Kansi

Nimiö

ARUNDHATI ROY

ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

Suomentanut Hanna Tarkka

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

The Ministry of Utmost Happiness

© 2017 by Arundhati Roy

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Jean Genet -sitaatit suomentanut Sirkka Suomi

Shakespeare-sitaatit suomentanut Matti Rossi

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31728-9

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alkusanat

Omistettu

lohduttomille

Tarkoitan, että kysymys on sinun sydämestäsi…

NÂZIM HIKMET

Maagisella hetkellä, auringon mentyä mailleen mutta valon ei, lukemattomat lentävätkoirat irrottautuvat vanhan hautausmaan banianpuista ja leijuvat kaupungin yli kuin savu. Kun lepakot lähtevät, varikset tulevat kotiin. Niiden paluun synnyttämä pauhu ei peitä kokonaan hiljaisuutta, jonka jättivät jälkeensä kadonneet varpuset ja vanhat valkoselkäiset korppikotkat, vainajien vartijat yli sadan miljoonan vuoden ajalta, maan kamaralta pois pyyhkäistyt. Korppikotkat kuolivat diklofenaakkimyrkytykseen. Diklofenaakki eli lehmäaspiriini, jota annetaan karjalle lihasten rentouttamiseksi, kivunlievitykseen ja maidontuotannon kasvattamiseksi, tehoaa – tehosi – kuin hermokaasu valkoselkäisiin korppikotkiin. Jokainen kemiallisesti rentoutettu kuollut lypsylehmä tai puhveli muuttui haaskalinnuille myrkylliseksi syötiksi. Sitä mukaa kuin karjasta tuli entistä parempia maitokoneita, kun kaupungissa syötiin entistä enemmän jäätelöä, kermatoffeepatukoita, Nutty-Buddy-keksejä ja suklaalastuja ja juotiin entistä enemmän mangopirtelöitä, korppikotkat alkoivat riiputtaa kaulaansa kuin olisivat väsähtäneet eivätkä yksinkertaisesti pysyneet hereillä. Niiden nokasta roikkui hopeanvärinen sylkiparta, ja yksi kerrallaan ne mätkähtivät kuolleina oksaltaan.

Ani harva huomasi leppeiden vanhojen lintujen poismenon. Oli niin paljon muuta odotettavaa.

1. Minne vanhat linnut menevät kuolemaan?

1.

Minne vanhat linnut menevät kuolemaan?

Hän eli hautausmaalla kuin puu. Aamun sarastaessa hän saatteli varikset tiehensä ja toivotti lepakot tervetulleiksi kotiin. Illan hämyssä hän teki päinvastoin. Siinä välissä hän keskusteli yläoksilla häälyvien korppikotkanhaamujen kanssa. Hän tunsi niiden kynsien hellän otteen kuin aavesäryn amputoidussa raajassa. Ilmeisesti ne eivät olleet läpeensä onnettomia poistuttuaan anteeksi pyydellen kertomuksesta.

Sinne muutettuaan hän kesti kuukausitolkulla satunnaista julmuutta niin kuin puu – vavahtamatta. Hän ei kääntynyt katsomaan, kuka pikkupoika oli heittänyt häntä kivellä, eikä kurkottanut kaulaansa lukeakseen solvaukset, joita hänen kaarnaansa oli kaiverrettu. Kun häntä nimiteltiin haukkumasanoilla – pelle ilman sirkusta, kuningatar ilman palatsia – hän antoi solvausten mennä oksiensa läpi kuin kevyen tuulenvireen ja käytti kahisevan lehvästönsä musiikkia palsamina, jolla lievittää kipua.

Vasta kun sokea imaami Ziauddin, joka oli joskus johtanut rukouksia Fatehpuri-moskeijassa, ystävystyi hänen kanssaan ja alkoi käydä hänen luonaan, kulmakunta päätti, että oli aika jättää hänet rauhaan.

Kauan sitten muuan englantia osaava mies sanoi hänelle, että englanniksi hänen nimensä oli takaperin kirjoitettuna Majnu. Mies selitti, että Lailan ja Majnun tarinan englanninkielisessä versiossa Majnu oli Romeo ja Laila Julia. Hänestä se oli lähinnä koomista. ”Tarkoitatko, että olen tehnyt heidän tarinastaan khichdi-sekaruokaa?” hän kysyi. ”Mitäs ne sitten tekevät, kun ne saavat tietää, että Laila voi itse asiassa olla Majnu ja Romi olikin oikeasti Juli?” Tavatessaan hänet seuraavan kerran Mies joka osasi englantia sanoi, että oli erehtynyt. Takaperin kirjoitettuna hänen nimensä olikin Mujna, joka ei edes ollut nimi eikä tarkoittanut yhtään mitään. Tähän hän sanoi: ”Ei se mitään. Minä olen ne kaikki, olen Romi ja Juli, olen Laila ja Majnu. Ja Mujna, mikäpä siinä? Kuka sanoo, että minun nimeni on Anjum? En minä ole Anjum, minä olen Anjuman. Olen mehfil, kokoelma. Kokoelma jokaista ja ei ketään, kaikkea ja ei mitään. Onko vielä muita, jotka haluaisit kutsua mukaan? Kaikki on kutsuttu.”

Mies joka osasi englantia totesi, että hyvin keksitty. Mies ei olisi ikinä itse tullut ajatelleeksi sitä. Hän vastasi: ”Miten muka olisit voinut, tuolla urdunkielen tasolla? Mitä sinä kuvittelet? Että englannin kieli tekee sinusta automaattisesti viisaan?”

Mies nauroi. Hän nauroi miehen naurulle. He polttivat vuorotellen samaa filtterisavuketta. Mies valitti, että Wills Navy Cutit olivat pelkkiä pätkiä eivätkä missään tapauksessa hintansa väärtejä. Hän taas sanoi pitävänsä ehdottomasti siitä merkistä enemmän kuin Four Squaresta tai tosi miehekkäästä Red & Whitesta.

Hän ei enää muistanut miehen nimeä. Ehkä hän ei ollut sitä koskaan tiennytkään. Mies joka osasi englantia oli lähtenyt pois kauan sitten, minne tämän sitten olikin pitänyt lähteä. Ja hän itse asui hautausmaalla valtionsairaalan takana. Seuranaan hänellä oli teräksinen Godrej-kaappi, jossa hän säilytti musiikkiaarteitaan – naarmuisia levyjä ja nauhoja – sekä vanhaa harmonia, vaatteitaan, korujaan, isänsä runokirjoja, valokuva-albumejaan ja muutamia lehtileikkeitä, jotka olivat säästyneet polttamiselta Khwabgahin pihalla. Kaapin avain riippui mustassa narussa hänen kaulassaan, samoin kuin vääntynyt hopeinen hammastikku. Hän nukkui kuluneella persialaismatolla, jonka pani päiväksi lukkojen taakse ja kääri yöksi auki kahden haudan väliin (hän oli päättänyt, että ei koskaan samojen hautojen väliin perättäisinä öinä). Hän poltti yhä. Ja edelleen Navy Cutia.

Eräänä aamuna, kun hän luki ääneen sanomalehteä vanhalle imaamille, joka ei selvästikään ollut kuunnellut, tämä kysyi – muka ohimennen – ”Onko se totta, että jopa teikäläiset hindut haudataan eikä heitä polteta?”

Hän aavisteli hankaluuksia ja vastasi kierrellen: ”Totta? Että mikä on totta? Mitä on totuus?”

Haluttomana poikkeamaan aloittamastaan aiheesta imaami mutisi mekaanisen vastauksen. ”Sach Khuda hai. Khuda hi Sach hai.” Totuus on Jumala. Jumala on Totuus. Sen lajin viisauksia näki maalattuina maanteillä jyristävien rekkojen perään. Sitten hän siristi sokeanvihreitä silmiään ja kysyi viekkaanvihreästi kuiskaten: ”Kerro nyt, miten teikäläisten laita on – kun te kuolette, minne teidät haudataan? Kuka pesee ruumiit? Kuka lausuu rukoukset?”

Anjum oli pitkän aikaa vaiti. Sitten hän kumartui ja kuiskasi takaisin, eikä ollenkaan niin kuin puu: ”Herra imaami, kun ihmiset kuvailevat värejä – punaista, sinistä, oranssia, kun he kuvailevat taivasta auringonlaskun aikaan tai kuun nousua paaston aikaan – mitä sinun mielessäsi silloin liikkuu?”

Loukattuaan toisiaan näin syvästi, lähes kuolettavasti, nuo kaksi istuivat auringonvalossa hiljaa vierekkäin jonkun vainajan haudalla, verta vuotaen. Viimein Anjum rikkoi hiljaisuuden.

”Sano sinä”, hän sanoi. ”Sinä olet herra imaami, en minä. Minne vanhat linnut menevät kuolemaan? Putoavatko ne meidän niskaamme kuin kivet taivaalta? Kompastummeko me niiden raatoihin kaduilla? Etkö sinä usko, että Kaikkinäkevä ja Kaikkivaltias, joka meidät on tänne maan päälle luonut, olisi huolehtinut järjestelyistä, joilla meidät viedään täältä pois?”

Sinä päivänä imaamin vierailu päättyi tavallista aikaisemmin. Anjum katseli hänen menoaan, kun hän etsi tietä nap-nap-naputellen hautoja mennessään, sokeankeppi musisoiden, kun se osui milloin reitillä lojuviin tyhjiin viinapulloihin, milloin käytettyihin huumeruiskuihin. Anjum ei estellyt imaamia. Hän tiesi, että tämä palaisi. Hän tunnisti yksinäisyyden kun hän sellaiseen törmäsi, oli se naamioitu miten taitavasti tahansa. Hän vaistosi, että jollakin erikoisen etäisellä tavalla mies tarvitsi hänen varjoaan yhtä paljon kuin hän miehen. Ja kokemuksesta hän oli oppinut, että tarve oli kuin varastorakennus, johon saattoi majoittaa huomattavan paljon julmuutta.

Olkoonkin, että Anjumin lähtö Khwabgahista oli tapahtunut kaikkea muuta kuin sydämellisesti, hän tiesi ettei olisi ainoa, joka pettäisi sen unelmat ja salaisuudet.

2. Khwabgah

2.

Khwabgah

Hän oli neljäs viidestä lapsesta ja syntyi kylmänä tammikuun yönä öljylampun valossa (sähkökatko) Shahjahanabadissa, muurien ympäröimässä Delhin vanhassakaupungissa. Kätilö Ahlam Baji, joka oli auttanut hänet maailmaan ja laskenut äidin syliin kahteen huiviin kiedottuna, sanoi: ”Se on poika.” Siinä tilanteessa hänen erehdyksensä oli ymmärrettävä.

Ensimmäisen raskautensa alussa Jahanara Begum päätti miehensä kanssa, että jos lapsi olisi poika, se saisi nimekseen Aftab. Heidän kolme ensimmäistä lastaan olivat tyttöjä. He olivat odottaneet Aftabiaan kuusi vuotta. Yö jolloin Jahanara Begum synnytti poikansa oli hänen elämänsä onnellisin.

Aamulla kun aurinko oli noussut ja huone oli suloisen lämmin, hän avasi pikku Aftabin kapalot. Hän tutki pienen kehon – silmät, nenän, pään, kaulan, kainalot, sormet, varpaat – tyytyväisenä, kiirehtimättä, ihastuneena. Ja siinä samassa hän löysi pojanelimen alla piilossa nököttävän pienen, vielä kehittymättömän, mutta ilmiselvän tytönelimen.

Onko äidin mahdollista olla kauhuissaan oman vastasyntyneensä edessä? Jahanara Begumin oli. Ensimmäiseksi hän tunsi sydämensä puristuvan kokoon ja luidensa hajoavan tuhkaksi. Toiseksi hän katsoi lasta vielä uudemman kerran varmistuakseen, ettei ollut erehtynyt. Kolmanneksi hän kavahti kauemmaksi aikaansaannoksestaan, ja samassa suoli kouristui ja sääriä pitkin valui ohuen ohuena norona ulostetta. Neljänneksi hän ajatteli, että tappaisi itsensä ja lapsen. Viidenneksi hän nosti lapsen syliin ja painoi sen tiukasti rintaansa vasten samalla kun tunsi putoavansa rakoon, joka aukeni tutu...