Kansi

Nimiö

Kjell Westö

Rikinkeltainen taivas

Käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Ruotsinkielinen alkuteos

Den svavelgula himlen

Kääntäjä on saanut Suomen Kulttuurirahastolta tukea ruotsinkielisen kirjallisuuden suomentamiseen.

Copyright © Kjell Westö ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31712-8

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alkusanat

Perhaps my best years are gone. When there was a chance of ­happiness.

But I wouldn’t want them back. Not with the fire in me now.

Samuel Beckett

Déjà vu -kokemus on vain ahdistusta elämän epätodellisuuden edessä.

Stella Rabell

Prologi

(LOKAKUUN ILTA)

Kun se tapahtui, olin asunut siellä vähän yli vuoden.

Rivitalossa Lauttasaaren eteläisimmässä kärjessä, Särkiniemen lähellä. Asunto oli tilava ja kahdessa kerroksessa.

Työhuoneeni oli yläkerrassa, olohuoneen vieressä, ja sieltä avautui näköala Länsilahdelle ja Käärmeluodoille. Siitä olin unelmoinut koko ikäni, kaupunkiasunnosta merinäköalalla.

Eräänä lokakuisena lauantai-iltana työskentelin myöhään. Kirjoitin esseetä latinalaisamerikkalaisesta kirjallisuudesta, olin luvannut sen eräälle aikakauslehdelle. Työotsikko kuului ”Borgesista Bolañoon”, halusin vetää yhteyksiä noiden kahden välille, mutta olin lukenut liian vähän Bolañoa jotta ajatukset olisivat virranneet. Nojasin kyynärpääni kirjoituspöytään, tuin leukani ristittyihin käsiini ja tunsin itseni aivan tyhjäksi. Luin ja kirjoitin – niin elin elämääni – mutta silti tietoni olivat rajalliset ja minulla oli hyvin vähän sanottavaa. Pohjimmiltani en tiennyt edes kuka olin enkä olivatko muistoni oikeita muistojani.

Syksy oli siirtynyt lohduttomaan vaiheeseensa, keltaiset lehdet takertuivat tahmaisina katuihin ja taivaalta tuli tihkua ja kaatosadetta vuorokaudet ympäriinsä. Sade oli tiivistynyt ikkunaani, ja tuhannet pienet pisarat kerääntyivät tiheäksi muodostelmaksi ympäröimään rannan lyhdyn punertavaa heijastusta.

Rannassa kulki valaistu kävelytie joka oli hölkkääjien ja sauvakävelijöiden suosiossa. Kesäisin kävelytien ja rehevien pensaiden ympäröimän leikkipuiston peitti pieni metsikkö, mutta nyt näkymä oli melkein avoin. Sää oli kuitenkin niin kehno ettei hölkkääjiä tai sauvakävelijöitä näkynyt.

Mutta yhtäkkiä minusta näytti, että siellä alhaalla liikkui joku. Risuisen pensaikon takana leikkipuiston alapuolella, lähellä rantaa ja asuntoyhtiön laituria.

Se ei ollut mikään tavallinen ohikulkija, siinä tapauksessa olisin nähnyt hänet selvästi. Pikemminkin vaikutti siltä kuin joku olisi kyyristellyt siellä ja yhtäkkiä vaihtanut asentoa, niin kuin hänen olisi ollut pakko suoristella jäseniään.

Mutta siellä satoi, ja alastomat pensaat ja puunlatvukset vapisivat tuulessa, ja oli vaikea nähdä tarkasti.

Ensin sysäsin ajatuksen syrjään mielettömänä. Asuntoni oli turhan iso minulle, minähän elin yksin. Sattumalta tiesin että naapurit molemmilta puolilta, Hakalan perhe ja von Schantzin pariskunta, olivat matkoilla. Ja ulkona oli synkkää ja pimeää kuin manalassa, ja se kaikki oli saanut minut turhaan kiihtymään ja näkemään olemattomia. Lapsena olin pelännyt pimeää, ja näköjään pelko oli palaamassa. Miksi joku viipyisi rannassa tällaisella säällä?

Mutta kun on saanut yhden ajatuksen, niitä tulee lisää, ne synnyttävät toisensa, kaikki lähtee liikkeelle, ja ellei päähänpistoja saa loppumaan, mielikuvitus alkaa laukata yhä hurjemmin.

Pian minä tuijotin ulos niin tiukasti että silmistä alkoi vuotaa vettä, ja uskoin useammankin kerran näkeväni siellä jonkun. Sain päähäni että ulkona piileskelevällä henkilöllä oli jokin tehtävä, että hän tarkkaili minua ja oli kyyhöttänyt siellä hämärän tulosta asti: olin ollut kotona koko illan, ja nyt kello oli kohta kaksitoista.

Ymmärsin että oli hyödytöntä istua tuijottamassa ulos ikkunasta. Puin villapaidan päälleni ja menin pitkälle parvekkeelle, kuljin siellä edestakaisin ja tarkkailin rantaa eri kulmista. Sinne oli runsaat sata metriä, ja kaikki näytti kuolleelta ja hiljaiselta. Asetuin keskelle parveketta, kumarruin eteenpäin ja nojauduin kaiteen yli. Puu tuntui kylmältä ja sienimäiseltä sormieni alla. Seisoin pitkän aikaa hiljaa sydän hakaten ja ajattelin että jos siellä on joku, minä jaksan odottaa, sillä kärsivällisyyttä olen hankkinut vuosien varrella. Olin nyt pelästyttänyt itseni kunnolla ja jouduin vastustamaan haluani mennä sisälle, vetää kaikki verhot eteen ja pystyttää barrikadit molemmille oville, niin kadulle kuin pihalle vievälle.

Yritin puhua itselleni järkeä, kehotin itseäni ottamaan taskulampun ja menemään katsomaan, sinnehän oli vain sata metriä, ja lyhyen matkan päässä naapuritalossa hohti muutama ikkuna turvallista valoa. Tekisin vain pienen lenkin rantaan, toteaisin ettei siellä ollut mitään ja palaisin sitten ylös jatkamaan työtäni Borgesin ja Bolañon parissa. Tai vielä mieluummin, lopettaisin työnteon, sytyttäisin tulet ja kaataisin itselleni lasillisen viiniä, katsoisin ehkä elokuvan tai jakson jostain Netflixin sarjasta ja menisin sitten nukkumaan.

Silloin näin taas liikettä pensaiden takana.

Menetin malttini, hain kaapista ison taskulampun, palasin parvekkeelle ja aloin heiluttaa lamppua kiihkolla jonka myöhemmin tajusin olleen lähes paniikinomaista. Taskulamppu oli voimakas, mutta valo ei oikein yltänyt puistoon, joten vahvistin vaikutelmaa huutamalla kahdella kielellä: kuka siellä? är det någon där?

Kuulin itse miten pelokkaalta ääneni kuulosti. Mutta vaikka pelkäsin, tunsin itseni myös naurettavaksi. Mitä minä oikein puuhasin? Olin Helsingissä enkä missään Trollshovdan metsässä tai yksinäisellä maatilalla. Mitä naapurit tekisivät jos näkisivät minun touhuni, soittaisivatko he juorulehtiin ja vihjaisivat että taas yksi eilispäivän julkkis oli sekoamassa viinaan ja huumeisiin?

Päätin palata sisälle. Vain viimeinen tarkistus, ajattelin, ja niin suuntasin taskulampun leikkipuistoon vielä kerran – valokeila pyyhki kiipeilyverkkoa ja keinuja, mutta pensaat ja kävelytie jäivät puoliksi pimentoon.

Näin kuitenkin että joku nousi pystyyn siellä, aivan pensaiden takana. Pelkkä varjo, epätarkka ja hupparin huppu ylhäällä. Mutta epäilemättä se oli ihminen.

Se joku kahmaisi jotain maasta, repun tai ehkä olkalaukun, ja lähti kyyryssä paikalta. Hän ei tietenkään liikkunut kohti taskulamppua ja oli myös tarpeeksi fiksu vältelläkseen valaistua kävelytietä ja hiipiäkseen tiehensä pensaiden ja metsikön puunrunkojen suojissa.

Ja oli mennyt. Jäljellä oli vain pimeys ja sade ja tuuli.

Minä olin niin pelästynyt että halusin lähteä kotoa, halusin tilata taksin ja ajaa keskustaan, mainoskylttien ja baarien luo, ja mennä yökerhoon ja sitten yöpyä hotellissa ja tulla takaisin vasta kun aamu olisi jo aikaa sitten valjennut. Mutta en tehnyt niin, en saanut tehdyksi: keskusta oli muuttunut minulle vieraaksi maaksi, siellä elivät ja hallitsivat uudet sukupolvet, ja baarit ja klubit ja hotellit olivat nyt heidän.

Ja vähitellen aloin tulla järkiini ja ymmärsin, että kuka siellä alhaalla olikin kykkinyt, olin onnistunut säikäyttämään hänet.

Olin vauhkona pelosta, mutta sateessa oleillut henkilö oli paennut eikä uskaltaisi tulla takaisin. Minun täytyi rauhoittua, olin omassa kodissani eikä minulle voisi tapahtua täällä mitään pahaa.

Lukitsin kuitenkin molemmat ovet sisäpuolelta ja kiinnitin myös turvaketjut. Tein Facebookiin pinnistellyn kepeän päivityksen, jossa kirjoitin että nyt oli satanut ja myrskynnyt jo niin pitkään että aloin nähdä aaveita puistoissa. Sitten yritin soittaa muutamille ystävilleni, soitin Stella Rabellille ja Krister Tuomiselle ja Linda Vogtille. Kukaan ei vastannut. Mutta silloin olin jo kaatanut itselleni lasillisen vahvaa zinfandelia ja juonut pari kulausta, ja pelko alkoi laantua.

Päätin katsoa jakson House of Cardsia ja mennä sitten nukkumaan.

Mutta katsoin seitsemän jaksoa ja valvoin koko yön, aina siihen asti kun aamu valkeni.

En tehnyt ilmoitusta tapahtuneesta, enhän tiennyt ollenkaan kuka siellä rannassa oli piileskellyt ja miksi. Eikä minulla ollut todistajiakaan.

Reilut kaksi viikkoa myöhemmin, 9. marraskuuta, Alex ­Ra­­­­­­bel­lia puukotettiin keskellä katua. Seuraavana päivänä poliisi meni erääseen kaupungin pohjoispuolella sijaitsevaan taloon ja löysi ampuma-aseita ja MacBookin jossa oli päiväkirjamerkintöjä, kaikkea alkaen painajaismaisista näyistä ja loppuen minun ja Alexin ja monen muunkin ihmisen, tunnetun ja tuntemattoman, tuomitsemiseen. Vajasta löytyi kemikaaleja joita voitiin käyttää pommien valmistuksessa. Osa muistiinpanoista oli pantu You­Tubeen, mistä monet ehtivät löytää ne ennen kuin ne poistettiin.

Useita kuukausia myöhemmin kysyin komisario Sorvalilta tiesikö poliisi, oliko mies – silloin hän oli jo tunnustanut piilotelleensa rannassa – ollut aseistettu sinä iltana.

Sorvali vastasi että omien sanojensa mukaan mies oli ollut aseistettu, ja poliisin käsitys oli, että hän puhui totta.

Aseistettu… ihanko totta? minä toistin epäilevästi ja typerästi. Että hän olisi siis voinut… jos olisi tahtonut…?

Kyllä, Sorvali sanoi. Hän olisi voinut. Se mitä te luulitte laukuk­si oli asekotelo. Kivääri.

Mutta… miksi hän ei sitten tehnyt sitä?

Sitä me emme tiedä, Sorvali vastasi. Olemme tietysti kysyneet sitä kuulusteluissa. Mutta hän ei ole halunnut vastata.

Sen jälkeen en kysynyt Sorvalilta enää mitään. Yritin vielä viimeisen kerran unohtaa kaiken.

Mutta tiesin jo ettei se onnistuisi, tiesin että olin sidoksissa kaikkeen mitä oli tapahtunut, en vain siihen mitä tapahtui nykyhetkessä, vaan myös kaikkeen mitä oli tapahtunut vuosien varrella ja mikä oli johtanut siihen pisteeseen, missä nyt olin. ­Pisteeseen, jossa minä monien muiden lailla seisoin tuijottamassa tihenevään pimeyteen, tulevaisuuden mustaan luolaan, jossa väki­valta ja ­tulevat sodat liikehtivät kuin lepattavat varjot.

(SANDRINEN KASVOT)

Kun hyökkäyksestä Alexia vastaan oli kulunut viikko, lööpit eivät­ enää kirkuneet tuoreita uutisia tapahtuneesta. Lääkärit vakuut­tivat että Alex palaisi entiselleen, hänen vointinsa oli paljon ­parempi ja hän oli jo antanut haastatteluja tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Silloin Sandrine katosi.

Kahdeksaan vuorokauteen kukaan ei tiennyt, oliko hän muuttanut ulkomaille vai oliko hänet siepattu vai oliko hän pudonnut järveen ja hukkunut, vai oliko hän vain halunnut päästä kaikesta.

Kun ajattelin viime aikojen tapahtumia, minusta tuntui järkevältä olettaa että Sandrine oli todellakin halunnut kadota.

Hänen kohutusta näyttelystään oli vain kymmenen kuukautta. Sandrine käytti valokuvatessaan isänsä sukunimeä Miller, mutta oli yleisessä tiedossa että hän oli Stella Rabellin tytär ja kiistellyn ja vastikään likimain tapetun Alexin sisarentytär. Katoamisesta seurasi jälleen paljon tviittejä ja monia uteliaita päivityksiä, ja iltapäivälehdet ja tv osallistuivat tietenkin keskusteluun.

Ne ottivat nyt käyttöön järeän kaluston ja tekivät paljastuksia koko suvusta. Ne tekivät juttuja Alexin yrityshistoriasta, hänen menestyksistään kahdeksankymmentäluvulla ja postilaatikkoyrityksistä ja verovilpistä nyt myöhemmin, ne kirjoittivat isoisä Poasta ja isä Jakobista ja ne kirjoittivat Theasta ja veneonnettomuudesta. Ja ne uskottelivat tietysti että Sandrinen katoamisen ja Alexiin kohdistuneen hyökkäyksen välillä oli yhteys, mutta se jäi irrallisiksi spekulaatioiksi.

Stellan elokuvaroolit yhdeksänkymmentäluvun alusta löydettiin, ennen kaikkea elokuvassa Ystävä menneisyydestä, kuten myös hänen suhteensa muutamiin tunnettuihin ja puolitunnettuihin miehiin, joiden joukossa olin minä, kirjailija jonka maine perustui jo 1990-luvulla julkaistuun romaaniin. Sitä että Stella ja minä olimme seurustelleet kaksikin kertaa, yli viidentoista vuoden väliajalla, ei saatu selville. Tai sitten saatiin, mutta asiaa pidettiin epäkiinnostavana.

Sandrinen tai Thean lukioaikaisia poikaystäviä ei löydetty. Mutta tiedotusvälineillä oli Alex ja hillitön Thea, niillä oli Stella ja hänen menestyksekäs mutta mutkitteleva tiensä halki elämän, niillä oli polemiikki joka oli saanut alkunsa Sandrinen Fikru-­poikaa esittävästä valokuvasta, ja vanhemmilta ajoilta niillä oli Poan isänmaalliset ponnistukset ja hänen perijänsä Jakobin erikoinen kohtalo. Pian iltalehdet tekivät kumpikin koosteen, jollaisia yleensä tehdään vain kuninkaallisista ja miljardööreistä.

MENESTYKSEN HINTA

TRAGEDIAT PIINAAVAT RABELLIN SUKUA

* Terroritekoja * Itsemurhia * Mystisiä onnettomuuksia

* Sukuriitoja * Alastonskandaaleja *

Tuollaisen koosteen voisi tehdä monestakin suvusta. Mutta nyt oli kyse Rabelleista. Lapsuudenystävästäni Alexista. Hänen sisarestaan Stellasta. Ja Sandrinesta, jonka kanssa olin istunut juttelemassa monta iltaa Mankkaan talossa asuessani. En tiedä vanhemmuudesta paljoakaan, mutta olin yrittänyt parhaani mukaan olla Sandrinelle isän korvike. Nyt muistin hänen kasvonsa, ilmeensä, miten hän yritti esittää kovaa ja välinpitämätöntä. Mutta turhaan, sillä hänen kasvonsa olivat niin paljaat, hänessä eli yhä se pikkutyttö, vakavissa sinisissä silmissä, nyrpeydessä suun tienoilla. Joka kerta kun ajattelin Sandrinen teinitytön kasvoja niinä päivinä kun hän oli kadoksissa, vakuutin itselleni että hän oli elossa ja voi hyvin, ja toivoin että hän oli jossain missä ei joutunut näkemään otsikoita ja lukemaan lehtijuttuja.

I: ALEX

1.

(KAIVANNOSTA)

Kun olin lapsi, tiesin että tulevaisuudesta tulisi sopuisa ja valoisa. Tiesin myös että isäni uskoi samoin. Älkää kysykö miksi olin siitä niin varma, sillä emme koskaan puhuneet asiasta, välillämme vain vallitsi yksimielisyys, ja kaikkein vahvinta se oli silloin kun istuimme kaksistaan isän tupakanhajuisessa Simcassa.

Meidän uskomme oli järjetön. Ne vuodet olivat pinnalta värikkäitä: popmusiikkia ja avaruusmatkoja, väriteeveitä ja räikeitä vaatteita ja yhä hurjempia hiuspehkoja. Mutta pinnan alla maailma oli yhtä täynnä sotia, vehkeilyä ja terrorismia kuin se oli aina ollut. Ja isän asema työpaikalla huononi eivätkä hänen ja äidin välit olleet hyvät, ja itse yritin vältellä kotikulmieni kauhua, isokasvuista Jan-Roger Johanssonia, joka asui juopon isänsä kanssa pienessä ja likaisessa asunnossa muutaman talon päässä meistä ja vihasi kaikkia joiden asiat olivat paremmin kuin hänen.

Siitä huolimatta minun ja isän optimismi oli rajatonta. Emme koskaan käyttäneet turvavöitä ajaessamme pienellä ja ohutpeltisellä Simcalla. Isä poltti kolmekymmentä filtteritöntä tupakkaa päivässä ja minä kieltäydyin käyttämästä heijastinta kävellessäni kouluun talvipimeässä, se kun näytti niin naurettavalta. Isä oli maalta kuten äitikin, he olivat syntyneet ennen sotia ja kärsineet molemmat puutetta lapsina. Kuvittelin mielessäni miten he olivat eläneet ruispuurolla ja suolakalalla ja kantaneet puita selkä vääränä; vain sunnuntaisin he olivat saaneet voisilmän puuroonsa, ja riisitauti ja keripukki olivat uhanneet jatkuvasti. Mutta se oli vain mielikuvitusta, olin lukenut vanhoja seikkailukirjoja, ­Välskärin kertomuksia, Jack Londonia ja muuta, ja minusta oli hauska keksiä juttuja. Isä oli onnistunut, se oli tärkeintä, hän oli johdattanut meidät Konalan ja Puotilan kaltaisten lähiöiden kautta aina vakavaraiseen Taka-Töölöön asti.

Ja vieläkin paremmat ajat odottivat, sekä maailmaa että meidän pikku perhettämme. Minun ja isän usko tulevaisuuteen oli luja, meitä ei voinut tuhota eikä voittaa. Ja jo silloin, vasta kymmenvuotiaana, tiesin että me olimme erilaisia kuin Rabellit. Siihen aikaan ajattelin kuitenkin vain että Rabellin suku oli paljon hienompi kuin meidän. Alex Rabellia ja koko hänen perhettään ympäröi kultainen hohde, heissä ei ollut puutteita eikä heiltä puuttunut mitään. Isä ja minä olimme omalla tavallamme voittamattomia, mutta Rabelleille me emme pärjänneet.

Viime talvena istuin raitiovaunussa matkalla keskustaan – olin taas tavannut komisario Sorvalin Pasilan poliisitalossa – kun muistot hyökkäsivät yhtäkkiä kimppuuni. Oli kylmä iltapäivä ja satoi hiljaa lunta, ihmisten suusta nousi savua, mätää höyryä sisuksistamme, ja joka kerta kun raitiovaunun ovet avautuivat, sisään tuulahti jäätävästi. Jälkeenpäin ajattelin että juuri lumisade ja kylmät tuulahdukset herättivät muistoni.

Istun Simcassa ja on sunnuntai. Isä ajaa, me olemme matkalla Luukkiin tai Nuuksioon hiihtämään, tai ehkä Lauttasaareen Toini-­tädin siirtolapuutarhamökille juomaan kahvia termospullosta ja katselemaan merta. Äiti ei ole mukana, hän on valittanut päänsärkyä ja väsymystä, niin hän teki usein noina vuosina. Ehkä isä ajaa minut jälkeenpäin Rabellien luokse Eiraan Alexin kanssa leikkimään. Mutta ei ole väliä olenko matkalla Rabelleille vai jonnekin muualle. Minä rakastan itse matkaa, matkalla olon tunnelmaa, sitä että liikun vapaalla ja määrittelemättömällä ei-­kenenkään-maalla kahden pisteen välillä. Lapsuudessa on aina aurinkoa ja tuulta, niin muisti minulle valehtelee, taivas on korkea ja puhuri voimakas vuodenajasta riippumatta. Puut huojuvat, maailma kimaltaa sinisenä ja kultaisena, ja kuuntelen onnellisena takapenkillä moottorin ärjyntää: ääni on korviahuumaava, sillä isä ajaa aina liian lujaa.

Vuoden päästä istun raitiovaunussa matkalla Alexin luo tai kotiin Messeniuksenkadulle Alexin luota. Alex ja hänen äitinsä ja pikkusiskonsa Stella asuvat avoimen meren äärellä, Ehrensvärdintiellä, lähellä Munkkisaarta ja laivatelakkaa. Alexin isä asuu tietysti hänkin siellä, mutta hän on aina matkoilla, hänellä on oma yritys ja hän tekee kauppoja ulkomailla, Alex sanoo, isoja kauppoja monen miljoonan markan arvosta. Taka-Töölöstä pääsee Ehrensvärdintielle oikeastaan paremmin bussilla, mutta pidän enemmän raitiovaunun reitistä. Kun raitiovaunu on selvinnyt hitaasta pätkästä Kansallismuseolta tavaratalojen ohi ylös Erottajalle, se ohittaa Diana-puiston ja ajaa kiihdyttäen Ullanlinnaan. Juuri siinä, kohti Korkeavuorenkatua ja Johanneksen kenttää nousevassa pienessä mäessä, alkaa satumaailma. Diana-puisto on kaivanto, salainen käytävä joka johtaa toiseen aikaan. Puiston jälkeen kaikki talot muuttuvat kauniiksi, niissä on sakaroita ja torneja ja rohkeasti sijoiteltuja parvekkeita, siellä on mukulakivikatuja ja valo on täyteläistä, kuin ajan kulku ja meren läheisyys olisivat antaneet Ullanlinnalle syvemmän hohdon. Muistan parhaiten talvimatkat, sen miten hiutaleet leijuvat maahan raitiovaunun ikkunan ulkopuolella ja miten kylmä ilma virtaa vaunun läpi kun ovet avataan, miten lumi narisee jalkojen alla kun olen laskeutunut vaunusta Tarkk’ampujankadun huipulla ja kävelen alas Viiskulmaan ja edelleen kohti merta ja Rabellin perheen isoa asuntoa, ja miten talvi-ilta kipinöi kylmyyttä ja yksinäisyyttä kun monta tuntia myöhemmin matkustan raitiovaunulla taas kotiin.

Vuodet kuluvat jo nopeammin, ja pian seison eräänä syksynä Ranskalaisen koulun ulkopuolella ja odotan Stellaa. Minä nojaan ensimmäiseen autooni ja tupakoin, auto on sitruunankeltainen 2CV, rättisitikka, jonka ostin osamaksulla kun työskentelin toimistoapulaisena eräässä isoisä Rabellin yrityksessä. Tästäkin muistan tuulen: varhaisen lokakuun tuulen, joka ei vielä pure poskia vaan viilentää, ja kaikki värit ympärilläni ovat vahvoja ja kirkkaita. Kun Stella tulee koulun ovesta ja laskeutuu rappusia, hänellä on yleensä seuranaan kaksi tai kolme muuta tyttöä, hän on ryhmän keskipiste, muut kuuntelevat häntä keskittyneesti ja nauravat sitten höyhenenkevyitä naurujaan, yhtä suloisia kuin tuuli poskellani. Joskus Stella tulee rappuja alas jonkun luokkansa pojan kanssa, useimmiten kauniin Sebastian Askelöfin, ja silloin tunnen mustasukkaisuuden piston. Mutta kun Stella huomaa minut, hänen kasvonsa leviävät hymyyn ja hän vilkuttaa, ja sitten hän hyvästelee Sebastianin pikaisesti ja lähtee juoksemaan minua kohti.

Neljänkymmenen vuoden kuluttua siinä on kaikki mitä nuoruusajoista on jäljellä. Muutama muistikuva vain, kun raitiovaunu seisahtuu pysäkille ja avaa ovensa ja päästää sisälle uusia ihmisiä ja talven kylmää ilmaa. Enkä minä kuvittele että nuo kuvat olisivat erityisen olennaisia. Muistini on tallentanut ne, koska ­pidän niiden väreistä ja tunnelmasta ja koska ne suovat minulle jotain mitä olen aina kaivannut: rauhaa.

Alexin ja Stellan kanssa vietettyjen varhaisten vuosien yllä lepäsi kimallus. Oli myös syviä varjoja, minä ja muutama harva tiesimme niistä, mutta niin kauan kuin olin lapsi ja teini-ikäinen, käänsin katseeni pois ja yritin kiinnittää sen kaikkeen valoisaan ja kauniiseen. Nyt niillä kesillä on musta reunus, ja tiedän että se reunus oli niissä jo alusta asti. Minä en vain nähnyt sitä. Kun olin yksitoistavuotias ja raitiovaunu ajoi Dianapuiston kaivannon läpi Ullanlinnaan, olin liian pieni ymmärtämään mikä tekee saduista niin koskettavia: se että jokaisessa kunnon sadussa on äkkisyvää pimeyttä, ja se pimeys tulee menneisyydestä.

2.

Vuonna 1969 isä ja äiti vuokrasivat Metsätorpan suurtilallinen Lindqvistiltä joka viljeli Syd-Ollasin tilaa. Lindqvist istui eduskunnassa Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajana ja oli eräänä talvisena iltapäivänä ostanut kodinkoneita siitä sähköliikkeestä, jonka apulaismyymäläpäällikkönä isä toimi. Liike oli Kaisaniemenkadulla ja Lindqvist oli ostanut vaikka mitä, ja isä oli tarjonnut hänelle kahvia ja konjakkia ja sikareita, he olivat jutelleet niitä näitä ja päätyneet mutkien kautta isän unelmaan lomapaikasta perheelle. Muutamaa kuukautta myöhemmin isä allekirjoitti 25 vuoden vuokrasopimuksen torpasta, joka sijaitsi täsmälleen siinä missä mantereen pellot ja isot metsät loppuivat ja alkoi Ramslandet, laaja niemimaa joka kurotti suoraan Suomenlahdelle ja kapeni eteläisestä kärjestään. Helsinkiin oli matkaa runsaat neljäkymmentä kilometriä. Minä täyttäisin kymmenen sinä kesänä, eikä meillä ollut ollut kesäpaikkaa sitä ennen. Olimme viettäneet muutamia viikkoja mummun ja äidin serkkujen luona Pohjanmaalla, ja silloin tällöin viikonlopun isoisän ja -äidin luona Kirkkonummella. Mutta useimmiten olin kaupungissa avain kaulassani ja välttelin parhaani mukaan pelättyä Jan-Roger Johanssonia. Minä en kuulunut niihin, jotka Jan-Roger rutiininomaisesti kaatoi maahan, joita hän potki ja kutsui surkeiksi hinteiksi jotka pitäisi viedä nurkan taakse ja lopettaa niskalaukauk­sella. Minä olin isokokoinen lapsi, ja Jan-Roger näytti tuntevan vastentahtoista kunnioitusta minua kohtaan. Olin kuitenkin luonteeltani arka ja huono tappelemaan, joten sisimmässäni pelkäsin häntä kuollakseni aivan kuten muutkin. Mutta minä piilotin sen: kohdatessani Jan-Rogerin minä nyökkäsin viileästi ja yritin näyttää vahvalta ja vaaralliselta.

Olen varma vuodesta, sillä muistan että isä soitti olohuoneen levysoittimella While My Guitar Gently Weeps ennen kuin me kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina nousimme vuokrattuun pakettiautoon ja ajoimme maalle huonekaluinemme ja talous­tavaroinemme. Isä oli syntynyt kolmekymmentäluvun alussa ja oli oikeastaan liian vanha kuuntelemaan popmusiikkia, mutta näinä vuosina syttyi hänen rakkautensa George Harrisoniin. Hän ei välittänyt Beatleseista, eikä äiti myöskään, mutta Harrisonin kirjoittamat laulut – While My Guitar, Something, Here Comes The Sun, All Things Must Pass – jollain lailla koskettivat isää. Harrison ei ollut hänelle Harrison vaan George aivan kuin he olisivat tunteneet henkilökohtaisesti, eikä isä koskaan kyllästynyt Georgen lauluihin. Monta vuotta sitten, kun minä jouduin ankaran kritiikin hampaisiin, kirjojeni painokset olivat pienentyneet ja minua vaivasi kirjoituskammo koska en ollut onnistunut uusimaan Sepänpuiston uneksijan menestystä, isä saattoi muistuttaa minulle ettei Georgekaan ollut kirjoittanut kovin montaa menestyskappaletta ja että vain yksi Somethingin kaltainen laulu riitti tekemään taiteilijasta kuolemattoman. Mutta silloin George olikin tietysti jo kuollut.

Kiinnyin Metsätorppaan ja Ramslandetiin jo ensimmäisenä kesänä. Sain polkupyörän syntymäpäivälahjaksi heinäkuun alussa – olen syntynyt USA:n kansallispäivänä – ja aloin pyöräillä seudulla ympäriinsä. Äiti ei pitänyt siitä, hän pelkäsi että jäisin auton alle. Siihen aikaan ajettiin lujaa ja ihmisiä kuoli sellaisia määriä, että kerran presidenttikin oli uudenvuodenpuheessaan puhunut liikennekuolemista ja vaatinut kansalaisilta malttia. Ramslandetin halki kulkeva hiekkatie, joka haarautui Ramsnäsuddin tieksi ja kapeammaksi Ramsvikin kartanoon johtavaksi tieksi, ei ollut mikään poikkeus. Kaikki ajoivat siellä hurjaa vauhtia, autot ja moottoripyörät liirsivät pölyävissä mutkissa, ja kaikkein hurjimmin kaahasi jäntevä iäkäs mies, joka ohjasi tummansinistä Saabia ja napsautti tuiman näköisenä vilkun päälle ennen kuin kääntyi kohti niemimaan lounaiskulmassa sijaitsevaa Ramsvikin kartanoa. Se oli vuorineuvos Per-Olof Rabell, isoisä Poa, mutta sen sain tietää vasta ensimmäisen kesän lopussa.

Raja-alueesta mantereen ja Ramslandetin välissä tuli minun kotiseutuni. Siellä olivat Syd-Ollasin tilukset, laajat vehnä- ja kaurapellot ja tummat kuusimetsät niiden välissä. Siellä sijaitsi myös itse maatila, sen kaunis keltaiseksi maalattu päärakennus, tummanpunaiset aitat ja kaksi suurta tammea maantielle viettävässä rinteessä. Syd-Ollasia ympäröivillä seuduilla ymmärsin miten paljon pidän elokuusta. Opin rakastamaan lämpimiä päiviä, jolloin vehnä ja kaura liikkumattomina odottivat korjuuta, ja opin rakastamaan kovaa oljenkeltaista sänkeä sadonkorjuun jälkeen. Rakastin ojanpiennarten mansikoiden ja apiloiden viipyilevää tuoksua, rakastin sitruunaperhosten lepattavaa lentoa ja sudenkorentojen nykiviä hämmentyneitä hyökkäyksiä torppamme edessä olevalla avoimella pihamaalla. Rakastin illan valoa joka oli niin kylläistä ja raskasta heinäkuun valoon verrattuna, rakastin haukien pyrstöniskuja kun ne tulivat kaislaisiin lahtiin saalistamaan viilenevässä vedessä, pidin jopa mäkäräisparvista jotka lensivät suoraan suuhuni jos unohdin pitää sen kiinni pyöräillessäni.

Metsätorppa itse ei ollut mitenkään erikoinen. Ränsistynyt kolmikymmenluvun talo, punaiseksi maalattu hilseilevin valkoisin nurkkalaudoin, keittiö ja isompi huone ja sitten kamari jossa minä nukuin ja vintti jonka katto oli niin matalalla, että isän piti kulkea siellä kyyryssä ja varoa ruosteisia nauloja joita törrötti­ ­ruodelaudoista. Keittiön pääty oli itään päin, keittiö oli iltaisin hämärä, ja äiti näytti usein eksyneeltä kun hän seisoi siellä auringon laskiessa ja kattoi pöytään teetä ja leipää, meetvurstia ja viiliä. Isä hakkasi usein halkoja tuolloin, tai istui kuistilla ja luki Hufvudstadsbladetia, ja joskus hän lopetti lukemisen ja katsoi yli pihan ja vihelsi jotain tuttua melodiaa. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta Metsätorppa oli enemmän isän unelma kuin äidin: luulen että äiti olisi mieluummin tehnyt koko kesän töitä seurakunnan kansliassa minun leikkiessäni avainlapsena Töölön pihoilla ja isän seistessä Kaisaniemenkadun liikkeessä valkoisessa paidassa, jonka hihat oli kääritty.

Ramslandetista etelään oli meri, ja siellä niemimaan eteläpuolella oli myös Seikkailu. Seikkailu ei alkanut sinä elokuun päivänä kun tapasin Alex Rabellin ensimmäistä kertaa, se alkoi jo ensimmäisellä kauppamatkalla Berglundin kauppaan Simcan kyydissä ja se jatkui Ramsnäsuddiin suuntautuvilla pyöräretkillä melkein joka päivä.

Matka Metsätorpasta Ramsnäsuddiin oli seitsemän kilometriä. Ensin oli sekametsää, laitumia ja aukioita, joilla kasvoi kantarelleja. Sivuteitä ja polkuja oli vain vähän, sillä useimmat ­ke­sä­­huvi­lat sijaitsivat kauempana etelässä. Puolivälissä matkaa oli metsälampi, sen jälkeen niemimaa kapeni ja hiekkatietä reunustivat korkeat männyt, joiden välistä lankesi paljon valoa tielle ja joiden rungot paistoivat appelsiininvärisinä auringon laskiessa. Siellä kasvoi kanervaa, ja kun lähestyin etelärantaa, kiviröyk­kiöt ja rantakalliot ­lisääntyivät ja männyt muuttuivat ryhmyisiksi ja vantteriksi.

Sivutie vasemmalle Ramsvikin kartanoon haarautui reilun viiden kilometrin päässä. Mutta sinne minä en uskaltanut ajaa, sillä yhtenä iltana kun äiti oli seissyt hämärässä keittiössä ja keittänyt teetä ja kattanut pöytään leipää ja viiliä, isä oli tullut kuistilta sisälle ja he olivat puhuneet Syd-Ollasin Lindqvisteistä ja muista seudun ihmisistä, ja olin kuullut isän sanovan äidille, että helsinkiläissuvulla joka omisti Ramsvikin oli ynseä ja erikoinen maine. En tiennyt mitä ynseä tarkoitti eikä meillä ollut torpassa sanakirjaa, mutta kuulinhan minä ettei se voinut olla mitään hyvää. Joten en kääntynyt koskaan itään vaan poljin ne kaksi kilometriä Ramsnäsuddiin asti.

Kallioinen niemi ulottui pitkälle kaakkoon ja muuttui alavaksi vasta loppupäästä. Niemen päässä oli vain punaiseksi maalattu kaupparakennus ja pölyinen kääntöpaikka jonne Berglundin asiakkaat pysäköivät autonsa, ja sitten bensiinipumput ja kolme pitkää ponttonilaituria jotka muodostivat vierassataman. Kahden isomman saaren välisestä salmesta näkyi Suomenlahti, ja kauempana merellä oli vilkkumajakka jonka punainen valo leikkasi hämärää yhä terävämmin kesäpäivän laskiessa, ja joskus väylällä kulki ohi rahtialuksia: kun ilta oli oikein tyyni, niiden koneiden jyskytyksen saattoi kuulla. Pumput haisivat bensiiniltä ja dieselöljyltä, ja toisinaan tunsin grillatun makkaran ja sytytysnesteen tuoksahduksen joltain kesämökkitontilta sisämaasta päin. Pidin Ramsnäsuddista ensi hetkestä asti, vaikkei siellä ollut oikein ­mitään tekemistä. Minulla ei ollut koskaan rahaa enkä voinut ostaa mitään, joten enimmäkseen vain seisoskelin ja katselin kesävieraita jotka ajoivat sinne autoillaan, menivät kauppaan ja tulivat taas ulos. Muutaman kerran viikossa merivartioston tai tullin isot veneet laskivat laituriin tankkaamaan, ja sill...