Kansi

Nimiö

Tommi Liimatta

Autarktis

Motto

autarkia (< kreik.) omavaraisuus, valtion tai muun alueen kyky tulla toimeen omalla tuotannollaan ilman tuontikauppaa. – Spectrum Tietokeskus 14, WSOY 1981.

Arktis Pohjoisnavan alue [joka] käsittää ne maapallon pohjoisnavan ympärillä olevat meret, saaret ja rannikkoseudut, joiden etelärajana on heinäkuun 10°C isotermi. Pohjoinen napapiiri, 66°33’ pohj.lev., on arktisen alueen maantieteellinen eteläraja. – Spectrum Tietokeskus 1, WSOY 1976.

Autarktis Omavarainen pohjoinen.

Puhuva tikkataulu

Huone on lumen alla. Huone on kuiva, säännöllinen luola, johon toisinaan kajastaa. Kinos seisoo puolilasissa ja sinertää taivaanvalon langetessa epäsuorasti. Sinerrys on heikkoa ja näyttää valolta. Sellaiselta valolta joka hehkuu lumen sisältä.

Huone on lumen takana. Siltä se näyttää kun seisoo pihalla ja ikkunasta näkee yläosan. Talo on saarroksissa kaikkiin suuntiin. Taloani ovat katselleet pihan reunoilta monet hiljaiset silmät. Tassunjäljet ovat pysähtyneet hetkeksi paikoilleen.

Eläimet ovat seurailleet minua. Tai minun kissaani. Villieläin sulautuu paikkaansa niin ettei se mistään suunnasta näy, ja sitten vain jäljet enää nähdään kun on myöhäistä ehtiä perään.

Olen jaksanut kolata taivaantuomat pihan perälle yleensä saman tien ymmärrettyäni ettei kukaan toinen niitä saavu kolaamaan, ei Tiepalvelukaan heti lumentulon jälkeen. Hakkuuaukon kohdalla tuuli henkäisee tieuran sileäksi kuin peiton, ja tie on ummessa päiväkausia, koska se ei ole yleinen ja tärkeä tie. Se on minun tie.

Syksyllä talvi oli lähellä kun villatakki tuoksui kylmältä palatessani postilaatikolta isomman tien varresta. Kun kylmyys oli muutamassa tunnissa ehtinyt ohentaa sanomalehden sivut, talvi väijyskeli jo ympärillä, niin kuin tauti, tai naamaanlyönti.

Tästä ovelta käveli pikalinjan pysäkille noin tunnissa silloin kun pysäkki vielä oli. Linjuri kulki tyhjänä tai melkein tyhjänä päästä päähän, kunnes yhtenä päivänä linja oli lakkautettu.

Ikkunan edessä kasvaa lumesta raskas mänty, työpihan ainut varsinainen puu. Talon rakennusvuonna puu on ollut kapeampi ja matalampi mutta varmaan laudankannon tiellä ja auringon edessä silloinkin. Kaikkina vuodenaikoina se on kumminkin kaunis, mahtoi olla silmälle sopiva jo nuorena ja hoikkana ja sai rakentajalta armon. Se tuo sydämeeni turvaa sellaisesta kulmasta ettei ajatus sitä aivan tavoita.

Vaikka kaataisin männyn, en silti näkisi ruudusta kauemmas kuin muutaman kalpean aamutunnin. Sen jälkeen lumi alkaa hiljalleen sinistyä. Päivällä on yö, yöllä niin yö että se tuntuu hampaissa, pitkän talven kosketus, jalassa öiset verkkarit.

Yö on ajatusten vahvistin. Yö on huume jota ei tiedä ottaneensa. Yö vahvistaa kaikki tunteet ja saa kaipaamaan sokeria ja lämpöä ja käsille jotakin puristeltavaa.

Yöllä on yön kanssa kaksin.

Peräännyttyäni kaiken jälkeen yksin hankientakaiseen huoneeseen on itsenäisyys pakosta vahvistunut. Ellen tee, teko jää tekemättä ja kummittelemaan. Minulla on lumikola, saunakauha, suolapussi, tikkupuntti, puupino, snapsirauha eikä vielä kuukausiin suurta väliä vaikka tuo uhkaavasti huriseva pakastin särkyisi. Miksi oikeastaan pidän johtoa seinässä? Lämpöä vain en äkkiä saa takaisin, jos se pihalle karkaa. Lämmitetty ilma jättää huoneen kuin henki ruumiin – ja ennen ajateltiin, että samalla aukaisulla saapuu taudinsiemen joka tutkii isännän ja istuu verenkiertoon. Kyllä minä tuuletan mutta umpikuisti on tärkeä olemassa. Amerikkalaisilla ei ole tuulikaappia, onko kuraeteistäkään, mutta heillä on moskiitto-ovi ja meillä sääskiverho jonka ripustan oviaukkoon viimeistään Venlanpäivän viikolla, kun ilma pysähtyy ja rupeaa enteilemään ensimmäistä kesäsadetta.

Olen pukannut lumia aamukuudesta kahdeksaan ja otsatukka karvalakin alla on märkä. Kun on pyryttänyt tiheästi ja pitkään, tämä lisääntynyt hiljaisuus yltää sisälle huoneeseen ja koko olemiseen. Lumentulo rauhoittaa ja samalla se tarkoittaa töitä. Ja lumenluonti on miehen omaa aikaa. Piha on aina suoraksi veistetty jos miehellä on kovin äänekäs puoliso. Kulkuväylien ja vallinreunojen huolitteluun saa uppoamaan aikaa miltei loputtomasti. Kun alkava hämärä tasoittaa varjot, sitten onkin jo ruoka.

Lasken lapion lumikolan viereen ja huomaan että lumipalteet työntyvät pitkälle katonreunan ylitse. Katonharjaa alas huilannut tuuli on vuollut palteista jauholumen irti ja jättänyt jälkeensä muodokkaita veistoksia joissa aamu kimaltelee miljoonin pistein. Pudotettava ne on, ennen kuin kasvavat raskaiksi ja omavaltaisiksi ja romahtavat eräänä päivänä itsestään ja repäisevät räystään mukanaan.

Asetun seisomaan seinustalle ja nostan lapionterän ylös. Työnnän sen yläviistoon itsestäni poispäin ettei tiivistynyt lumi mäjähtäisi omaan niskaan. Tökin kummallakin syrjällä, alas varisee hilettä ja palteeseen syntyy aukko kuin lumiluolan kattoon. Lumi on painunut niin tiiviiksi että reiän ympärys vain laajenee vaikka isken kaikin voimin. Kunnes yksi oikeaan osuva pisto purkaa jännitteen ja jäinen siipi romahtaa pehmeästi suhahtaen syvälle vastasataneen kinoksen sisään.

Vaaran väistyttyä rupean veistelemään ikkunanedustan nyppyä matalammaksi ja heittelen lapiollisia rappujen eteen, kun nyt pääsen yksillä kolauksilla. Lapio kolahtaa ilkeästi ikkunalasiin, mutta se kestää.

Harjaan portaat ja lasken harjan nurkalle. Tuon kynnykselle lunta eikä ovi painu enää kiinni, välissä on pihahiekkaa joka on liittoutunut lumen kanssa. Pyyhin murut avaimella pois. Vedän oven kiinni ja nyt se loksahtaa.

Nostan vaatteet kuivumaan. Sukat kuluvat nopeasti puhki mutta se ei johdu kengistä, kovat kantapääni kuluttavat sukkia sisäpuolelta. Parhaita ovat kiinalaiset jokakoon sukat joita saa tasarahalla kymmenen paria. Parasta teetä on halpa kiinalainen jonka nimeä en osaa lukea, sellaista mustaa purua tuohiaskissa, olisiko bambua se tuohi. Tulitikuista kelpuutan kaikki paitsi latvialaiset, kumisaappaiden kohdalla sama homma, ne eivät täytä tarkoitustaan.

Menen lieden luo, lämmitän veden, otan kupin ja panen kiinalaista likoamaan. Lasken sekaan suolaisen voinokareen. Pullakaulin rullaa itsekseen pöytää pitkin, mikä siinäkin on.

Kumarrun tuvassa tietokoneen ylle ja liikautan hiirtä. Napsauttelen, tarkistan liitännät ihan kuin ne itsestään höltyisivät. Tietoliikenneyhteys on taas katki. Toimiessaankin yhteys on hidas, uusi sivu paljastuu rivi kerrallaan kuin tukkoisessa tulostimessa. Siedän hyvin odottamista. Maltti on poikaa, tee polttaa äkkinäisen suun. Koko olemiseni on hioontunut puutteesta, altakylläisyydestä, siitä kun mielikuvitus ottaa täydentääkseen alkeelliset lelut. Luminen, vähäpiirteinen maisema on tyhjä paperi, avara pinta jota vasten kokeilen ajatuksia ne sitten hylätäkseni. Miksen siis yhä olisi kärsivällinen kun takkuileva verkkoyhteys siihen joka tapauksessa pakottaa. Jaksan odottaa iltaan ja television uutisia. Jos masto on vaurioitunut, ehkä radio toimii. Päivä kuluu painollaan omaan loppuunsa.

Kun ajattelen maailmaa, että se on mennyt sellaiseksi, niin kauheaksi ja kiinnostavaksi myllyksi ettei kukaan malttaisi kuolla, suurvaltapolitiikkaa tarkoitan, sitä maailmalla on kyläkaupan ovensuussa tarkoitettu, ja siksi aina säästäkin puhutaan kun se on kaiken mahtamisen ulkopuolella. Lasken kämmenet alas roikkumaan, siinä ne ovat valmiina jos joku kysyy, mutta niin pakkasen halki kuivattamat että työkalu on äkkiä veressä.

Nuoret eivät minun tuntemaani maailmaa rakentaneet eivätkä sitä omakseen tunne. He tarttuvat toimeen ja sorvaavat uudet kalut ja laativat uuden ajan säännöt, heille kangastelee keidas ja minä astun suosiolla sivuun enkä ajattele hävinneeni: että keidas olisi kangastus.

Jotenkin minun on itse se ratkaistava että italialaisesta sahuukoneesta on pultti hukassa ja maahantuoja konkassa.

Istun alas ja alan ryhmitellä kortteja mataliin pakkoihin. Jaan limittäin toistaan lyhyempiin riveihin kunnes asetelma muistuttaa harppua. Joku puhuu minulle. Yritän parhaani mukaan estää omaa peliäni. En tunne pelin alkuperää, opin sen unessa. Joku puhuu selän takana, ei siellä ketään ole mutta haron pakan kokoon.

Toisinaan havahdun ikäväntunteeseen. Hiljaisuus kumisee korvissa yhä voimakkaampana, kunnes en enää kestä ja minun on ruvettava laulamaan jotta hiljaisuus pelästyisi karkuun. Rykäisen moottorikelkalla postiin ja lähetän itselleni kirjeitä saadakseni niitä. Katson välillä ulos, uskon kuulleeni voimistuvaa moottorin ääntä, piha pysyy tyhjänä. Kaihtimille on oikeaa tarvetta vain kesällä, päivisin etelän- ja öisin pohjanpuolen ikkunoissa, vaan pidän niitä alhaalla nytkin. Olen kurkistellut etupihalle antavasta raosta niin usein että kaihtimen säleessä on sormen vekki.

Näen ensi viikolla ystävää, mutta kyllä hän viime hetkellä peruu.

Ennen maatepanoa suljen keittiönoven ettei pakastin huuda ja jätän vessanoven raolleen että pyykki kuivuu. Viime syksynä, ennen lumia kun metsässä oli jo pimeä mutta pihalla vielä ei, huoneen luokitus romahti kun myrsky ajoi rotat tuonne kellariin. Kaivo sameni ja tulvi ja uusi kova vesi ei huuhtonut jauhetta pyykeistä ja joku vihreäkin lehti irtosi kannakkeestaan. Yhteydet katkeilivat...