ESIPUHEET

Tommi Kovanen

Elämäni aivan alusta saakka olen ollut utelias, kiinnostunut ihmisistä, tapahtumista ja ympäristöistä. Niin myös urheilusta – joka on ollut suurin intohimoni. Tuota intohimoa seuraten olen lapsesta saakka hengittänyt liikkumisen iloa, ahminut sisääni loputtomia tunteja kentillä, viipynyt liian pitkään saleilla hikoillen, oppien ja aistien. Ja ennen kaikkea nauttien kaikesta siitä, mitä se on tuonut mukanaan. Vaikka usein saatoin tehdä kaikkea tuota melko päämäärättömästi, tiesin aina, etten kykenisi elämään ilman liikuntaa, fyysistä kilpaa, ilman verkkojen heiluntaa tai sitä iltaisin mielen valtaavaa kaiken antamisen jälkeistä raukeaa tunnelmaa, jopa euforista oloa täynnä iloa ja nautintoa. Nuo olot, tavat ja halu puskivat minua eteenpäin, veivät mukanansa tehden minusta jääkiekkoilijan, urheilijan, menestyjän ja unelmaa elävän pojan, jonka ruumiista tuli työkalu, kuin instrumentti, jonka ympärille rakentui vahva ja oma identiteetti. Kunnes yhtäkkiä kaikki tuo vietiin minulta pois, mitään kysymättä, ilman vaihtoehtoja ja täysin varoittamatta. Maailmani musteni yhtenä lauantaina, yhtenä hetkenä, jonka muistan ikuisesti, vaikken siitä hetkestä oikeasti mitään muistakaan. Rakas peli, rakas harrastukseni ja ammattini, jolle olin antanut sieluni ja kaikkeni, vei minulta lopulta kaiken. Yksi sekunti, yksi silmänräpäys, taklaus, ruma sellainen, mursi minut. Se mursi kaiken sen, mitä olin rakentanut – minkä varassa olin elänyt ja minkä varaan olin kasvanut. Sen myötä muistot haalenivat sekä mielessä että lihaksistossa. Mikään ei toiminut, ei fyysisesti eikä henkisesti. En ollut enää oma itseni. Ja monien surullisten paluuyritysten jälkeen löysin itseni nurkasta, epätoivon ja pelon ympäröimänä. Ehkä onnekseni ymmärrys tapahtuneesta valkeni minulle vasta paljon myöhemmin, sillä kun uskaltauduin lopulta puhumaan vammastani, jääkiekosta ja sen mahdollisista vaaroista, kohtasin usein vihamielisyyttä. Minua kehotettiin siirtymään ringeten pariin ja neuvottiin keskittymään kaukalopalloon. Moni oli vahvasti myös sitä mieltä, että tällaiset vammat kuuluvat jääkiekkoon ja että kaikki pitäisi kestää kuin mies ja mennä eteenpäin. Harvakseltaan minulle tarjottiin myös kukkahattuja ja hameita. Pitkällä listalla oli myös joitakuita, jotka toivoivat, että minulle olisi käynyt vieläkin pahemmin. He jopa harmittelivat sitä, etteivät itse päässet minua rusikoimaan lisää, antamaan sitä viimeistä mailan iskua, jotten olisi nyt täällä puhumassa. Tuo valtava vihan määrä oli hämmentävää, mutta toisaalta se ei yllättänyt minua, sillä niin harva todellisuudessa tietää, mitä aivovamma ihmiselle voi tehdä.

Jenny Rostain

Tommin matka kuolemanlaaksossa ei ole kaunis, ei ylpeyden aihe, eikä oikeudenmukainen. Se on matka, jollaisesta moni ei koskaan halua puhua ääneen, eikä varsinkaan kirjoittaa muistelmia. Se on kertomus häpeästä, rohkeudesta ja yksinäisestä elämästä vamman kanssa, josta mieluummin vaietaan. Koska Tommin aivovamma vaikutti sekä hänen muistiinsa, tunteiden käsittelyynsä että kirjalliseen ilmaisuunsa, oli meille kirjaa tehdessä selvä valinta, että hän puhuisi ja minä kirjoittaisin, ja yhdessä työstäisimme tarinasta mahdollisimman autenttisen – vamman asettamissa rajoissa.

Minulle on ollut kunnia saada tutustua Tommiin, oppia hänen maailmastaan ja saada mahdollisuus kertoa siitä nyt muille. Tommi yllätti minut rohkeudellaan ja herkkyydellään – tavalla, jota en jääkiekkoilijalta olisi koskaan osannut odottaa. Hän opetti minulle paljon lajista, jota rakastaa, mutta ennen kaikkea jääkiekkoilijoista ja siitä, että kovan kuoren, kunnianhimon ja pelivarusteiden alla on tunteva, viisas ja herkkä ihminen, joka voi mennä helposti myös rikki. Aivovammoista ja niiden seurauksista puhutaan liian vähän. Siksi toivonkin tämän tarinan avaavan ovia kohti rehellisempää ja inhimillisempää maailmaa niin jäällä kuin sen ulkopuolellakin.

LOKAKUU 2014

Moisio I

Se oli kirjaimellisesti kuolemanlaakso. Ei sitä taklausta turhaan siksi kutsuttu. Vammaan johtaneesta pelistä oli kulunut vasta hieman yli puolitoista vuotta – ja jo nyt minua tuijotti peilistä mies, jonka silmät olivat kuin ihmisen, jonka sielu on käynyt nukkumaan juuri ennen kuolemaa. Päätäni peitti musta ohut puuvillapipo, joka oli kuin suruvaippa. Se suojasi sitä, mikä oli rikottu, ja mikä oli rikkoutuessaan tuhonnut kaiken, mitä minulla oli. Tuo yksi peli ja yksi taklaus pysäytti koko elämäni. Muistikuvat tapahtumista hävisivät ja minusta kuoriutui esiin ihminen, jonka peilikuva pelotti jopa minua itseäni. Matkani tuolta jäältä tähän paikkaan ei ollut helppo. Se oli täynnä kipua, yksinäisyyttä ja ylilyöntejä – ja sen saattoi havaita jo mukanani kantamistani arvista, jotka eivät olleet peräisin kaukalosta.

Vain harva ystäväni tiesi missä olin nyt. Tämä paikka ei kuulunut kiekkoilijan eläkesuunnitelmiin. Täältä ei lähetettäisi kotiin postikortteja, joissa lukee ”hyvin menee”. Tänne ei kuulunut yksikään ihminen, jos minulta kysytään – niin syrjässä inhimillisyydestä ja elämästä tämä paikka oli. Päässäni vilisivät muistot ja syyllisyys – syyllisyys siitä, etten kyennyt olemaan vahvempi. Muut tunteet olivat jo pitkään olleet kadoksissa. Minulla oli jäljellä enää yksi ainoa syy olla vahva: se oli pieni poikani. Lapsi oli ainut valo elämässäni. Kaikki muu oli viety tai hajotettu. Rikottu kaukalon laitaa vasten ja jätetty jäälle makaamaan oman onnensa nojaan, tajuttomana, palasina – keräilemään tippuneita hampaita veren seasta.

Minun kohdallani oikeutta ei edes haettu, ei vaikka kuinka veri lensi. Oli kuulemma parempi taas vain hiljentyä, eikä hakea lisää harmeja. Uhkasivat sakoillakin, jos en vaikenisi. ”Ei ollut mitään tuomittavaa, ei rangaistavaa”, sanoivat. Olihan se niinkin, jos halusi, että hyvät veljet säästyisivät jälleen kerran ongelmilta. Sille pyhälle veljeydelle oli pitänyt jälleen uhrata yksi pelaaja, pelaajan ura ja koko elämä. Ja tuon uhrauksen lopputulema tuijotti minua nyt Moision mielisairaalan peilistä kuin elävä kuollut.

Lääkärit sanoivat, etten kuulunut joukkoon ja ettei tämä sairaala ollut minun paikkani. Aivovammat eivät kuulemma olleet mielisairauksia, vaikka ne aiheuttivatkin helposti samankaltaisia oireita. Ne olivat hallitsemattomia kriisejä, joiden etenemistä edes nämä lääkärit eivät osanneet ennustaa, eivätkä siten hoitaa muuten kuin odottamalla – odottamalla, että elämä räjähtää mahdollisesti käsiin tällä tavalla. Yrittivät ne keksiä minulle täällä kaiken maailman diagnoosejakin, joista onnistunein oli kai ”aivovamman aiheuttama sopeutumishäiriö”. Eivät osuneet sinänsä kauaksi totuudesta, sillä sopeutuminen elämään ilman tunteita ja kiekkoa, ja sopeutuminen siihen, ettei oikeutta koskaan haettu kohdallani – vaikka hintana oli minun koko elämäni – oli epäonnistunut. Täysin epäonnistunut. En osannut. Eikä kukaan ollut auttanut minua sopeutumaan, ei ollut ketään näyttämässä suuntaa tai neuvomassa, kun tie ei enää johtanutkaan hallille. Tai ehkä en vain osannut enää kuunnella neuvoja.

Elämä kuolemanlaaksossa oli yksinäistä, ja suuntaviitat, joissa olisi lukenut tutulla kielellä, puuttuivat kokonaan. Toisaalta kykyni lukea tekstiä tai kirjoittaa normaalisti olivat nekin hävinneet. Kaikki se, mikä piti tavallises...