Ruotsinkielinen alkuteos Häxan
© 2017 Camilla Läckberg
First published by Bokförlaget Forum, Sweden
Published by arrangement with Nordin Agency, Sweden
Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki
ISBN (painettu kirja) 978-951-24-0896-2
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0845-0
Omistettu Pollylle
Oli mahdotonta tietää, millaiseksi tytön elämä olisi muodostunut. Kuka hänestä olisi tullut. Mitä hän olisi tehnyt työkseen, ketä hän olisi rakastanut ja surrut, kenet hän olisi menettänyt, mitä hän olisi saavuttanut. Olisiko hän saanut lapsia, ja jos olisi, niin millaisia ja kuinka monta. Sitäkään ei voinut kuvitella, miltä hän olisi näyttänyt aikuisena naisena. Neljän vuoden iässä mikään ei ollut valmista. Silmien väri vaihteli sinisestä vihreään, hiukset, jotka olivat syntyessä olleet tummat, olivat nyt vaaleat, mutta niissä erottui häivähdys punaista, joten väri olisi saattanut vielä muuttua. Erityisen vaikeaksi arvioimisen teki se, että hän makasi lammen pohjassa kasvot alaspäin. Takaraivon peitti paksu kerros hyytynyttä verta. Vaalean sävyn erotti ainoastaan vedessä leijailevista hiustenlatvoista.
Kaikkiaan näkyä ei voinut sanoa karmivaksi. Yhtään sen karmivammaksi kuin jos tyttö ei olisi maannut vedessä. Metsän äänet olivat samat kuin aina muulloinkin. Valo siivilöityi puiden lomasta niin kuin aina siihen aikaan päivästä, jos aurinko paistoi. Vedessä näkyi pientä liikettä, sen pinnan rikkoivat ainoastaan laskeutuvien korentojen levittämät renkaat. Muutos oli alkanut, ja vähitellen tyttö sulautuisi osaksi metsää ja vettä. Jos häntä ei löydettäisi, luonto jatkaisi rauhassa kiertokulkuaan ja hajottaisi ruumiin.
Vielä toistaiseksi kukaan ei tiennyt, että tyttö oli poissa.
”Luuletko, että äitisi laittaa päälle valkoisen mekon?” Erica kysyi ja kääntyi sängyssä katsomaan Patrikia.
”Hehheh, onpa hauskaa”, Patrik sanoi.
Erica nauroi ja tökkäsi miestä kylkeen.
”Miten se voi olla sinulle niin kamala juttu, että äitisi menee naimisiin? Isäsihän on ollut naimisissa jo pitkään, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.”
”Tiedetään, olen pöhkö”, Patrik sanoi päätään pudistellen, heilautti jalat sängynreunan yli ja alkoi pukea sukkia. ”Pidän Gunnarista, ja on kiva, ettei äidin tarvitse olla yksin…”
Hän nousi ja veti farkut jalkaan.
”En vain ole ehtinyt tottua ajatukseen. Äiti on ollut yksinään niin pitkään kuin muistan, ja jos asiaa oikein analysoi, niin varmasti taustalla kummittelee joku äiti–poika-kompleksi. On niin… omituista ajatella, että oma äiti… seurustelee.”
”Siis että äidilläsi ja Gunnarilla on seksielämää?”
Patrik peitti korvansa.
”Lopeta!”
Erica nauroi ja heitti Patrikia tyynyllä. Siitä alkoi sota, ja tyyny lensi saman tien takaisin. Patrik heittäytyi Erican päälle, mutta paini vaihtui nopeasti hyväilyksi ja raskaaksi hengitykseksi. Erican sormet etsiytyivät Patrikin housunnapeille ja ryhtyivät availemaan niitä.
”Mitä te teette?”
Majan heleä ääni sai heidät havahtumaan ja kääntämään katseensa ovea kohti. Ovella seisoivat Majan lisäksi kaksospojat, jotka tarkkailivat vanhempiaan uteliaina isosiskon selän takaa.
”Me vain kutiteltiin vähän”, Patrik sanoi hengästyneenä ja nousi istumaan.
”Oveen täytyy saada hakanen ja vähän äkkiä!” Erica kivahti ja kiskaisi peiton yläruumiinsa suojaksi.
Hän vääntäytyi istuvilleen ja onnistui hymyilemään lapsille.
”Menkää alas aamupalalle, me tullaan kohta perässä.”
Patrik oli ehtinyt saada vaatteet ylleen ja hätisti lapsia pois makuuhuoneesta.
”Jos et osaa asentaa sitä itse, voit pyytää apua Gunnarilta. Hän tulee varmaan mielellään työkalupakkinsa kanssa. Ellei sitten ole liian kiireinen toisaalla…”
”Nyt riitti”, Patrik sanoi nauraen ja lähti alakertaan.
Erica hymyili ja laski päänsä takaisin tyynyyn. Hän voisi hyvin levätä vielä hetken. Vapaa aikataulu oli yksi kotona työskentelyn hyvistä puolista, mutta sitä saattoi pitää myös huonona puolena. Kirjailijantyö vaati tahdonvoimaa ja itsekuria, ja välillä hän tunsi olonsa yksinäiseksi. Silti hän rakasti työtään, hän rakasti kirjoittamista, sitä että sai herättää henkiin tarinat ja valitsemansa ihmiskohtalot, tutkia ja kaivella arkistoja ja yrittää selvittää, mitä oli tapahtunut ja miksi. Tapaus, jota hän parhaillaan tutki – pikku Stellan sieppaus ja murha – oli odottanut vuoroaan jo pitkään. Rikoksen olivat tehneet Helen Persson ja Marie Wall, ja se oli koskettanut ja kosketti yhä kaikkia Fjällbackan asukkaita.
Ja nyt Marie Wall oli tullut takaisin. Kuuluisa Hollywood-tähti oli palannut Fjällbackaan näyttelemään Ingrid Bergmanista kertovassa elokuvassa. Koko pikkukaupunki kohisi.
Kaikki olivat tunteneet jonkun asianosaisista tai heidän perheenjäsenistään, ja kaikki olivat olleet yhtä järkyttyneitä sinä heinäkuisena iltapäivänä vuonna 1985, kun Stellan ruumis oli löytynyt metsälammesta.
Erica kääntyi kyljelleen ja mietti, oliko aurinko paistanut silloin yhtä kuumasti kuin nyt. Hän tarkistaisi asian heti, kunhan saisi raahauduttua muutaman metrin matkan makuuhuoneesta käytävän poikki työhuoneeseen. Mutta ei vielä, vasta kohta. Hän pani silmät kiinni ja torkahti Patrikin ja lasten ääniin, jotka kantautuivat keittiöstä kerrosta alempaa.
Helen nojautui eteenpäin ja antoi katseensa vaeltaa. Hän nojasi hikisillä käsillä polviinsa. Henkilökohtainen ennätys, vaikka hän oli tänään juossut tavallista myöhemmin.
Meri avautui silmien edessä säihkyvän sinisenä, mutta hänen päänsä sisällä riehui myrsky. Hän venytteli ja kietoi kädet ympärilleen, hän ei voinut lakata tärisemästä. ”Joku käveli juuri hautani yli”, oli hänen äidillään tapana sanoa. Ehkä sitten. Ei niin, että joku olisi kävellyt hänen oman hautansa yli. Mutta jonkun haudan.
Aika oli levittänyt verhonsa menneen ylle, muistikuvat olivat hämäriä. Parhaiten hän muisti äänet, jotka tivasivat, mitä oli tapahtunut. Ne kyselivät samoja asioita uudestaan ja uudestaan, kunnes hän ei enää tiennyt, mikä oli heidän totuutensa ja mikä hänen.
Silloin oli tuntunut mahdottomalta ajatukselta tulla takaisin, rakentaa elämä tänne. Mutta kuiskuttelu ja huutelu olivat vaimenneet vuosien myötä hiljaiseksi mutinaksi, kunnes sekin loppui. Hän oli tuntenut itsensä jälleen osaksi yhteisöä.
Mutta nyt sama ruljanssi alkaisi taas. Kaikki vanhat asiat kaivettaisiin esiin. Ja kuten elämässä usein, tapahtumat kasaantuivat. Hän ei ollut nukkunut moneen viikkoon saatuaan Erica Falckilta kirjeen, jossa tämä kertoi kirjoittavansa kirjaa ja haluavansa tavata hänet. Pärjättyään pitkään ilman lääkkeitä hän oli vuosien tauon jälkeen joutunut uusimaan reseptin. Muuten hän ei olisi mitenkään selvinnyt tuoreimmasta uutisesta: Marie oli tullut takaisin.
Oli kulunut kolmekymmentä vuotta. He olivat viettäneet Jamesin kanssa rauhallista hiljaiseloa, juuri kuten hän tiesi Jamesin haluavankin. Kyllä ne puheet jossain vaiheessa loppuvat, James oli sanonut. Ja ollut oikeassa. Synkät ajat olivat takanapäin, kunhan Helen huolehti siitä, että kaikki sujui niin kuin piti. Ja muistot olivat pysyneet visusti piilossa. Aina tähän päivään asti. Mielessä välähteli kuvia. Hän näki silmiensä edessä Marien kasvot. Ja Stellan iloisen hymyn.
Helen käänsi katseensa takaisin merelle ja yritti pitää sen harvakseltaan kohoavissa aalloissa. Mutta kuvat eivät suostuneet häipymään. Marie oli tullut takaisin, ja se tiesi tuhoa.
”Anteeksi, missä on vessa?”
Sture, seurakunnan työntekijä, katsoi kannustavasti Karimia ja muita, jotka olivat kokoontuneet ruotsinkurssille Tanumsheden vastaanottokeskukseen.
Kaikki toistivat niin hyvin kuin osasivat: ”Anteeksi, missä on vessa?”
”Paljonko tämä maksaa?” Sture jatkoi.
Ja kuoro toisti: ”Paljonko tämä maksaa?”
Karim koetti yhdistää Sturen luokan edessä lausumat sanat silmiensä alla olevaan tekstiin. Kaikki kuulosti niin erilaiselta. Kirjaimet ja niistä muodostuvat äänteet.
Hän katseli ympärilleen huoneessa ja näki urhean kuusihenkisen joukon. Muut olivat ulkona auringossa pelaamassa palloa tai sisällä mökeissä lepäilemässä. Osa yritti kuluttaa aikaa ja paeta muistoja nukkumalla, osa meilaili yhä elossa ja tallessa oleville ystävilleen ja sukulaisilleen tai surfasi uutissivustoilla. Vaikka eipä niistä paljon kostunut. Hallitus levitti pelkkää propagandaa, ja kansainvälisten uutistoimistojen oli vaikea saada toimittajiaan paikan päälle. Karim oli itsekin työskennellyt toimittajana entisessä elämässään ja ymmärsi, miten hankalaa Syyrian kaltaisesta rikkinäisestä ja sotien runtelemasta maasta oli välittää reaaliaikaisia ja totuudenmukaisia tietoja.
”Kiitos, että kutsuitte meidät kotiinne.”
Karim tuhahti. Siinä oli lause, jolle hänellä ei taatusti olisi käyttöä. Hän oli oppinut hyvin pian, että ruotsalaiset olivat varautunutta kansaa. He eivät olleet toistaiseksi olleet tekemisissä kenenkään muun ruotsalaisen kanssa kuin Sturen ja vastaanottokeskuksen työntekijöiden.
Tuntui kuin he elelisivät omassa kuplassaan, täysin eristettyinä muusta maailmasta. Heillä ei ollut muuta kuin toisensa. Ja muistot kotimaasta. Hyvät muistot, mutta ennen kaikkea huonot. Ne, jotka toistuivat painajaisissa hereillä ja valveilla, aina vain uudestaan. Karim oli yrittänyt sulkea mielestään kaiken. Sodan, josta oli tullut arkipäivää. Ja pitkän matkan pohjoisen luvattuun maahan.
Hän oli selvinnyt hengissä. Samoin hänen rakas Aminansa ja heidän aarteensa, Hassan ja Samia. Millään muulla ei ollut väliä. Hän oli onnistunut tuomaan heidät turvaan, antamaan heille mahdollisuuden tulevaisuuteen. Vedessä kelluvat ruumiit tunkeutuivat uniin, mutta kun hän avasi silmänsä, ne olivat poissa. Hän perheineen oli täällä. Ruotsissa. Mikään muu ei ollut tärkeää.
”Miten sanotaan se, että tekee seksi?”
Adnan nauroi omalle kysymykselleen. Adnan ja Khalil olivat kurssin kuopuksia. He istuivat vierekkäin ja villitsivät toisiaan.
”Vähän kunnioitusta”, Karim komensi arabiaksi ja mulkaisi poikia.
Adnan kohautti anteeksipyytävästi hartioitaan Sturelle, joka nyökkäsi.
Khali...