Noitien hovi

  1. Luku 1
  2. Luku 2
  3. Luku 3
  4. Luku 4
  5. Luku 5
  6. Luku 6
  7. Luku 7
  8. Luku 8
  9. Luku 9
  10. Luku 10
  11. Luku 11
  12. Luku 12
  13. Luku 13
  14. Luku 14
  15. Luku 15
  16. Luku 16
  17. Luku 17
  18. Luku 18
  19. Luku 19
  20. Luku 20
  21. Luku 21
  22. Luku 22
  23. Luku 23
  24. Luku 24
  25. Luku 25
  26. Luku 26
  27. Luku 27
  28. Luku 28
  29. Luku 29
  30. Luku 30
  31. Luku 31
  32. Luku 32
  33. Luku 33
  34. Luku 34
  35. Luku 35
  36. Valmistusmerkinnät

Luku 1

Sonja haukotteli makeasti ja painautui Zadarin kylkeen. – En voi uskoa, että pelastuimme merestä, hän mutisi unisena.

Zadar kietaisi käsivartensa Sonjan ympärille ja painoi kasvonsa tytön hiuksiin.

– Nyt meillä ei ole enää hätää, mies sanoi. – Jos tämä laiva menee Suuren Sademetsän maahan, kuten sanot, voimme asettua vaikka Aztecaan asumaan.

– Tuota, Zadar… Sonja keskeytti hellästi. – Aztecaa ei ole enää olemassa. Tai ei ainakaan sellaisena kuin sinä sen tiedät.

– Tätä kaikkea on niin vaikea ymmärtää, Zadar huokaisi. – Toivon todella, että Zeta, Jonaar ja Falag ovat tosiaan kunnossa, niin kuin väitit Gebban sanoneen.

– Ovat varmasti, Sonja vakuutti. – Emmekä voi enää murehtia heidän kohtaloaan. Meidän on saatava jotenkin omat asiamme raiteilleen.

Puhuessaan Sonja tunsi kuinka hänen silmänsä alkoivat painua vastustamattomasti kiinni. Täpärä pelastuminen merestä Kolumbuksen lippulaivalle ennen kuolemista janoon, nälkään ja auringonpaahteeseen oli venyttänyt hänen hermonsa ja kestokykynsä äärirajoilleen.

– Nyt en kyllä jaksa miettiä mitään, Zadar haukotteli ja nukahti saman tien.

He nukkuivat molemmat sikeästi, kun hytin ovi avautui vaimeasti naristen. Kolme miestä luikahti sisälle tönien neljättä, vastustelevaa, edellään.

Zadar havahtui kuiskattuun väittelyyn, jota miehet pitivät. Hän ponnahti istumaan punkassa ja haparoi miekkaa vyöltään. Se oli kuitenkin jäänyt toiseen paikkaan ja aikaan, Kristallin kammioon.

– Mitä tahdotte? hän kysyi omalla kielellään miehiltä, jotka vain tuijottivat häntä epäluuloisina.

Sonja heräsi Zadarin liikahteluun vierellään.

– Mitä ihmettä… hän mumisi ja hieroi silmiään. – Mistä on kysymys? hän kysyi terävämmin nähdessään hyttiin tunkeutuneet miehet. Etummainen heistä astui lyhty kädessään lähemmäs, ja Sonja tunnisti hänet Luis de Torresiksi, laivan tulkiksi. Mies hikoili ja hänen kaidoilla kasvoillaan oli hätääntynyt ja anteeksipyytävä ilme.

– Olen pahoillani, että herätin teidät, hän supatti. – Mutta nämä miehet – hän nyökäytti päällään kolmea takanaan seisovaa miestä, – aikovat ryhtyä kapinaan.

Sonja puhui nopeasti atlantiksen kielellä, kertoen tapahtumien saaman käänteen Zadarille.

– Mitä he meistä haluavat? mies kysyi, ja Sonja tulkkasi kysymyksen.

– Tuota, ensin haluan painottaa, etten ole tässä vapaaehtoisesti mukana, de Torres sanoi.

– Huomaan sen, Sonja sanoi nähdessään veitsen, jota yksi merimiehistä painoi de Torresin selkään.

– He ovat huolissaan siitä, ettei maata ole vielä löytynyt, tulkki sanoi.

– Minähän sanoin, että löydätte maata, jos vain jatkatte eteenpäin! Sonja huudahti. – Ja vaikkette löytäisikään, eihän se meidän syymme ole, vai mitä?

De Torres kohotti kättään vaientaakseen Sonjan.

– Tähystäjä näki edessäpäin sinistä valoa, joka hohti merestä. Miehet pitävät sitä pahana enteenä. Sen lisäksi he eivät usko, että te olisitte voineet uida levämatolla mistään. He pitävät teitä paholaisen lähettiläinä…

De Torresin ääni haipui kuulumattomiin. Veistä pitelevä mies tönäisi tulkkia pakottaen tämän jatkamaan.

– He uskovat, että meille käy huonosti, jollemme heitä teitä laivasta.

– Mitä! Sonja kiljahti, vaikka oli jo osannut pelätä jotakin tämän tapaista.

– Sonja! Mistä on kyse? Zadar tiukkasi. Sonja selitti taas lyhyesti, mitä de Torres oli kertonut. Zadar kohottautui aikoen nousta seisomaan, mutta kaksi merimiestä veti esiin ilkeännäköiset puukot. Zadar vajosi takaisin punkalle.

– Uskokaa nyt, tai siis kertokaa heille, että laivamme harhautui Intiasta ja… ja tuli kova myrsky. Putosimme mereen ja te pelastitte meidät!

Sonja toisti tarinaa, jonka oli sepittänyt mielessään kerrottavaksi laivan kapteenille, Kristoffer Kolumbukselle. Jos hän olisi kertonut heidän tulleen salaperäisten voimien avulla muinaisesta Atlantiksesta, kapteeni olisi heittänyt heidät takaisin mereen omin käsin.

– Nämä ovat merimiehiä, neiti hyvä, de Torres sanoi. – He tietävät, ettei myrskyä ole ollut pitkään aikaan. Meressä ei myöskään ole kellunut jäänteitä minkäänlaisesta aluksesta. Jopa minä käsitän sellaiset asiat.

– Mutta… mutta… Sonja mietti kuumeisesti jonkinlaista järkevää selitystä, joka poistaisi epäilyt taikauskoisten merimiesten mielistä. Hän ei keksinyt yhtään mitään.

– Tiedättekö te, mitä sininen valo meressä merkitsee? de Torres kysyi.

Sonja pudisti päätään ja yritti sovittaa kasvoilleen vakuuttavan ilmeen. – Emme tietenkään. Kuinka me voisimme?

Tikaria pitelevä mies ärähti jotain, ja de Torres nyökkäsi vastahakoisesti.

– He aikovat heittää teidät laidan yli ja kaapata sen jälkeen laivan, hän ilmoitti. – He uskovat myös, että nainen laivalla tuo vain lisää huonoa onnea. En haluaisi tehdä tätä teille, mutta totuuden nimessä minun on sanottava, että meidän on parasta kääntyä paluumatkalle ennen kuin on liian myöhäistä. En kuitenkaan saanut heitä vakuutetuksi ottamaan teidät mukanamme Eurooppaan.

Sonjaa itketti, mutta hän oli liian uupunut vuodattaakseen kyyneltäkään. Näin lähellä pelastumista, ja nyt tämä!

Miehet kiskoivat heidät paitasillaan punkasta, sitoivat heidän kätensä selän taakse ja lähtivät taluttamaan heitä kannelle. Zadar yritti rimpuilla, mutta hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä irti.

Kannelle oli kokoontunut suuri osa laivan miehistöstä. Ilman suurempia muodollisuuksia kookas, karskinnäköinen mies, joka vaikutti kapinan johtajalta, antoi merkin työntää heidät laidan yli.

– Ei, odottakaa, Sonja parahti, kun häntä tartuttiin kovilla kourilla niskasta ja alettiin riepottaa kohti lankkua, jonka alla kuohahteli laiskasti öinen, musta meri.

Mikään vastustelu ei auttanut. Heidät viskattiin kuin jätesäkit lankulta alas. Sonja läsähti veteen kyljelleen ja hänestä tuntui, että kylkiluut painuivat kasaan iskun voimasta. Hän haukkoi henkeä, mutta sai vain kirvelevää merivettä keuhkot täyteen.

– Sonja! Sonja! Zadar huuteli pimeydessä epätoivoisella äänellä. Sonja yökkäili vedet sisuksistaan ja polki vettä pysyäkseen pinnalla. Hän tajusi, että kädet sidottuina he hukkuisivat muutamassa minuutissa.

– Olen täällä! hän kiljui suuntaan, josta arveli Zadarin äänen kuuluneen. Kuului loiskahduksia ja huohotusta kun mies polki vettä yrittäen päästä lähemmäs.

– Tästä me emme selviä! Zadar läähätti erottaessaan Sonjan kasvojen vaalean laikun aaltojen keskellä. – Jalkani alkavat kohta kouristella.

Sonja ei keksinyt muuta kuin huutaa apua siltä ainoalta olennolta, joka heitä saattaisi pystyä auttamaan… vaikkakin toivo oli heikko. Hän oli kuitenkin huomannut, että heidän ympärillään, aivan meren pinnan tuntumassa, leijaili sinisiä kipinöitä kuin oudon värisiä tulikärpäsiä.

Gebba! hän huusi voimiensa takaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne Tiedonhaltija oli vienyt kansansa Atlantiksen tuhouduttua, mutta ehkä hänellä oli yhä jokin yhteys kristalleihin.

– Miksi sinä häntä kutsut? Zadar ihmetteli. – Sinun täytyy säästää voimiasi…

Zadarin lause jäi kesken, kun syvyyksistä alkoi kohota lisää sinertäviä valokipinöitä. Verkalleen yksittäiset kipinät muuttuivat sinisen valon purskahduksiksi, eikä Sonjan mielessä ollut epäilystäkään siitä, mikä ne aiheutti.

– Katso! hän huoahti helpottuneena Zadarille. – Kristalli yrittää auttaa meitä. Tai Gebba, kristallien avulla.

La Gallegan kannella miehet huusivat pelosta nähdessään yhä lisääntyvän sinihohteisen valon, joka leimusi kuin villit revontulet laivojen ympärillä. Sonja tunsi ilkeää mielihyvää kuullessaan kauhunhuutojen kuoron, joka kohosi merimiesten kurkuista. Nyt valoa nousi savunkaltaisina patsaina, joka jäi vellomaan Sonjan ja Zadarin ympärille. Sonja tunsi tuttua pyörrytystä ja epätodellisuuden tunnetta, mutta ei uskaltautunut vielä sulkemaan silmiään. Hukkumisen vaara oli olemassa niin kauan kuin he olisivat veden varassa.

Sitten hän kieppui tiedottomuuteen, ja juuri ennen täydellistä pimennystä hän kuuli Gebban äänen vaimeana kaikuna, aivan kuin Tiedonhaltija olisi seisonut kaukaisella vuorella ja huutanut sanat ajan ja tilan yli.

Yrittäkää selvitä! Tämän jälkeen en voi enää auttaa…

Ääni vaimeni ja katosi lopulta kokonaan.

Luku 2

Sonja tunsi kovan puulattian allaan. Hän raotti silmiään ja näki, että aurinko paistoi viistosti suureen purjeeseen, joka pullisteli ja lepatti heikossa tuulessa. Aivan hänen vieressään lojui Zadar, joka oli myös parhaillaan heräilemässä.

Sonja maiskutti suutaan ja venytti olkapäitään. Hän hämmästyi tuntiessaan, että hänen kätensä eivät olleet enää sidotut. Sitten hän huudahti säikähdyksestä parrakkaan naaman kumartuessa hänen ylleen. Naama kuitenkin hymyili ystävällisesti, joten alkusäikähdyksen jälkeen Sonja hymyili epävarmasti takaisin.

Mies ojensi kättään ja auttoi Sonjan jaloilleen. Sitten hän sanoi jota...