sieltä Kolumbuksen laivan kautta koukaten myöhäiskelttiläiseen Irlantiin. Matkallaan hän oli saanut kumppanikseen ja oudon kohtalonsa jakajaksi Zadarin, ja lopulta he olivat yhdessä päätyneet tänne, Skotlannin ylämaille, Dalriada-kansan jäseneksi. Vaatimaton kivitalo oli Sonjan ensimmäinen koti sen jälkeen, kun hän kauan sitten oli lähtenyt Suomesta.

Sonja hymyili itsekseen katsellessaan Zadaria, joka parhaillaan kahlaili rantavedessä Leidan kanssa. Koira loikki ilmaan kuin vietereillä Zadarin roiskuttamien vesipisaroiden perässä, haukkuen heti käskevästi, kun mies lopetti leikin hetkeksi ihaillakseen maisemaa. Zadar vilkaisi ohimennen rinteelle ja huomasi Sonjan.

Zadar kumartui sanomaan jotakin Leidalle, ja koiran pää alkoi kääntyillä. Sonja kuuli näköalapaikalleen saakka sen vikinän. Hän pisti sormet suuhunsa ja päästi pitkän, kimeän vihellyksen. Leida kääntyi äänen suuntaan ja lähti niiltä sijoiltaan syöksymään kuin nuoli rinnettä ylös. Pian se hyöri läähättäen hevosen jaloissa; sen teki selvästi mieli hypätä tervehtimään Sonjaa, mutta saatuaan kerran aikaisemmin kaviosta se ei enää uskaltanut heittäytyä röyhkeäksi hevosten kanssa.

– Hyvä tyttö! Sonja kehui koiraa ja kannusti hevosensa kapealle polulle, joka johti alas talolle. Leida laukkasi ilosta vingahdellen villejä silmukoita hänen ympärillään.

Kun Sonja ehti pihamaalle ja laskeutui satulasta, Zadar kellui jo kaukana järvenselällä.

– Tule uimaan! mies huhuili ja heilautti kättään. Leida noudatti kutsua heti ja ryntäsi järveen, haukkaillen vettä suuhunsa mennessään. Sonja riisui kaikessa rauhassa Tulikukalta satulan ja suitset ja päästi sen laitumelle tekemään seuraa Zadarin hevoselle, joka hamuili mehevää ruohoa vähän kauempana rannasta. Sitten Sonja meni sisälle, riisuutui ja tassutteli rantaan suureen pellavaliinaan kietoutuneena.

– Tämä on kylmää! hän kiljahti astuessaan veteen.

– Eikä ole! Tule pois vaan, Zadar huuteli.

Sonja heitti irvistäen liinan harteiltaan ja kahlasi syvemmälle. Vesi oli kirpeän viileää, ja Sonja valeli sitä käsivarsilleen ja vatsalleen ennen kuin uskaltautui kastautumaan kokonaan.

– Uidaan luodolle, Zadar kutsui ja lähti kauhomaan järven keskellä nököttävää laakeaa kiveä kohti. Luodolla kitui jopa pikkuruinen koivunrääpäle karkean sammal- ja jäkäläkasvuston keskellä.

– Meidän oma saaremme, Sonja nauroi hieman hengästyneesti kiivetessään luodolle. – Tämä se on ylellistä!

Zadarkin nauroi ja istahti paljaalle kalliolle. Leida, joka oli ohittanut Zadarin kevyesti huomattuaan heidän määränpäänsä, kahlaili luodon toisella sivulla matalassa kivikossa pyydystäen järvisimpukoita suuhunsa.

– Tuo koira on pöhkö, Sonja totesi nauraen Leidan kauhoessa raivokkaasti vettä tassullaan, kun yksi sitkeä simpukka ei suostunutkaan tulemaan esiin kivenkolosta.

– Mitä hoviin kuuluu? Zadar vaihtoi puheenaihetta. – Tapasitko kuninkaan?

Sonja vakavoitui ja nyökkäsi vaitonaisena, lepuuttaen silmiään taivaalla lipuvissa pilvenhattaroissa. Alkukesän aurinko lämmitti veden viilentämää ihoa.

– On ollut hiukan… ongelmia, Sonja sanoi viimein ja nyppi hajamielisesti sammalta sormenpäillään.

– Piktit? Zadar arvasi.

Sonja nyökkäsi uudestaan. Hän oli jo alkanut tottua rauhalliseen elämäänsä, ajatus soturiksi palaamisesta ei oikein houkutellut. Toisaalta, jos piktit alkaisivat kahakoida rajoilla ja tekisivät hyökkäyksiä Dalriadan maille, he eivät olisi enää turvassa syrjäisellä pikku mökillään.

Oli kulunut melkein kaksi vuotta siitä kun he olivat paenneet Noitien hovista Gwyneth kannoillaan, ja kuningas Conn miehineen oli pelastanut heidät. Sonja ja Zadar olivat liittyneet kuninkaan sotureihin. Iceni-heimon Callax, heidän ystävänsä, oli lähtenyt kohti etelää ja oman kansansa maita vieden mukanaan petollisen Rosarian, joka oli liittoutunut Gwynethin kanssa. Sceolan – mies jonka avulla he olivat selvinneet Noitien hovia ympäröivästä Nodensin metsästä – oli asettunut viljelemään omaa maapalstaansa aivan Dalriadan pääkaupungin Comgallin ulkopuolelle.

Ensimmäisen vuoden aikana Sonja oli saanut perusteellisen ase- ja taistelukoulutuksen, ja oli ilokseen todennut omaavansa luontaisia lahjoja jousiammuntaan. Vaikka oli yllättänyt itsensäkin ryhtymällä sotilaaksi, hän ei vieläkään ihmeemmin nauttinut lähitaistelusta miekalla tai sotakirveellä. Lisäksi vahvajousi oli varsin riittävä soturin aseeksi. Sonja oli teettänyt itselleen sellaisen, vaikka kantoi yhä myös Noidansurmaajaa, kevyttä miekkaansa. Yhtäkään päivää heidän ei kuitenkaan ollut tarvinnut sotia, sillä noita Gwynethin kuoltua Conn ja piktien kuningas Cennalath saivat aikaan rauhan.

Conn oli lahjoittanut Sonjalle ja Zadarille maapaikan täältä, lumoavan kauniin järven rannalta, palkkioksi Gwynethin kukistamisesta, mutta vasta tämän vuoden keväällä he olivat muuttaneet taloonsa. Paikka oli kuin suoraan Sonjan unelmista, ja vaikka heidät saatettaisiin koska tahansa kutsua palvelukseen, hän ei ollut antanut ajatuksen häiritä onneaan. Tietenkään he eivät vain lekotelleen päiviä pääksytysten, vaan kaupungin ulkopuolella asuvina heidän velvollisuuksiinsa kuuluivat säännölliset partiointikierrokset alueella sekä mahdollisista ongelmista ja havainnoista raportointi.

Partioinnista huolimatta elo oli ollut rauhaisan miellyttävää, mutta viisi päivää sitten he olivat saaneet viestin kuninkaalta – epävirallisen kutsun poiketa hovissa seuraavan kerran kun olisivat kaupungissa. Kutsun sävy oli ollut neutraalin ystävällinen, mutta rivien välistä he olivat ymmärtäneet, että kyseessä oli enemmänkin kiireellinen komennus. Miksi se oli kätketty arkipäiväisen "tulkaapa kylään" -viestin sisälle, oli arvoitus.

Sonjaa asia oli vaivannut niin, että hän oli lähtenyt pikimmiten ja yksin taivuteltuaan Zadarin jäämään kotia vartioimaan. Hovissa hän oli ehtinyt kuulla epämääräisiä huhuja ennen kuin tapasi Connin, ja päästyään viimein kuninkaan puheille huhut olivat saaneet vahvistusta.

– Ei ainakaan sodanjulistusta – vielä, Sonja sanoi Zadarille, mutta huokaisi syvään ja huolestuneesti. – Kuninkaan vakooja oli kuullut jotakin piktien hovissa. Hänet oli ilmeisesti keksitty, joten hän pakeni kiireen kaupalla.

– Mitä hän oli kuullut?

– En tiedä, Sonja tunnusti. – Vakoojaa oli ajettu takaa, ja hän oli jo rajoillamme, kun häneen oli osunut nuolia. Lähistöllä oli ollut Connin sotilaita jotka ajoivat piktit pois, mutta mies oli saanut kuolettavan osuman. Hän oli kuitenkin ehtinyt kuiskata asiansa ritari Dermotille, joka ei puhunut asiasta muille kuin kuninkaalle.

– Miksi kuningas sitten kertoi sinulle asiasta? Zadar ihmetteli. – Ja mitä se koskee?

– Conn ei vielä sanonut paljoakaan. Kertoi vain, että toivoisi meidän menevän piktien kuninkaan hoviin. Jotain vakavaa se kuitenkin on, en osaa edes arvata. Joka tapauksessa Conn haluaa meidän valmistautuvan lähtöön. Hän kertoo meille tehtävästämme tarkemmin itse, kun on sen aika.

– Piktien hoviin? Vakoojiksi? Zadar hämmästyi. – Eihän meillä ole sellaisesta minkäänlaista kokemustakaan!

Sonja katsahti häntä, ojensi kättään ja pyöritti sormensa miehen tummiin hiuksiin.

– Aivan, vakoojiksi, hän vakuutti. – Conn näyttää luottavan meihin melko tavalla.

– Milloin menemme Comgalliin kuulemaan yksityiskohdat, sanoiko hän edes sitä? Zadar kysyi kurtistellen kulmiaan.

– Kuningas tulee tänne, Sonja sanoi. – Emme ole olleet hovissa vähään aikaan, ja on parempi ettei meitä siellä nyt nähdäkään. Conn oli sitä mieltä, että koska emme selvästikään ole Dalriadan kansaa, kuningas Cennalath uskoo meidät helposti palkkasotureiksi. Vaikka hän muistaisikin kuulleensa tarinoita Gwyneth-noidan kuolemasta ja liittäisi sen jollain tavoin meihin, se tekisi meidät vain toivotummaksi lisäksi hänen joukkoihinsa. Conn taas on tunnettu siitä, että valikoi sotilaansa oman kansansa joukosta, eikä juurikaan käytä palkkasotureita. Cennalathin on helppo uskoa, että olimme vain vähän aikaa Connin vieraina sen jälkeen kun Noitien hovi oli tuhottu.

Zadar ei näyttänyt oikein tietävän mitä ajatella Sonjan kertomuksesta. Sonja katsoi miestä vakavana.

– Conn tulee tänne kolmen-neljän päivän kuluttua, hän sanoi kärsivällisesti. – Heti kun pääsee lähtemään. Silloin hän kertoo kaiken mitä meidän tarvitsee tietää.

– Mutta… En haluaisi päästää sinua sellaiseen vaaraan! Zadar puuskahti ja puristi Sonjan kättä tiukasti. – Vakoojille tehdään hirveitä asioita jos heidät saadaan kiinni, tiedät sen itsekin. Se ei ole samaa kuin taistelukentällä…

Tyttö kääntyi katsomaan häntä osittain huvittuneena, osittain närkästyneenä.

– Entä sinä itse? ...