© 2017 Ani Kellomäki

Päällys: Emmi Kyytsönen / Karppi Design
Kannen piirrokset: Aarni Holm

Atena Kustannus Oy
www.atena.fi

ISBN 978-952-300-360-8

Jokaiselle, joka on joskus ajatellut olevansa se ainoa.

KUPRUJA KULISSEISSA

Ensimmäisessä kodissamme, johon muutin äidin kanssa vanhempieni eron jälkeen yläkoulun alkaessa, oli kupliva seinä. Ensin ilmestyi pieniä pullistumia, joita me lapset kiinnostuneina painelimme sisään. Vähitellen pullistumat kasvoivat ja iso osa seinää näytti pannukakulta tai kuumaisemalta.

Seinä luvattiin korjata. Odotimme monta päivää nähdäksemme, miten homma hoidettaisiin. Pitäisikö koko seinä pistää maan tasalle? Eläisimmekö pitkäänkin seinäkimpaleiden ja pölyn seassa? Korjaus oli kuitenkin paljon heppoisempi. Rakennusmies saapui paikalle, tuumasi tovin, otti työkalupakistaan lastan ja raapaisi kuplat pois. Lopuksi hän suti päälle uuden, hohtavanvalkoisen maalin. Ei pölyä eikä kimpaleita. Päästiinpä vähällä, me iloitsimme.

Rakennusmiehen kantapäät ehtivät juuri ja juuri kadota näkyvistä, kun kuplat ilmestyivät samaan kohtaan uudelleen. Seinästä uhosi tunkkaista tuoksua, eivätkä kuplat olleet enää kenenkään mielestä kiehtovia.

Seinä korjattiin kolmesti samalla tavalla. Välissä rakennusfirma keksi antaa auki kaapaistun pinnan kuivahtaa vähän ennen maalausta. Seinä oli rikkiraastettu ja ruma ja haisi niin pahasti homeelle, että lapsikin sen osasi erottaa, mutta kyllähän ammattilaiset hommansa hoitaisivat. Seinä oli sileä muutaman päivän. Sitten kupli jälleen.

Vasta kuukausien päästä korjaajat myönsivät, ettei ongelma tällä tavalla tule poistumaan. Meidän huoneistomme, ja ilmeisesti aika iso joukko talon muitakin huoneistoja, piti saneerata perusteellisesti.

Lapsuudenkodissani muhi muutakin kuin kosteusvaurio keittiön seinässä. Äitini alkoholinkäyttö lisääntyi eron jälkeisinä vuosina. Minä yritin paikkailla muuttuvan tilanteen aiheuttamia kupruja pitkälti samanlaisin elkein kuin kotimme kosteusvauriota ensimmäisenä korjaamaan saapunut tunari. Vedin suuta leveämpään hymyyn, suoritin koulussa ja harrastuksissa suorittamasta päästyäni ja pinnistelin muutenkin pitääkseni lisääntyvän kosteuden piilossa. Vedin kirkasta maalia pintaan. Siitä tuli toinen luonto.

Kosmeettinen pintaremontti onnistuu ihmismieleen yhtä huonosti kuin hometaloon. Kun pinnan alla kuplii ja pullistelee, ei helppoja pikaniksejä ole saatavilla, mutta yrityksen puutteesta ei haastavissa oloissa kasvaneita lapsia voi syyttää. Yksi pingottaa kauniimmat kulissit. Toinen pitää pahaa oloa poissa juomalla itse vähän lisää, herkuttelemalla ylenpalttisesti, liikkumalla pakonomaisesti ja aloittamalla aina uudessa ihmissuhteessa. Helpotuksen toivossa voi juosta maratoneja ja paiskia töissä itsensä henkihieveriin. Voi ostaa kalliita asioita, pelata kyltymättömästi tai hakea hetken hyvää mieltä seksistä. Joku omistaa elämänsä toisten ihmisten ongelmien korjaamiselle ja pätemiselle. Olon saa hetken tuntumaan helpommalta, mutta harhautus ei tuota pysyvää apua.

Taustani tavoitti minutkin, ja mitä pidemmälle omaan aikuisuuteeni kurotin, sitä näkyvämmäksi sen vaikutukset tulivat. Ne menetelmät, joilla olin lapsena oppinut selviämään kaoottisesta arjesta – reippaus, kameleonttimainen miellyttämishalu, ylimitoitettu vastuunkanto ja oman pätevyyden kiihkeä ylikorostus – saivat minut parikymppisenä palamaan loppuun, keskivaikean masennuksen syövereihin ja kolmen kuukauden täydelliseen lepoon. Siitä pohjakolauksesta alkoi pitkä tie lapsuuden kokemusten käsittelyyn ja oman elämän ohjaksiin pääsyyn.

Tarinani on melko tyypillinen suomalainen alkoholikertomus. Vaikka suomalainen sarjakuvakerronta ja kansalliset kaskut ovat täynnä rappioalkoholisteja, jotka siilaavat hampaat mustuneina tuulilasinpesunestettä ranskanleivän läpi, ehdoton enemmistö Suomessa pulmallisesti juovista vanhemmista on tuiki tavallisia ihmisiä. Iso osa käy töissä, mökkeilee, lukee iltasatuja ja jonottaa kaupan kassalla jauhelihaa tai nyhtökauraa kärryissään.

Minäkin kasvoin mukavasti toimeentulevan, kulttuuria harrastavan perheen keskimmäisenä lapsena. Muistan teatterikäyntejä, yhdessä laulettuja lauluja ja ulkomaanmatkoja. Sain ensimmäisen vuosikymmeneni aikana, ja alkuvuodet toistakin, osakseni napakkaa kasvatusta, lempeitä rajoja ja kokemusta rakastetuksi tulemisesta. Hyvä perhe, kauniit lapset, viuluakin soitettiin. Vanhempieni avioero muutti kuitenkin tilannetta rajusti.

Juominen ei ollut eron syy eikä seuraus, mutta sille kohtaa muutos osui. Lapsi ei osaa ruotia syitä tai seurauksia, enkä aikuisenakaan ota oikeudekseni puida taustoja tarkemmin. Totean vain että niin tapahtui, ja kuten myöhemmin näkyy, tämäkään kokemus ei ollut poikkeuksellinen.

Ensimmäiset eron jälkeiset ajat elämä näytti asettuvan uusiin uomiinsa hyvin. Sitten ote alkoi herpaantua. Makuuhuoneen alahyllylle alkoi kertyä ensin ruskeita ja vihreitä pulloja, sitten kirkkaita ja värikylläisiä. Sitäkään en tiedä, oliko ahdistuneisuus syy juoda vai lisäsikö juominen ahdistuneisuutta. En tiedä oliko ensin kireys, jota juomalla pyrittiin höllentämään, vai kiristyikö tilanne juomisen lisääntyessä. Asiasta ei sopinut puhua. Kaikkihan oli hyvin.

Kun perheellä, jolla menee hyvin, ei sitten menekään hyvin, voi muutos iltasaduista ja teattereista ihan muuhun olla yllättävän jyrkkä ja nopea. Ympäristö näkee perheen vielä pitkään niin kuin ennenkin, sillä niin se halutaan nähdä, koska se on helpompaa.1 Hyvien asioiden halutaan pysyvän hyvinä, eikä pieniin tai edes keskisuuriin vihjeisiin tartuta. Jos joku särö jossain vilahtaa, se on varmasti poikkeus ja ohimenevää. Todellisuutta ei haluta nähdä edes silloin, jos perheellä on näyttänyt menevän huonosti jo pitkään. Joku varmasti on jo puuttunut tuohon, kaikillehan sitä joskus, yksityisasioita. Sekin on helpompaa.

Lisää pulmia syntyy, kun perheen sisälläkin leikitään, että asiat ovat hyvin. Lapsi voi niissä oloissa joutua luovimaan isojen ristiriitojen aallokossa. Meilläkin, uudessa varkain alkaneessa ajanlaskussa, harjoiteltiin uskomaan muuta kuin mitä oli aistein havaittavissa. Työssäkäyvä vanhempi ja ulkomaanmatkat tarkoittavat, että kaikki on hallinnassa. Viuluja soitetaan vieläkin, ei siis hätää. Tunteita opeteltiin pakkaamaan pieniin lokeroihin, niin että ne eivät muistuttaisi sanotun ja koetun ristiriitaisuuksista. Kaikkihan oli hyvin, koska kaikki näytti olevan hyvin.

Nuo ristiriidat jättivät minuun paljon sellaista jäätä, jota olen ymmärtänyt sulatella vasta aikuisiällä. Pinnistely ja päteminen ajoivat minut törmäyksiin häpeän, riittämättömyydentunteiden ja miellyttämissuhteiden kanssa, ja pitkään psykoterapiaan. Lopulta samat kokemukset veivät minut keski-iän kynnyksellä itkemään pohjattomalta tuntuvaa ydinparkua vertaistukiryhmän istuntoon, ja teinien äitinä kirjoittamaan kosteissa oloissa kasvamisesta blogiini. Kuusinumeroisten lukijamäärien vyöryessä pikkuiselle palstalleni havahduin lopullisesti siihen, minkä kokoisesta kysymyksestä oikeastaan onkaan puhe, kun puhutaan perheissä tapahtuvasta alkoholin liikakäytöstä. Että meitä oli melkein joka pulpettirivillä, oli silloin, ja on edelleen. Ja miten oleellista siitä on puhua ääneen.

Oma lapsuuteni osuu Suomen historiassa erittäin mielenkiintoiseen aikaan, sillä myös muissa suomalaiskodeissa alkoholin käyttö oli juuri rajusti lisääntynyt aiemmasta. Synnyin vuonna 1976 ja asenteet juomista kohtaan olivat vain muutamia vuosia ennen syntymääni muuttuneet merkittävästi hyväksyvämmiksi. Alkoholia sai paljon aiempaa helpommin, ja uusista vapauksista nautti erityisen suuri ikäluokka. Myös perheet olivat erilaisia kuin nykyään. Aikuiset sanelivat lasten ja aikuisten roolit perheessä paljon selvemmin kuin nykyään, kun vallalla on keskusteleva ja lasten tarpeita ja ajatuksia huomioiva tyyli.2

Erityisen ajankohtaiseksi aiheen juuri tällä hetkellä tekee se, että nyt me, tuon suuren, kosteamman sukupolven perilliset kasvatamme omissa kodeissamme seuraavaa sukupolvea niillä rahkeilla, jotka meille omassa lapsuudessamme annettiin. Meidän ruuhkavuosielämässämme liikajuominen on yhä monella tavalla läsnä. Moni painii lapsuuden kipeiden kokemusten kanssa, kärsii omassa perheessään päihdeongelmasta tai kantaa huolta eläkeikään ehtineestä, ehkä edelleen liikaa juovasta vanhemmastaan.

On hyvä hetki puhua siitä, millaisia kysymyksiä liikaa juovan vanhemman kanssa kasvaminen saattaa jättää pohdittavaksi, ja millaisia kaikuja menneisyydestä saatetaan tiedostamatta siirtää seuraaville polville.

KIRJAN RAKENTEESTA JA HAASTATELLUISTA

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Aivan ensin paneudun lyhyesti suomalaiseen alkoholikulttuuriin ja sen muutoksiin ja runsaasti juoneiden isien ja äitien lapsina kasvaneiden ihmisten lapsuuskokemuksiin. Tarkastelen aineistoni avulla, miltä isän tai äidin alkoholinkäyttö näytti lapsen silmin, miten perheessä suhtauduttiin juomiseen ja miltä lapsista tuntui kantaa paljon ikävuosiaan raskaampaa vastuuta perheen hyvinvoinnista. Ensimmäisessä osassa pohdin myös perheissä koettua häpeää ja salailun ilmapiiriä sekä äärimmäisiä rajanylityksiä: henkistä, fyysistä, taloudellista, sosiaalista ja seksuaalista väkivaltaa.

Toinen osa näyttää samat kosteikon kasvatit aikuisina. Miten tarinansa kertoneet kokevat lapsuuden kokemustensa vaikuttaneen aikuisen elämänsä ihmissuhteisiin, parisuhteen käänteisiin, työelämän jaksamiseen ja ajatuksiin itse vanhemmaksi tulemisesta? Käsittelen myös lapsuudessa läheltä nähdyn liikajuomisen koettuja vaikutuksia aikuisten lasten omaan alkoholinkäyttöön. Tämän osan katkelmissa kertojat pohtivat myös nykyistä suhdettaan vanhempiinsa sekä vanhempien vanhuudenturvaan liittyviä kysymyksiä.

Kirjan viimeisessä osassa mietitään, voiko lapsuudenkodin kipeästä perinnöstä päästä eroon. Miten menneisyyden kokemuksiin voi ottaa etäisyyttä ja millä keinoin niiden kanssa tullaan sinuiksi? Luku kysyy myös, onko liikaa juoneelle vanhemmalle annettava anteeksi ja miten se vo...