Kansi

Nimiö

ARUNDHATI ROY

ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

Suomentanut Hanna Tarkka

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

The Ministry of Utmost Happiness

© 2017 by Arundhati Roy

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Jean Genet -sitaatit suomentanut Sirkka Suomi

Shakespeare-sitaatit suomentanut Matti Rossi

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31728-9

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alkusanat

Omistettu

lohduttomille

Tarkoitan, että kysymys on sinun sydämestäsi…

NÂZIM HIKMET

Maagisella hetkellä, auringon mentyä mailleen mutta valon ei, lukemattomat lentävätkoirat irrottautuvat vanhan hautausmaan banianpuista ja leijuvat kaupungin yli kuin savu. Kun lepakot lähtevät, varikset tulevat kotiin. Niiden paluun synnyttämä pauhu ei peitä kokonaan hiljaisuutta, jonka jättivät jälkeensä kadonneet varpuset ja vanhat valkoselkäiset korppikotkat, vainajien vartijat yli sadan miljoonan vuoden ajalta, maan kamaralta pois pyyhkäistyt. Korppikotkat kuolivat diklofenaakkimyrkytykseen. Diklofenaakki eli lehmäaspiriini, jota annetaan karjalle lihasten rentouttamiseksi, kivunlievitykseen ja maidontuotannon kasvattamiseksi, tehoaa – tehosi – kuin hermokaasu valkoselkäisiin korppikotkiin. Jokainen kemiallisesti rentoutettu kuollut lypsylehmä tai puhveli muuttui haaskalinnuille myrkylliseksi syötiksi. Sitä mukaa kuin karjasta tuli entistä parempia maitokoneita, kun kaupungissa syötiin entistä enemmän jäätelöä, kermatoffeepatukoita, Nutty-Buddy-keksejä ja suklaalastuja ja juotiin entistä enemmän mangopirtelöitä, korppikotkat alkoivat riiputtaa kaulaansa kuin olisivat väsähtäneet eivätkä yksinkertaisesti pysyneet hereillä. Niiden nokasta roikkui hopeanvärinen sylkiparta, ja yksi kerrallaan ne mätkähtivät kuolleina oksaltaan.

Ani harva huomasi leppeiden vanhojen lintujen poismenon. Oli niin paljon muuta odotettavaa.

1. Minne vanhat linnut menevät kuolemaan?

1.

Minne vanhat linnut menevät kuolemaan?

Hän eli hautausmaalla kuin puu. Aamun sarastaessa hän saatteli varikset tiehensä ja toivotti lepakot tervetulleiksi kotiin. Illan hämyssä hän teki päinvastoin. Siinä välissä hän keskusteli yläoksilla häälyvien korppikotkanhaamujen kanssa. Hän tunsi niiden kynsien hellän otteen kuin aavesäryn amputoidussa raajassa. Ilmeisesti ne eivät olleet läpeensä onnettomia poistuttuaan anteeksi pyydellen kertomuksesta.

Sinne muutettuaan hän kesti kuukausitolkulla satunnaista julmuutta niin kuin puu – vavahtamatta. Hän ei kääntynyt katsomaan, kuka pikkupoika oli heittänyt häntä kivellä, eikä kurkottanut kaulaansa lukeakseen solvaukset, joita hänen kaarnaansa oli kaiverrettu. Kun häntä nimiteltiin haukkumasanoilla – pelle ilman sirkusta, kuningatar ilman palatsia – hän antoi solvausten mennä oksiensa läpi kuin kevyen tuulenvireen ja käytti kahisevan lehvästönsä musiikkia palsamina, jolla lievittää kipua.

Vasta kun sokea imaami Ziauddin, joka oli joskus johtanut rukouksia Fatehpuri-moskeijassa, ystävystyi hänen kanssaan ja alkoi käydä hänen luonaan, kulmakunta päätti, että oli aika jättää hänet rauhaan.

Kauan sitten muuan englantia osaava mies sanoi hänelle, että englanniksi hänen nimensä oli takaperin kirjoitettuna Majnu. Mies selitti, että Lailan ja Majnun tarinan englanninkielisessä versiossa Majnu oli Romeo ja Laila Julia. Hänestä se oli lähinnä koomista. ”Tarkoitatko, että olen tehnyt heidän tarinastaan khichdi-sekaruokaa?” hän kysyi. ”Mitäs ne sitten tekevät, kun ne saavat tietää, että Laila voi itse asiassa olla Majnu ja Romi olikin oikeasti Juli?” Tavatessaan hänet seuraavan kerran Mies joka osasi englantia sanoi, että oli erehtynyt. Takaperin kirjoitettuna hänen nimensä olikin Mujna, joka ei edes ollut nimi eikä tarkoittanut yhtään mitään. Tähän hän sanoi: ”Ei se mitään. Minä olen ne kaikki, olen Romi ja Juli, olen Laila ja Majnu. Ja Mujna, mikäpä siinä? Kuka sanoo, että minun nimeni on Anjum? En minä ole Anjum, minä olen Anjuman. Olen mehfil, kokoelma. Kokoelma jokaista ja ei ketään, kaikkea ja ei mitään. Onko vielä muita, jotka haluaisit kutsua mukaan? Kaikki on kutsuttu.”

Mies joka osasi englantia totesi, että hyvin keksitty. Mies ei olisi ikinä itse tullut ajatelleeksi sitä. Hän vastasi: ”Miten muka olisit voinut, tuolla urdunkielen tasolla? Mitä sinä kuvittelet? Että englannin kieli tekee sinusta automaattisesti viisaan?”

Mies nauroi. Hän nauroi miehen naurulle. He polttivat vuorotellen samaa filtterisavuketta. Mies valitti, että Wills Navy Cutit olivat pelkkiä pätkiä eivätkä missään tapauksessa hintansa väärtejä. Hän taas sanoi pitävänsä ehdottomasti siitä merkistä enemmän kuin Four Squaresta tai tosi miehekkäästä Red & Whitesta.

Hän ei enää muistanut miehen nimeä. Ehkä hän ei ollut sitä koskaan tiennytkään. Mies joka osasi englantia oli lähtenyt pois kauan sitten, minne tämän sitten olikin pitänyt lähteä. Ja hän itse asui hautausmaalla valtionsairaalan takana. Seuranaan hänellä oli teräksinen Godrej-kaappi, jossa hän säilytti musiikkiaarteitaan – naarmuisia levyjä ja nauhoja – sekä vanhaa harmonia, vaatteitaan, korujaan, isänsä runokirjoja, valokuva-albumejaan ja muutamia lehtileikkeitä, jotka olivat säästyneet polttamiselta Khwabgahin pihalla. Kaapin avain riippui mustassa narussa hänen kaulassaan, samoin kuin vääntynyt hopeinen hammastikku. Hän nukkui kuluneella persialaismatolla, jonka pani päiväksi lukkojen taakse ja kääri yöksi auki kahden haudan väliin (hän oli päättänyt, että ei koskaan samojen hautojen väliin perättäisinä öinä). Hän poltti yhä. Ja edelleen Navy Cutia.

Eräänä aamuna, kun hän luki ääneen sanomalehteä vanhalle imaamille, joka ei selvästikään ollut kuunnellut, tämä kysyi – muka ohimennen – ”Onko se totta, että jopa teikäläiset hindut haudataan eikä heitä polteta?”

Hän aavisteli hankaluuksia ja vastasi kierrellen: ”Totta? Että mikä on totta? Mitä on totuus?”

Haluttomana poikkeamaan aloittamastaan aiheesta imaami mutisi mekaanisen vastauksen. ”Sach Khuda hai. Khuda hi Sach hai.” Totuus on Jumala. Jumala on Totuus. Sen lajin viisauksia näki maalattuina maanteillä jyristävien rekkojen perään. Sitten hän siristi sokeanvihreitä silmiään ja kysyi viekkaanvihreästi kuiskaten: ”Kerro nyt, miten teikäläisten laita on – kun te kuolette, minne teidät haudataan? Kuka pesee ruumiit? Kuka lausuu rukoukset?”

Anjum oli pitkän aikaa vaiti. Sitten hän kumartui ja kuiskasi takaisin, eikä ollenkaan niin kuin puu: ”Herra imaami, kun ihmiset kuvailevat värejä – punaista, sinistä, oranssia, kun he kuvailevat taivasta auringonlaskun aikaan tai kuun nousua paaston aikaan – mitä sinun mielessäsi silloin liikkuu?”

Loukattuaan toisiaan näin syvästi, lähes kuolettavasti, nuo kaksi istuivat auringonvalossa hiljaa vierekkäin jonkun vainajan haudalla, verta vuotaen. Viimein Anjum rikkoi hiljaisuuden.

”Sano sinä”, hän sanoi. ”Sinä olet herra imaami, en minä. Minne vanhat linnut menevät kuolemaan? Putoavatko ne meidän niskaamme kuin kivet taivaalta? Kompastummeko me niiden raatoihin kaduilla? Etkö sinä usko, että Kaikkinäkevä ja Kaikkivaltias, joka meidät on tänne maan päälle luonut, olisi huolehtinut järjestelyistä, joilla meidät viedään täältä pois?”

Sinä päivänä imaamin vierailu päättyi tavallista aikaisemmin. Anjum katseli hänen menoaan, kun hän etsi tietä nap-nap-naputellen hautoja mennessään, sokeankeppi musisoiden, kun se osui milloin reitillä lojuviin tyhjiin viinapulloihin, milloin käytettyihin huumeruiskuihin. Anjum ei estellyt imaamia. Hän tiesi, että tämä palaisi. Hän tunnisti yksinäisyyden kun hän sellaiseen törmäsi, oli se naamioitu miten taitavasti tahansa. Hän vaistosi, että jollakin erikoisen etäisellä tavalla mies tarvitsi hänen varjoaan yhtä paljon kuin hän miehen. Ja kokemuksesta hän oli oppinut, että tarve oli kuin varastorakennus, johon saattoi majoittaa huomattavan paljon julmuutta.

Olkoonkin, että Anjumin lähtö Khwabgahista oli tapahtunut kaikkea muuta kuin sydämellisesti, hän tiesi ettei olisi ainoa, joka pettäisi sen unelmat ja salaisuudet.

2. Khwabgah

2.

Khwabgah

Hän oli neljäs viidestä lapsesta ja syntyi kylmänä tammikuun yönä öljylampun valossa (sähkökatko) Shahjahanabadissa, muurien ympäröimässä Delhin vanhassakaupungissa. Kätilö Ahlam Baji, joka oli auttanut hänet maailmaan ja laskenut äidin syliin kahteen huiviin kiedottuna, sanoi: ”Se on poika.” Siinä tilanteessa hänen erehdyksensä oli ymmärrettävä.

Ensimmäisen raskautensa alussa Jahanara Begum päätti miehensä kanssa, että jos lapsi olisi poika, se saisi nimekseen Aftab. Heidän kolme ensimmäistä lastaan olivat tyttöjä. He olivat odottaneet Aftabiaan kuusi vuotta. Yö jolloin Jahanara Begum synnytti poikansa oli hänen elämänsä onnellisin.

Aamulla kun aurinko oli noussut ja huone oli suloisen lämmin, hän avasi pikku Aftabin kapalot. Hän tutki pienen kehon – silmät, nenän, pään, kaulan, kainalot, sormet, varpaat – tyytyväisenä, kiirehtimättä, ihastuneena. Ja siinä samassa hän löysi pojanelimen alla piilossa nököttävän pienen, vielä kehittymättömän, mutta ilmiselvän tytönelimen.

Onko äidin mahdollista olla kauhuissaan oman vastasyntyneensä edessä? Jahanara Begumin oli. Ensimmäiseksi hän tunsi sydämensä puristuvan kokoon ja luidensa hajoavan tuhkaksi. Toiseksi hän katsoi lasta vielä uudemman kerran varmistuakseen, ettei ollut erehtynyt. Kolmanneksi hän kavahti kauemmaksi aikaansaannoksestaan, ja samassa suoli kouristui ja sääriä pitkin valui ohuen ohuena norona ulostetta. Neljänneksi hän ajatteli, että tappaisi itsensä ja lapsen. Viidenneksi hän nosti lapsen syliin ja painoi sen tiukasti rintaansa vasten samalla kun tunsi putoavansa rakoon, joka aukeni tutun maailman ja sellaisten maailmojen väliin, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut aavistustakaan. Siellä pohjattomassa kuilussa, hänen kieppuessaan läpi pimeyden, ei missään mistä hän oli siihen asti ollut varma, yhdessäkään asiassa, ei pienessä eikä suuressa, ollut enää mitään tolkkua. Ainoa hänen tuntemansa kieli oli urdu, jossa kaikilla asioilla, ei vain elävillä vaan kaikilla – matoilla, vaatteilla, kirjoilla, kynillä, soittimilla – oli suku. Jokainen asia oli joko maskuliini tai feminiini, mies tai nainen. Joka ikinen paitsi hänen lapsensa. Totta kai hän tiesi, että hänen poikansa kaltaisille oli oma sana – hijra. Itse asiassa kaksikin sanaa, hijra ja kinnar. Mutta ei kaksi sanaa vielä muodosta kieltä.

Oliko mahdollista elää kielen ulkopuolella? Tämä kysymys ei luonnollisestikaan juolahtanut hänen mieleensä sanoina tai yhtenä selkeänä lauseena. Se ilmeni hänessä solujen äänettömänä ulvontana.

Kuudenneksi hän peseytyi ja päätti, ettei kertoisi asiasta toistaiseksi kenellekään. Ei edes miehelleen. Seitsemänneksi hän meni makuulle Aftabin viereen ja lepäsi. Niin kuin kristittyjen Jumala teki luotuaan taivaan ja maan. Paitsi että Jumala lepäsi pantuaan luomakuntansa järjestykseen, kun taas Jahanara Begum lepäsi sen jälkeen, kun hänen luomansa olento oli pannut hänen maailmansa sekaisin.

Ei se loppujen lopuksi mikään oikea vagina ollut, hän totesi itsekseen. Sen tiehyet eivät olleet auki (hän tarkisti). Se oli pelkkä lisäke, jokin vauvojen vaiva. Ehkä se umpeutuisi tai paranisi tai vain katoaisi. Hän rukoilisi jokaisessa tuntemassaan pyhätössä ja pyytäisi Kaikkivaltiasta olemaan hänelle armollinen. Ja tämä olisi. Jahanara Begum tiesi, että olisi. Ja ehkä olikin, tavoilla joita hän ei täysin ymmärtänyt.

Kun Jahanara Begum ensimmäisen kerran tunsi voivansa lähteä ulos talostaan, hän vei pikku Aftabin Hazrat Sarmad Shaheedin pyhättöön, joka oli hänen kotoaan vaivattoman kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Hän ei silloin vielä tuntenut hazrat Sarmad Shaheedin tarinaa, eikä ymmärtänyt, mikä käänsi hänen askelensa niin luottavaisesti juuri sen pyhätön suuntaan. Ehkä pyhä mies oli kutsunut häntä luokseen. Tai ehkä häntä vetivät puoleensa ne kummajaiset, joiden hän oli nähnyt leiriytyneen sinne, kun kulki paikan ohi matkallaan Meena Bazaariin, sellaiset ihmiset, joita hän ei aiemmassa elämässään olisi alentunut edes katsomaan, elleivät he olisi tulleet häntä kasvotusten vastaan. Yhtäkkiä tuntui kuin he olisivat maailman tärkeimpiä ihmisiä.

Eivät kaikki Hazrat Sarmad Shaheedin pyhätön vierailijat tienneet pyhimyksen tarinaa. Jotkut tiesivät osan, jotkut eivät mitään ja jotkut kehittelivät siitä oman versionsa. Useimmat tiesivät, että hän oli armenianjuutalainen kauppias, joka oli matkustanut Persiasta Delhiin elämänsä rakkauden perässä. Harva tiesi, että hänen elämänsä rakkaus oli Abhay Chand, nuori hindupoika, johon hän oli tutustunut Sindhissä. Useimmat tiesivät, että hän oli hylännyt juutalaisuuden ja valinnut islamin. Harva tiesi, että hänen hengellinen etsintänsä oli lopulta johtanut siihen, että hän luopui myös puhdasoppisesta islamista. Useimmat tiesivät, että hän oli elänyt Shahjahanabadin kaduilla alastomana fakiirina ennen kuin hänet teloitettiin julkisesti. Harva tiesi, että teloituksen syy ei ollut julkinen alastomuus vaan uskosta luopumisen herättämä pahennus. Tuohon aikaan hallinnut keisari Aurangzeb kutsui Sarmadin hoviinsa ja pyysi häntä todistamaan, että hän oli oikea muslimi, lausumalla uskontunnustuksen: la ilaha illallah, Mohammed-ur rasul Allah – Ei ole Jumalaa muuta kuin Allah, ja Muhammed on hänen sanansaattajansa. Sarmad seisoi alasti Punaisen linnakkeen keisarillisessa hovissa qazien ja maulanoiden muodostaman valamiehistön edessä. Pilvet lakkasivat kiitämästä taivaalla, linnut jähmettyivät kesken lennon ja linnakkeen ilma sakeni läpitunkemattomaksi, kun hän alkoi lausua uskontunnustusta. Mutta melkein heti kun hän oli aloittanut hän jo lopetti. Hän lausui vain ensimmäiset sanat: la ilaha. Ei ole Jumalaa. Hän väitti, ettei voinut jatkaa ennen kuin olisi päättänyt hengellisen etsintänsä ja pystyisi ottamaan Allahin vastaan koko sydämellään. Siihen asti uskontunnustuksen lausuminen olisi ollut vain rukoilemisen pilkkaa. Qazien tuella Aurangzeb määräsi hänet teloitettavaksi.

Jos tämän perusteella olettaa, että ne, jotka kävivät kunnioittamassa hazrat Sarmad Shaheedia tuntematta hänen tarinaansa, tekivät niin tietämättömyyttään, vähät välittäen tosiasioista ja historiasta, erehtyy pahan kerran. Sillä pyhätön sisällä Sarmadin uppiniskainen henki, voimakas, kouriintuntuva ja todellisempi kuin mikään historiallisten faktojen kokoelma voisi kuuna päivänä olla, näyttäytyi niille, jotka olivat tulleet pyytämään hänen siunaustaan. Se ylisti (muttei saarnannut) hengellisyyden hyvettä sakramenttien sijasta, yksinkertaisuutta ylenpalttisuuden sijasta, ja itsepintaista ekstaattista rakkautta silloinkin, kun uhkana oli täydellinen tuho. Sarmadin henki antoi luvan niille, jotka tulivat hänen luokseen, ottaa omakseen hänen tarinansa ja muuntaa sen sellaiseksi kuin he tarvitsivat.

Kun Jahanara Begumista tuli pyhätön vakituinen vieras, hän kuuli (ja myöhemmin kertoi eteenpäin) tarinan siitä, miten Sarmad menetti päänsä Jama-moskeijan portailla valtavan ihmismeren edessä, ihmisten jotka rakastivat häntä ja olivat tulleet sinne hyvästelemään hänet. Ja miten hänen päänsä jatkoi rakkausrunojen lausumista vielä senkin jälkeen, kun se oli hakattu irti ruumiista, ja miten hän poimi puhuvan päänsä maasta, yhtä kevyesti kuin nykyajan motoristi poimisi kypäränsä, ja nousi portaat Jama-moskeijaan ja sieltä, yhtä lailla kevyesti, suoraan taivaaseen. Sen takia, Jahanara Begum sanoi (kaikille jotka suostuivat kuuntelemaan), hazrat Sarmadin pienen pyhätön (joka on kiinnittynyt kuin maljakotilo Jama-moskeijan itäisten portaiden perustuksiin, täsmälleen siihen kohtaan jossa hänen verensä roiskahti maahan ja muodosti lammikon) lattia on punainen, seinät ovat punaiset ja katto on punainen. On kulunut yli kolmesataa vuotta, hän sanoi, mutta hazrat Sarmadin verta ei voi pestä pois. Vaikka pyhättö maalattaisiin minkä väriseksi, se muuttuisi taas omia aikojaan punaiseksi.

Kun Jahanara Begum työntyi ensi kertaa väkijoukon läpi – paikalla oli eteeristen öljyjen ja amulettien kaupittelijoita, pyhiinvaeltajien kenkävahteja, rampoja, kerjäläisiä, kodittomia, paaston jälkeistä uhrijuhlaa varten lihotettuja vuohia ja hiljaisia vanhanpuoleisia eunukkeja, jotka olivat majoittuneet pressun alle pyhätön kylkeen – ja astui sisään pieneen punaiseen kammioon, hän rauhoittui. Kadun meteli vaimeni ja kuului enää kuin jostakin kaukaa. Hän istui nurkassa nukkuva lapsi sylissään ja katseli ihmisiä, muslimeja ja hinduja, jotka tulivat yksin tai kaksin ja sitoivat punaisia villalankoja, punaisia rannerenkaita ja paperisuikaleita hautaa kiertävään ristikkoon ja pyysivät Sarmadia siunaamaan heidät. Vasta kun hän huomasi miltei läpikuultavan vanhan miehen, jolla oli kuiva paperimainen iho ja valosta kehrätty haituvainen parta, istuvan nurkassa, keinahtelevan edestakaisin ja itkevän hiljaa kuin hänen sydämensä olisi särkynyt, hän salli omien kyyneltensä vieriä. Tämä on poikani Aftab, hän kuiskasi hazrat Sarmadille. Olen tuonut hänet tänne sinun luoksesi. Pidä hänestä huolta. Ja opeta minut rakastamaan häntä.

Hazrat Sarmad opetti.

. . .

Aftabin elämän ensimmäiset vuodet Jahanara Begumin salaisuus säilyi. Odottaessaan, että pojan tytönelin paranisi, hän piti pojan lähellään ja käyttäytyi raivokkaan suojelevasti. Senkään jälkeen, kun hänen nuorempi poikansa Saqib syntyi, hän ei päästänyt Aftabia eksymään yksin kovin kauas. Käytöstä ei pidetty mitenkään epätavallisena naiselle, joka oli odottanut poikalasta niin kauan ja niin kiihkeästi.

Kun Aftab oli viiden, hän alkoi käydä poikien hindi-urdunkielistä koraanikoulua Chooriwali Galilla (rannerengaskauppiaan kujalla). Vuoden kuluttua hän osasi arabiaksi ulkoa pitkät pätkät Koraania, vaikka oli epäselvää, paljonko hän siitä ymmärsi – sama koski koulun muita lapsia. Aftab oli keskimääräistä etevämpi oppilas, mutta jo sangen varhain kävi ilmi, että hänen todelliset lahjansa liittyivät musiikkiin. Hänellä oli heleä, puhdas lauluääni, ja kerran sävelmän kuultuaan hän pystyi toistamaan sen. Vanhemmat päättivät lähettää hänet ustad Hameed Khanin luo, nuoren huomattavan muusikon, joka opetti lapsiryhmille hindustanilaista klassista musiikkia ahtaassa asunnossaan Chandini Mahalilla. Pikku Aftab ei jäänyt pois yhdeltäkään tunnilta. Yhdeksänvuotiaana hän pystyi laulamaan yli kaksikymmentä minuuttia hidasta khayalia Yaman-, Durga- ja Bhairavi-raagoissa ja saamaan äänensä liitämään ujosti Pooriya Dhanashree -raagan matalan rekhab-sävelen yli kuin leipäkiven, joka kimpoilee järvenpinnasta. Hän osasi laulaa Chaitin ja Thumrin samalla mahtavalla asenteella kuin Lucknowin kurtisaani. Ensin ihmiset olivat huvittuneita ja jopa kannustavia, mutta sitten toiset lapset alkoivat kiusata häntä ja hihittää: Se on tyttö. Se ei ole poika eikä tyttö. Se on poika ja tyttö. Poika-Tyttö. Tyttö-Poika. Hoi-hoi-hoi!

Kun kiusaaminen kävi sietämättömäksi, Aftab ei enää mennyt musiikkitunneille. Mutta ustad Hameed oli silmittömän ihastunut poikaan ja tarjoutui opettamaan häntä erikseen, yksityisesti. Siispä musiikkitunnit jatkuivat, mutta kouluun Aftab ei enää suostunut menemään. Siinä vaiheessa Jahanara Begumin toivo oli jotakuinkin sammunut. Horisontissa ei näkynyt merkkiäkään asiaintilan kohenemisesta. Hänen oli onnistunut kekseliäillä verukkeilla lykätä pojan ympärileikkausta muutamalla vuodella. Mutta nuori Saqib oli jo jonossa odottamassa omaansa, ja äiti tiesi, että aika alkoi olla vähissä. Lopulta hän teki sen mitä hänen täytyi. Hän keräsi rohkeutensa ja kertoi miehelleen asian todellisen laidan, murtui täysin ja itki murheesta ja helpotuksesta, kun hänellä oli viimein joku, jonka kanssa saattoi jakaa painajaisensa.

Hänen miehensä Mulaqat Ali oli hakim, yrttilääkäri, joka rakasti urdun- ja persiankielistä runoutta. Hän oli tehnyt koko ikänsä työtä toisen yrttilääkärin perheelle – Hakim Abdul Majidin, joka perusti suositun sorbettimerkin, Rooh Afzan (persiaksi ”Sielun eliksiiri”). Siinä on portulakan siemeniä, viinirypäleitä, appelsiineja, vesimelonia, minttua, porkkanoita, kourallinen pinaattia, unikonsiemeniä, lootusta, kahdenlaisia liljoja ja damaskonruusujen tislettä, ja sen oli ensi alkuun tarkoitus olla vahvistava lääke. Mutta pian todettiin, että jo pari ruokalusikallista kuplivaa rubiininpunaista siirappia sekoitettuna lasilliseen kylmää maitoa tai tavallista vettä maistui herkulliselta ja oli samalla tehokas keino suojautua Delhin porottavan kuumilta kesiltä ja parantua oudoista kuumetaudeista, joita autiomaan tuulet toivat kaupunkiin. Pian lääkkeeksi tarkoitetusta juomasta tuli koko alueen suosituin kesävirvoke. Rooh Afzasta tuli menestynyt yritys ja kaikkien tuntema tuotenimi. Se hallitsi markkinoita neljäkymmentä vuotta ja toimitti tuotteitaan vanhankaupungin pääpaikastaan etelään Hyderabadiin ja länteen Afganistaniin saakka. Sitten tuli Jakautuminen. Jumalan kaulavaltimo repesi Intian ja Pakistanin uudella rajalla ja miljoona ihmistä kuoli vihaan. Naapurit kääntyivät toisiaan vastaan kuin eivät olisi ennen tunteneet toisiaan, juhlineet toistensa häitä, laulaneet toistensa lauluja. Muurien ympäröimä kaupunki murtui auki. Vanhat suvut pakenivat (muslimit). Uudet muuttivat tilalle (hindut) ja asettuivat kaupunginmuurien liepeille. Rooh Afza koki vakavia takaiskuja mutta toipui nopeasti ja avasi haaraliikkeen Pakistaniin. Neljännesvuosisata myöhemmin Itä-Pakistanin verilöylyn jälkeen se avasi uuden haaraliikkeen Bangladeshin upouuteen valtioon. Mutta lopulta Sielun eliksiirin, joka oli selviytynyt sodista ja kolmen uuden valtion verisestä syntymästä, pani matalaksi Coca-Cola, niin kuin lähes kaiken maailmassa.

Vaikka Mulaqat Ali oli Hakim Abdul Majidin luotettu ja arvostettu työntekijä, hänen palkkansa ei riittänyt kunnon toimeentuloon. Joten lisäksi hän otti työaikansa ulkopuolella potilaita vastaan kotonaan. Jahanara Begum tienasi perheelle lisätuloja tekemällä valkoisesta puuvillakankaasta Gandhi-lakkeja ja myymällä niitä tukussa Chandnin torin hindukauppiaille.

Mulaqat Alin mukaan hänen perheensä oli suoraan alenevassa polvessa sukua mongolikeisari Tšingis-kaanille tämän toiseksi vanhimman pojan Tšagatain kautta. Hänellä oli murtunut pergamentinpala, jossa oli huolella laadittu sukupuu, sekä pieni peltiarkullinen hauraita kellastuneita papereita, joiden hän uskoi todistavan väitteen todeksi ja selittävän, miten Gobin autiomaan shamaanien jälkeläiset, Ikuisen sinisen taivaan palvojat, joita oli joskus pidetty islamin vihollisina, olivatkin Intiaa vuosisatoja hallinneiden suurmogulien dynastian esi-isiä, ja miten Mulaqat Alin oma suku, sunnimogulien jälkeläiset, kääntyi shiialaisuuteen. Silloin tällöin, ehkä kerran muutamassa vuodessa, hän avasi arkkunsa ja näytti papereitaan vierailevalle lehtimiehelle, joka useimmiten tuskin kuunteli eikä yleensä ottanut häntä tosissaan. Pitkäkin haastattelu johti korkeintaan ilkikuriseen, huvittavaan mainintaan vanhaa Delhiä käsittelevässä viikonloppunumerossa. Jos taas koko aukeaman juttuun, mukana saattoi olla Mulaqat Alia esittävä pieni kuva samoin kuin lähikuvia mogulien ruokakulttuurista, kokokuvia burkaan pukeutuneista musliminaisista kapeilla, saastaisilla kujilla liikennöivissä polkupyörärikšoissa ja tietysti se pakollinen lintuperspektiivinäkymä tuhansista valkoiseen patalakkiin sonnustautuneista muslimimiehistä, jotka olivat järjestäytyneet täydelliseen muodostelmaan ja kumartuneet rukoilemaan Jama-moskeijassa. Joidenkin lukijoiden mielestä tällaiset kuvat todistivat Intian onnistuneesta sitoutumisesta sekularismiin ja uskontojen väliseen suvaitsevaisuuteen. Toisten mielissä taas käväisi helpotuksentunne, koska Delhin muslimiväestö vaikutti suorastaan tyytyväiseltä elämää sykkivässä ghetossaan. Ja jotkut taas pitivät kuvia osoituksena siitä, että muslimit eivät halunneet ”integroitua” vaan koko ajan lisääntyivät ja järjestäytyivät ja olisivat ennen pitkää uhka hindujen Intialle. Tämän näkemyksen kannattajat olivat alkaneet saada vaikutusvaltaa hälyttävän nopeassa tahdissa.

Huolimatta kaikesta, mitä sanomalehdissä julkaistiin tai ei julkaistu, Mulaqat Ali toivotti vanhuudenhöperyyteensä asti kaikki vieraat tervetulleiksi vaatimattomaan kotiinsa jalosukuisen miehen haalistuneella armollisuudella. Hän puhui menneisyydestä arvokkaasti muttei koskaan nostalgisesti. Hän kuvaili, miten hänen esi-isänsä olivat 1200-luvulla hallinneet valtakuntaa, joka ulottui maista joita nyt sanottiin Vietnamiksi ja Koreaksi aina Unkariin ja Balkanille, Pohjois-Siperiasta Dekkanin ylängölle Intiaan saakka, toisin sanoen maailmanhistorian laajinta valtakuntaa. Haastattelut hän päätti usein lausumalla yhden suosikkirunoilijansa Mir Taqi Mirin urdunkielisen säeparin:

Jis sar ko ghurur aaj hai yaan taj-vari ka

Kal uss pe yahin shor hai nauhagari ka

Kruunupää joka tänään vallallaan kerskuu

tällä paikalla huomenna vaikerrukseen hukkuu

Valtaosa kävijöistä, uuden hallitsevan luokan röyhkeät lähettiläät, jotka tuskin olivat edes tietoisia nuorekkaasta ylimielisyydestään, ei välttämättä ymmärtänyt sille tarjotun säeparin kerroksellista merkitystä, välipalan joka huuhdottiin alas sormustimen kokoisella kupillisella tuhtia, makeaa teetä. Toki he sen tajusivat, että säkeet olivat hautalaulu kaatuneelle valtakunnalle, jonka kansainvälinen alue oli kutistunut likaiseksi ghetoksi, raunioituneiden muurien ympäröimäksi vanhaksikaupungiksi. Ja kyllä he senkin tajusivat, että samalla oli kyseessä katkera kommentti, joka koski Mulaqat Alin omia niukkoja oloja. Heiltä jäi kuitenkin huomaamatta, että säepari oli ovela välipala, kavala leivonnainen, valitukseen kääritty varoitus, jonka muka nöyränä tarjosi oppinut mies, koska oli ehdottoman varma, että hänen kuulijansa eivät kykenisi ymmärtämään urdua, kieltä joka oli vähä vähältä joutumassa eristetyksi niin kuin useimmat sen puhujista.

Mulaqat Alin intohimoinen suhde runouteen ei ollut mikään yrttilääkärin työstä erillinen harrastus. Hän uskoi runouden parantavaan voimaan, tai ainakin siihen, että se edesauttoi paranemista lähes jokaisesta vaivasta. Hän määräsi potilailleen runoja samaan tapaan kuin toiset lääkärit määräsivät lääkkeitä. Hän pystyi esittämään hirmuisesta repertuaaristaan säeparin, joka oli kaamealla tavalla sopiva kuhunkin sairauteen, kuhunkin tilanteeseen, mielialaan ja hienonhienoon muutokseen poliittisessa ilmastossa. Tällainen tapa sai elämän hänen ympärillään näyttämään syvällisemmältä ja hämärämmältä kuin se todellisuudessa oli. Se täytti kaiken vaikeasti määriteltävällä pysähtyneisyydellä, tunteella että kaikki mitä tapahtui oli tapahtunut jo ennen. Että se oli jo kirjoitettu, laulettu, arvioitu ja merkitty historian tavaraluetteloon. Että mikään uusi ei ollut mahdollista. Tämä ehkä selitti sen, että nuoret usein kaikkosivat nauraa hihitellen hänen ympäriltään, koska aavistivat, että tulossa olisi jälleen jokin säepari.

Kun Jahanara Begum kertoi hänelle Aftabista, Mulaqat Ali sai ehkä ensimmäisen kerran elämässään todeta, ettei hänellä ollutkaan esittää tilanteeseen sopivaa säeparia. Kesti tovin ennen kuin hän selvisi ensijärkytyksestään. Ja kun hän selvisi, hän nuhteli vaimoaan siitä, ettei hänelle ollut kerrottu aikaisemmin. Ajat olivat muuttuneet, hän sanoi. Nyt elettiin nykyaikaa. Ihan varmasti heidän poikansa vaivaan löytyisi yksinkertainen lääketieteellinen ratkaisu. He etsisivät lääkärin New Delhistä, kaukaa vanhankaupungin korttelien alituisesta kuiskinnasta ja juoruilusta. Kaikkivaltias auttaa niitä, jotka auttavat itse itseään, hän sanoi melkeinpä ripittäen vaimoaan.

Viikkoa myöhemmin he lähtivät parhaimpiinsa pukeutuneina kohti Nizamuddin Bastia hevosen vetämillä kieseillä, mukanaan onneton Aftab, jolla oli miehekäs teräksenharmaa pataanipuku, musta kirjailtu liivi, patalakki ja gondolia muistuttavat kärjistään käyrät kangastossut. Matkan näennäinen tarkoitus oli käydä katsastamassa mahdollinen tuleva morsian Aijazille, Mulaqat Alin vanhemman veljen Qasimin pojalle, joka oli muuttanut Jakautumisen jälkeen Pakistaniin ja työskenteli Rooh Afzan haaraliikkeessä Karachissa. Todellinen syy oli se, että he olivat varanneet ajan tohtori Ghulam Nabille, itseään ”seksologiksi” kutsuvalle lääkärille.

Tohtori Nabi ylpeili sillä, että oli suorasanainen, täsmällisen ja tieteellisen maailmankuvan nimeen vannova mies. Tutkittuaan Aftabin hän sanoi, ettei poika ollut lääketieteellisin termein hijra – miehen ruumiiseen syntynyt nainen – vaikka käytännössä sanaa saattoi käyttää. Hänestä Aftab oli harvinainen esimerkki hermafrodiitista, jolla oli sekä miehen että naisen piirteitä, joskin ulkonaisesti miehen piirteet näyttivät hallitsevilta. Hän voisi suositella kirurgia, joka sulkisi tytönelimen, ompelisi sen kiinni. Hän voisi myös määrätä pillereitä. Mutta ongelma ei hänen mukaansa ollut pelkästään ulkonainen. Vaikka hoito auttaisikin, poikaan jäisi ”hijra-taipumuksia”, joista hän ei luultavasti pääsisi koskaan. (Hän käytti ”taipumuksista” sanaa fitrat.) Hän ei pystyisi takaamaan hoidon täydellistä onnistumista. Oljenkorteenkin tyytyväinen Mulaqat Ali oli onnessaan. ”Taipumuksiako?” hän sanoi. ”Eivät taipumukset ole mikään ongelma. Kaikilla on jos jonkinlaisia taipumuksia… taipumuksia voi aina säädellä.”

Vaikka käynti tohtori Nabin luona ei tuonut välitöntä ratkaisua siihen, mitä Mulaqat Ali piti Aftabin vaivana, siitä oli Mulaqat Alille muunlaista hyötyä. Se antoi hänelle koordinaatit asemoitua ja vakauttaa laivansa, joka oli kallistunut vaarallisesti säeparittoman käsittämättömyyden valtamerellä. Nyt hän pystyi muuntamaan ahdistuksensa käytännön ongelmaksi ja suuntaamaan huomionsa ja tarmonsa johonkin, mitä hän ymmärsi: mistä saada kerättyä rahat leikkaukseen?

Hän vähensi taloutensa kuluja ja laati listan ihmisistä ja sukulaisista, joilta voisi saada lainaa. Samanaikaisesti hän käynnis...