Englanninkielinen alkuteos The Girl You Left Behind

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-24-0819-1
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0846-7

Jojo Moyesilta suomennettu

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Kerro minulle jotain hyvää

Jos olisit tässä

Parillisia ja parittomia

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Charlesille

OSA YKSI

1.

St. Péronne
Lokakuu 1916

Näin unta ruuasta. Rapeista patongeista, sisältä neitseellisen valkoisista, uunituoreista ja höyryävän kuumista, ja kypsästä juustosta, jonka reunat valuivat kohti lautasen reunoja. Kulhoihin kasatuista tummista ja tuoksuvista viinirypäleistä ja luumuista, joiden aromi täytti ilman. Juuri kun aioin ojentaa käteni ja ottaa yhden, siskoni esti minua. ”Päästä irti”, mumisin. ”Minulla on nälkä.”

”Sophie. Herää.”

Saatoin haistaa sen juuston. Tahdoin suun täydeltä reblochonia, jota levittäisin lämpimälle leivänkimpaleelle, ja sitten sujauttaisin suuhuni viinirypäleen. Saatoin jo maistaa sen voimakkaan makeuden, haistaa sen täyteläisen aromin.

Mutta siinä se oli, siskoni käsi ranteellani, estämässä minua. Lautaset hävisivät, tuoksut hiipuivat. Kurotin kättäni herkkuja kohti, mutta ne alkoivat poksahdella rikki kuin saippuakuplat.

”Sophie.”

”Mitä?”

”He ovat Aurélienin kimpussa!”

Käännyin silmiäni räpytellen kyljelleni. Siskollani oli, kuten minullakin, lämmittävä puuvillayömyssy päässä. Hänen kasvonsa näyttivät jopa kynttilän heikossa valossa kuolonkalpeilta, hänen silmänsä olivat kauhusta ammollaan. ”He ovat Aurélienien kimpussa. Alhaalla.”

Unen tahmeus alkoi väistyä. Alapuoleltamme kuului miesten huutoa. Heidän äänensä kaikuivat kiviseltä pihalta, kanat kaakattivat häkissään. Sankka pimeys väreili jotain pahaenteistä. Nousin istumaan sängyssäni, oioin yöpaitaani ja sytytin vapisevin käsin yöpöydälläni olevan kynttilän.

Kompuroin siskoni ohi ikkunan ääreen ja tuijotin pihalla sotilasajoneuvon valokiilassa olevia sotilaita ja pikkuveljeäni, joka suojasi päätään käsivarsillaan yrittäen väistellä kiväärinperien iskuja.

”Mitä tuolla tapahtuu?”

”He tietävät porsaasta.”

”Mitä?”

”Monsieur Suelin on täytynyt ilmiantaa meidät. Kuulin heidän huutonsa huoneeseeni. He uhkasivat viedä Aurélienin, jos hän ei kerro, missä se on.”

”Ei hän paljasta mitään”, sanoin.

Säpsähdimme, kun kuulimme veljemme parkaisevan. Sillä hetkellä tuskin tunnistin siskoani: hän oli kahdenkymmenenneljän mutta vaikutti kaksikymmentä vuotta vanhemmalta. Tiesin näyttäväni aivan yhtä hätääntyneeltä. Tätä me olimme pelänneet.

”Heillä on komendantti mukanaan. Jos he löytävät sen”, Hélène kuiskasi ääni pakokauhusta särähtäen, ”he pidättävät meidät kaikki. Sinä tiedät, mitä Arrasissa tapahtui. He tekevät meistä varoittavan esimerkin. Miten lapsille käy?”

Ajatukseni laukkasivat. Pelkäsin niin kovasti veljeni paljastavan jotain, etten pystynyt ajattelemaan järkevästi. Kiedoin huivin harteilleni, hiivin varpaillani takaisin ikkunaan ja tähyilin ulos pihalle. Komendantin läsnäolo viittasi siihen, etteivät nämä olleet pelkkiä humalaisia sotilaita, jotka purkivat turhautumistaan uhkailuun ja lyönteihin: me olimme pulassa.

”He löytävät sen, Sophie. Muutamassa minuutissa. Ja sitten…” Hélènen ääni kohosi, paniikki muutti sen kimakaksi.

Mielessäni pimeni. Suljin silmäni. Ja sitten avasin ne. ”Mene alas”, sanoin. ”Esitä tietämätöntä. Kysy häneltä, mitä pahaa Aurélien on tehnyt. Puhu hänelle, kiinnitä hänen huomionsa itseesi. Pelaa minulle hiukan aikaa, ennen kuin he tulevat sisälle taloon.”

”Mitä aiot tehdä?”

Tartuin siskoani käsivarresta. ”Mene. Mutta älä kerro heille mitään, ymmärrätkö? Kiellä kaikki.”

Siskoni epäröi mutta juoksi sitten käytävälle yöpaita lepattaen perässään. En usko, että olen koskaan tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi kuin niinä muutamana sekuntina, kun pelko kuristi kurkkuani ja vastuu perheeni kohtalosta painoi minua. Juoksin isän työhuoneeseen ja pengoin suuren kirjoituspöydän laatikoita heitellen niiden sisällön – vanhoja kyniä, paperilappuja, rikkinäisten kellojen osia ja ikivanhoja laskuja – lattialle. Kiitin Jumalaa, kun vihdoin löysin etsimäni. Sitten kiiruhdin alas, avasin kellarin oven ja laskeuduin kylmät kiviportaat. Liikuin nyt pimeässä niin varmoin askelin, että tuskin tarvitsin kynttilän lepattavaa valoa. Kohotin raskasta salpaa ja avasin oven takakellariin, joka oli ennen ollut kattoon asti täynnä oluttynnyreitä ja hyvää viiniä, työnsin yhden tyhjistä tynnyreistä sivuun ja avasin vanhan, valurautaisen leivinuunin luukun.

Porsas – se oli vielä kovin pieni – räpytteli unisena silmiään. Se nousi jaloilleen, tiiraili minua pahnoiltaan ja röhki. Olen kai kertonut siitä possusta? Me nappasimme sen monsieur Girardin karjan pakko-oton yhteydessä. Se oli kuin Luojan lahjana joutunut siinä kaaoksessa erilleen muista porsaista, joita lastattiin saksalaisen kuorma-auton lavalle, ja hävisi tuota pikaa isoäiti Poilânen paksujen hameiden alle. Olimme lihottaneet sitä toiveikkaina tammenterhoilla ja ruuantähteillä viikkokausia, jotta se kasvaisi niin suureksi, että me kaikki saisimme lihaa. Ajatus rapeasta siankamarasta ja mehukkaasta potkasta oli antanut Le Coq Rougen väelle puhtia viime kuukauden aikana.

Kuulin taas ulkoa veljeni parahduksen, ja sitten siskoni hätäisesti tivaavan äänen, jonka saksalaisupseeri keskeytti tylysti. Porsas katsoi minua älykkäin, ymmärtäväisin silmin, kuin tietäen jo kohtalonsa.

”Olen niin pahoillani, mon petit”, kuiskasin, ”mutta minulla ei todella ole vaihtoehtoa.” Ja sitten heilautin käteni alas.

Olin ulkona yhdessä vilauksessa. Olin herättänyt Mimin ja sanonut vain, että hänen täytyi tulla mukaan mutta pysyä ehdottomasti vaiti. Lapsi oli kokenut viime kuukausina niin paljon, että totteli kyselemättä mitään. Hän katsoi minua, kun seisoin siinä pitäen hänen pikkuveljeään sylissäni, nousi sängystä ja tarttui minua kädestä.

Viiltävän kylmä ilma enteili talven tuloa, ja siinä viipyili vielä puunsavun tuoksu, sillä alkuillasta olimme pitäneet jonkin aikaa tulta uunissa. Näin avoimesta takaovesta komendantin ja epäröin. Hän ei ollut Herr Becker, jonka tunsimme ja jota halveksimme. Tämä mies oli hoikempi, sileäksi ajeltu, ilmeetön, valpas. Pimeässäkin olin huomaavinani, etteivät hänen kasvonsa olleet raakalaismaisen tietämättömät vaan älykkäät, ja se sai minut pelkäämään.

Tämä uusi komendantti katsoi mietteliäänä ylös ikkunaamme. Ehkä hän pohti, mahtaisiko tämä rakennus soveltua paremmin kortteeriksi kuin Fourrierin tila, jonne korkea-arvoiset saksalaisupseerit oli majoitettu. Arvatenkin hän käsitti, että korkealla sijaitseva talomme tarjoaisi hänelle näköalapaikan kaupunkiin. Meillä oli talli hevosille ja kymmenen makuuhuonetta niiltä ajoilta, kun kotimme oli kukoistava hotelli.

Hélène kyyhötti mukulakiveyksellä ja suojasi Aurélienia käsivarsillaan.

Yksi miehistä tähtäsi heitä jo kiväärillään, mutta komendantti kohotti kättään. ”Nouskaa ylös”, hän käski sisaruksiani. Hélène kompuroi taaksepäin. Näin vilaukselta hänen pelosta kireät kasvonsa.

Tunsin Mimin otteen sormistani kiristyvän, kun hän näki äitinsä, ja puristin hänen kättään, vaikka sydämeni takoi kurkussa. Ja sitten harppasin eteenpäin. ”Mitä Jumalan nimeen täällä oikein tapahtuu?” Ääneni kaikui pihalla.

Komendantti kääntyi sävystäni hämmästyneenä katsomaan minua, nuorta naista, kun astuin holvikaariovesta pihamaalle peukaloa imevä lapsi helmoissani ja puristaen kapaloitua pienokaista rintaani vasten. Yömyssyni oli hiukan vinossa, valkoinen puuvillayöpaitani oli niin kulunut, että tuskin tunsin kangasta ihoani vasten. Rukoilin, ettei hän kuulisi sydämeni jyskettä.

Osoitin sanani suoraan hänelle: ”Ja mistä väitetystä rikkeestä miehenne ovat tällä kertaa tulleet rankaisemaan meitä?”

Arvasin, ettei yksikään nainen ollut puhunut hänelle siihen tyyliin sitten hänen viime kotilomansa. Pihalle laskeutui järkyttynyt hiljaisuus. Veljeni ja siskoni, jotka kyyristelivät yhä maassa, käännähtivät minuun päin. He tiesivät aivan liian hyvin, mihin sellainen niskoittelu saattaisi viedä meidät kaikki.

”Te olette?”

”Madame Lefèvre.”

Huomasin hänen vilkaisevan, oliko minulla vihkisormusta. Turha vaiva: kuten useimmat naiset näillä main, olin vaihtanut sormukseni aikaa sitten ruokaan.

”Madame. Tietoomme on tullut, että piilottelette laitonta hyötyeläintä.” Hänen ranskansa oli kohtalaista, mikä viittasi aiempiin komennuksiin miehitetyllä alueella, ja hänen äänensä oli rauhallinen. Tämä mies ei yllätyksiä hätkähtänyt.

”Hyötyeläintä?”

”Luotettava lähde on ilmoittanut meille, että pidätte tiloissanne sikaa. Tietänette, että hyötyeläinten piilottelu viranomaisilta on rangaistava teko, josta joutuu vankilaan.”

En väistänyt hänen katsettaan. ”Tiedän myös tarkalleen, kuka teille väittää sellaista. Se on monsieur Suel, non?” Poskeni olivat punehtuneet; selkään ulottuvalla pitkällä letillä olevat hiukseni tuntuivat sähköisiltä, ja niskani kihelmöi.

Komendantti kääntyi yhden käskyläisensä puoleen. Mies käänsi katseensa sivuun vahvistaen epäilykseni.

”Herr Kommandant, monsieur Suel käy täällä vähintään kaksi kertaa kuussa ja yrittää vakuuttaa meille, että olemme aviomiestemme poissa ollessa hänen tietynlaisen lohdutuksensa tarpeessa. Koska olemme päättäneet torjua hänen ystävällisiksi naamioidut tarjouksensa, hän kostaa levittelemällä huhuja ja saattamalla meidät vaaraan.”

”Viranomaiset eivät puuttuisi asiaan, jos lähde ei olisi luotettava.”

”Herr Kommandant, väittäisin, että tämä vierailu osoittaa muuta.”

Hän loi minuun tutkimattoman katseen, kääntyi kannoillaan ja asteli kohti talon ovea. Seurasin häntä kompastellen helmoihini, kun yritin pysyä hänen vauhdissaan. Tiesin, että jo uskaliaita puheitani hänelle voitaisiin pitää rikoksena, mutta sillä hetkellä en enää pelännyt.

”Katsokaa meitä, Kommandant. Näytämmekö me siltä, että mässäilemme naudanlihalla, lampaanpaistilla, porsaanfileellä?” Hän kääntyi vilkaisemaan yöpaitani hihoista pilkistäviä luisevia ranteitani. Vyötäröni oli kaventunut viidellä sentillä pelkästään edellisenä vuonna. ”Olemmeko me irvokkaan pulleita, kun hotellissamme vallitsee sellainen yltäkylläisyys? Kahdesta tusinasta kanastamme on jäljellä kolme. Kolme kanaa, joita meillä on ilo hoitaa ja ruokkia, jotta teidän miehenne saavat hakea niiden munat. Me puolestamme elämme sillä, mitä saksalaiset viranomaiset pitävät meille riittävänä ravintona – jatkuvasti pienenevillä liha- ja jauhoannoksilla ja niin kurjalla sotaleivällä, ettemme antaisi sitä karjallekaan.”

Hän oli nyt takakäytävällä, hänen saappaansa kopisivat kivilaatoilla. Hetken emmittyään hän jatkoi baariin ja karjaisi määräyksen. Tyhjästä ilmestyi sotilas ojentamaan hänelle lampun.

”Meillä ei ole maitoa vauvoillemme, lapsemme itkevät nälkäänsä, aliravitsemus tekee meidät sairaiksi. Ja silti te tulette tänne keskellä yötä pelästyttämään kaksi naista suunniltaan ja pahoinpitelemään viatonta poikaa, lyömään ja uhkailemaan meitä, koska moraaliton mies juorusi teille, että täällä mässäillään?”

Käteni tärisivät. Hän huomasi vauvan vääntelehtivän, ja tajusin olevani niin kireänä, että puristin sitä liian kovaa. Peräännyin, kohentelin huivia ja hyräilin rauhoittavasti. Sitten kohotin pääni. En pystynyt peittämään äänestäni kuultavaa katkeruuttani ja vihaani.

”Tutkikaa toki kotimme, Kommandant. Myllätkää se ylösalaisin ja tuhotkaa se vähä, mitä ei ole vielä tuhottu. Tutkikaa kaikki ulkorakennuksetkin, ne, joita miehenne eivät ole jo tyhjentäneet omiin tarpeisiinsa. Jos löydätte sen myyttisen sian, toivotan miehillenne hyvää ruokahalua.”

Katsoin häntä silmiin hetkisen kauemmin kuin hän oli ehkä odottanut. Erotin ikkunan läpi siskoni, joka taputteli Aurélienin haavoja yöpaitansa helmalla tyrehdyttääkseen verenvuodon. Heidän vieressään seisoi vahdissa kolme saksalaissotilasta.

Silmäni olivat nyt tottuneet pimeään, ja näin komendantin tuntevan olonsa tukalaksi. Hänen miehensä odottivat epävarman näköisinä komentoja. Hän voisi määrätä heidät viemään talostamme tuhkatkin pesästä ja pidättämään meidät kaikki rangaistukseksi tavattomasta purkauksestani. Mutta tiesin hänen ajattelevan Suelia ja pohtivan, oliko hänet sittenkin johdettu harhaan. Hän ei näyttänyt mieheltä, joka oli mielellään väärässä muiden nähden.

Kun Édouard ja minä pelasimme aikoinamme pokeria, hän manaili nauraen pokerinaamaani, sillä kasvoni eivät koskaan paljastaneet todellisia tunteitani. Käskin itseni muistaa nyt nuo sanat, sillä tämä oli tärkein peli, jota milloinkaan pelaisin. Me tuijotimme toisiamme, komendantti ja minä. Hetkisen minusta tuntui, että koko maailma hiljeni ympärillämme. Ensin kuulin tykkien jylisevän vaimeasti rintamalla, siskoni yskivän ja surkeiden, laihojen kanojemme kuopivan levottomina häkissään, ja sitten se kaikki hävisi ja jäljellä olimme vain hän ja minä vastatusten, pelaten uhkapeliä totuudesta. Vannon, että kuulin oman sydämeni lyönnit.

”Mikä tämä on?”

”Mikä?”

Hän kohotti lamppua, ja sen kalpean kultaisessa valossa näkyi muotokuva, jonka Édouard oli maalannut minusta pian häidemme jälkeen. Siinä minä olin ensimmäisenä vuotenamme, hiukset laskeutuen paksuna ja kiiltävänä ryöppynä olkapäille, iho raikkaana ja säteilevänä, katseessani palvotun naisen tyyneys. Olin tuonut maalauksen piilopaikastaan alakertaan muutamaa viikkoa aiemmin ja sanonut siskolleni, etten piru vie antaisi saksalaisten päättää, mitä katselin omassa kodissani.

Komendantti nosti lampun vielä hiukan korkeammalle nähdäkseen sen selvemmin. Älä laita sitä siihen, Sophie, Hélène oli varoittanut. Kerjäät vaikeuksia.

Kun hän vihdoin kääntyi minuun päin, hän ei ilmiselvästi olisi millään malttanut irrottaa silmiään taulusta. Hän katseli kasvojani ja sitten taas muotokuvaa.

”Se on aviomieheni maalaama.” En tiedä, miksi tunsin tarvetta kertoa sen hänelle.

Ehkä se johtui oikeutetusta tuohtumuksestani. Ehkä siitä, että kuvan tyttö ja hänen edessään seisova tyttö poikkesivat toisistaan niin silmiinpistävästi. Ehkä syynä oli vieressäni itkevä vaalea lapsi. On mahdollista, että kun miehitystä on kestänyt jo kaksi vuotta, jopa komendantteja tympii vainota ihmisiä mitättömien rikkeiden vuoksi.

Hän katsoi vielä hetken maalausta ja sitten jalkojaan.

”Eiköhän tämä riittää tältä erää, madame. Jatkamme keskustelua toiste, mutta en häiritse teitä tänä yönä pidempään.”

Hän huomasi kasvoillani välähtävän hämmästyksen, jota en pystynyt täysin peittämään, ja näin sen suovan hänelle jonkinlaista tyydytystä. Ehkä se riitti paljastamaan hänelle, että olin jo uskonut olevani tuhoon tuomittu. Hän oli terävä, tämä mies, ja ovela. Minun täytyisi pitää varani.

”Miehet.”

Hänen sotilaansa kääntyivät sokean tottelevaisina, kuten aina, ja palasivat ulos autolleen. Heidän univormujensa ääriviivat piirtyivät ajovaloja vasten. Seurasin häntä ja seisahduin ovensuuhun. Viimeiseksi kuulin hänen käskevän kuljettajan ajaa kaupunkiin.

Odotimme, kun sotilasajoneuvo etääntyi ajovalot tunnustellen kuoppaista tietä. Hélène oli alkanut täristä. Aurélien seisoi hämillään vieressäni ja piti Mimiä kädestä häpeillen lapsellisia kyyneliään. Odotin, että moottorin ääni lakkaisi kokonaan kuulumasta.

”Oletko loukkaantunut, Aurélien?” Kosketin hänen päätään. Pintahaavoja. Ja ruhjeita. Millaiset miehet hyökkäävät aseettoman pojan kimppuun?

Hän sävähti. ”Ei se sattunut”, hän sanoi. ”En pelännyt heitä.”

”Luulin, että hän pidättäisi sinut”, siskoni sanoi. ”Luulin, että hän pidättäisi meidät kaikki.” Minua pelotti, kun hän näytti tuollaiselta: aivan kuin hän hoippuisi jonkin suunnattoman kuilun partaalla. Hän pyyhki silmänsä ja pakottautui hymyilemään kumartuessaan halaamaan tytärtään. ”Tyhmät saksalaiset. Kylläpä he säikäyttivät meidät kaikki, vai mitä? Ja tyhmä Maman pelästyi.”

Lapsi katsoi äitiään hiljaa ja vakavana. Joskus mietin, näkisinkö Mimin nauravan enää koskaan.

”Anteeksi. Olen nyt kunnossa”, Hélène jatkoi. ”Mennään kaikki sisään. Mimi, meillä on hiukan maitoa, lämmitän sitä sinulle.” Hän pyyhki kätensä veriseen yöpaitaansa ja ojensi ne ottaakseen vauvan. ”Tahdotko, että otan Jeanin?”

Aloin täristä kouristuksenomaisesti, kuin minulle olisi vasta valjennut, kuinka kovasti minun olisi pitänyt pelätä. Jalkani tuntuivat veteliltä, niiden voima valui mukulakiville. Minun oli pakko päästä istumaan. ”Ota vain”, sanoin. ”Se on varmaan parasta.”

Siskoni otti käärön syliinsä ja kirahti hiljaa. Huopien alta, niin huolellisesti peiteltynä että yöilma tuskin hipaisi sitä, pisti esiin porsaan vaaleanpunainen, karvainen kärsä.

”Jean nukkuu yläkerrassa”, sanoin. Otin seinästä tukea, jotta pysyisin pystyssä.

Aurélien katsoi hänen olkapäänsä yli. He kaikki tuijottivat porsasta.

”Mon Dieu.”

”Onko se kuollut?”

”Nukutettu. Muistin, että Papalla oli työhuoneessaan pullo kloroformia, jota hän käytti aikoinaan kerätessään perhosia. Eiköhän se herää pian, mutta meidän täytyy löytää sille toinen piilopaikka siltä varalta, että he palaavat. Ja tiedät kyllä, että he palaavat.”

Silloin Aurélien hymyili. Se oli harvinainen, hidas ja ilahtunut hymy. Hélène kumartui näyttämään Mimille tainnoksissa olevaa pikku possua, ja he hymyilivät leveästi. Hélène tunnusteli yhä uudestaan sen kärsää ja pientä naamaa kuin pystymättä uskomaan, mikä hänellä oli sylissään.

”Astuitko sinä heidän eteensä porsas sylissä? He tulivat tänne, ja sinä pidit sitä heidän nenänsä edessä! Ja sitten annoit heidän kuulla kunniansa!” Hélènen ääni oli epäuskoinen.

”Heidän kärsiensä edessä”, sanoi Aurélien, joka näytti yhtäkkiä saaneen takaisin jotain tavanomaisesta rehvakkuudestaan. ”Hah! Sinä pidit sitä heidän kärsiensä edessä!”

Lysähdin mukulakiville istumaan ja purskahdin nauruun. Nauroin, kunnes aloin palella enkä tiennyt, nauroinko vai itkinkö. Veljeni kumartui puoleeni ja tarttui minua kädestä ehkä peläten minun tulevan hysteeriseksi. Hän oli neljäntoista, joskus yltiöpäinen kuin mies, mutta joskus hän tarvitsi rauhoittelua kuin lapsi.

Hélène oli yhä uppoutunut ajatuksiinsa. ”Jos olisin tiennyt…” hän sanoi. ”Kuinka sinusta on tullut noin rohkea, Sophie? Minun pikkusiskoni! Kuka sinusta teki tuollaisen? Kun olimme lapsia, sinä olit arka pikku hiiri. Hiiri!”

En ollut varma, tiesinkö vastausta.

Ja sitten, kun olimme vihdoin palanneet sisälle ja Hélène touhusi maitokattilan kanssa ja Aurélien-parka alkoi pestä murjottuja kasvojaan, seisahduin muotokuvan eteen.

Tyttö, jonka Édouard oli nainut, vastasi katseeseeni kasvoillaan ilme, jota en enää tunnistanut. Édouard oli nähnyt sen minussa paljon ennen muita ja ikuistanut tuon tietävän hymyn, josta kuvastui saatu ja annettu nautinto. Ja ylpeys. Kun Édouardin pariisilaisystävät eivät olleet käsittäneet hänen rakkauttaan minunkaltaiseeni myyjättäreen, hän oli vain hymyillyt, sillä hän oli jo nähnyt sen minussa.

En koskaan tiennyt, ymmärsikö hän, että se kaikki oli yksin hänen ansiotaan.

Seisoin tuijottamassa muotokuvaa, ja muutaman sekunnin ajan muistin, miltä oli tuntunut olla tuo tyttö, vailla nälkää tai pelkoa, pää täynnä pelkkiä kepeitä haaveita tulevista kahdenkeskisistä hetkistä Édouardin kanssa. Tyttö muistutti minua siitä, että maailmassa voi olla kauneutta ja että minun elämääni olivat aikoinaan määrittäneet pelon, nokkoskeiton ja ulkonaliikkumiskiellon sijasta taide, ilo ja rakkaus. Näin ilmeessäni Édouardin. Ja sitten käsitin, mitä olin juuri tehnyt. Édouard oli muistuttanut minua omasta voimastani, siitä miten paljon taistelutahtoa sisimmässäni oli yhä jäljellä.

Vannon, että kun palaat takaisin, Édouard, minusta tulee taas tuo maalaamasi tyttö.

2.

Lounasaikaan mennessä melkein koko St. Péronne oli kuullut tarinan possuvauvasta. Le Coq Rougen baariin virtasi asiakkaita, vaikka meillä ei ollut tarjota juuri muuta kuin sikurikahvia; olutta oli saatavilla vain satunnaisesti, ja viiniä meillä oli jäljellä ainoastaan muutama mielettömän kallis pullo. Hämmästyttävän monet poikkesivat vain tervehtimässä meitä.

”Ja sinä todella annoit hänen kuulla kunniansa? Käskit hänen häipyä?” Vanha, viiksekäs René hekotti pitäen kiinni tuolin selkämyksestä ja pyyhki naurunkyyneliä. Hän oli tahtonut kuulla tarinan jo neljään kertaan, ja Aurélien oli värittänyt sitä kerta kerralta hiukan enemmän; viimeisessä versiossa hän oli häätänyt komendantin sapelilla ja minä olin huutanut: ”Der Kaiser ist Scheiß!”

Vaihdoin pienen hymyn kahvilan lattiaa lakaisevan Hélènen kanssa. En pannut pahakseni pojan liioittelua. Viime aikoina kaupungissamme ei ollut ollut paljon syytä juhlaan.

”Meidän täytyy olla varovaisia”, Hélène sanoi, kun René lähti kohottaen hattuaan hyvästiksi. Pian näimme hänen vääntelehtivän uuden naurukohtauksen kourissa ja pysähtyvän postin edessä pyyhkimään taas kyyneliään. ”Tämä juttu leviää liikaa.”

”Kukaan ei kieli. Kaikki vihaavat sakemanneja.” Kohautin olkapäitäni. ”Sitä paitsi kaikki tahtovat päästä osille siasta. Tuskinpa he ilmiantavat meitä ennen kuin saavat lihankimpaleensa.”

Porsas oli salakuljetettu aamunkoitteessa naapuriin. Muutamaa kuukautta aiemmin Aurélien oli pilkkonut vanhoja oluttynnyreitä polttopuiksi ja huomannut, että labyrinttimäisen viinikellarimme erotti naapuriemme Foubertien kellarista ainoastaan yksinkertainen tiiliseinä. Foubertien avulla olimme purkaneet varovasti joitakin tilliä ja saaneet aikaan pakotien äärimmäisten hätätilanteiden varalta. Kun Foubertit olivat suojelleet erästä nuorta englantilaismiestä, saksalaiset olivat ilmestyneet eräänä iltana yllättäen heidän ovelleen. Madame Foubert oli esittänyt, ettei hän ymmärtänyt upseerin käskyjä, ja sillä välin nuorukainen oli ehtinyt livahtaa kellarin kautta meidän puolellemme. Saksalaiset olivat tutkineet Foubertien talon läpikotaisin ja käyneet kellarissakin, mutta sen hämäryydessä kukaan ei ollut huomannut takaseinän muurauslaastin olevan epäilyttävän haperaa.

Tällaista elämästämme oli tullut: merkityksetöntä kapinointia, pieniä voittoja, satunnaisia tilaisuuksia tehdä sortajamme naurunalaisiksi, pikkuruisia toivon pelastusveneitä epävarmuuden, masennuksen ja pelon valtamerellä.

”Te siis tapasitte uuden komendantin?” Pormestari istui yhdessä ikkunapöydistä. Kun toin hänelle kahvinkorviketta, hän viittasi minua istuutumaan. Ajattelin usein, että hänen elämänsä oli ollut miehitysaikana vielä sietämättömämpää kuin muilla. Hän joutui jatkuvasti neuvottelemaan saksalaisten kanssa saadakseen kaupunkiin edes kaikkein välttämättömimmät tarvikkeet, mutta he olivat pidättäneet hänet monesti kiristääkseen niskoittelevat kaupunkilaiset tottelemaan määräyksiään.

”Minua ei esitelty hänelle virallisesti”, sanoin asettaen kupin hänen eteensä.

Pormestari kumarsi päätään minun puoleeni ja sanoi matalalla äänellä: ”Herr Becker on lähetetty takaisin Saksaan johtamaan erästä pakkotyöleiriä. Ilmeisesti hänen kirjanpidossaan oli puutteita.”

”Se ei ole mikään yllätys. Hän on ainoa mies miehitetyssä Ranskassa, joka on tuplannut painonsa viimeisten kahden vuoden aikana.” Se oli vitsi, mutta suhtauduin Beckerin siirtoon sekalaisin tuntein. Hän oli toki ollut säälimätön ja määrännyt kohtuuttomia rangaistuksia, mikä johtui hänen epävarmuudestaan ja pelostaan, että hänen miehensä eivät pitäisi häntä kyllin vahvana. Mutta toisaalta hän oli ollut liian typerä solmiakseen hyödyllisiä suhteita ja sokea monille kaupunkilaisten vastarintatoimille.

”No, mitä mieltä olette?”

”Uudesta komendantista? En tiedä. Kaipa hän olisi voinut olla pahempikin. Hän ei penkonut koko taloa ylösalaisin, kuten Becker olisi saattanut tehdä vain osoittaakseen mahtiaan. Mutta…” Nyrpistin nenääni. ”Hän on älykäs. Sanoisin, että meidän on noudatettava erityistä varovaisuutta.”

”Madame Lefèvre, käsityksemme osuvat jälleen kerran yksiin.” Pormestari hymyili minulle, mutta hymy ei ulottunut hänen silmiinsä. Muistin, kuinka hilpeä ja meluisa mies hän oli ennen ollut, kuuluisa ystävällisyydestään: kaupunkikokouksissa hän oli aina pauhannut äänekkäämmin kuin kukaan muu.

”Onko tällä viikolla tulossa mitään?”

”Uskoakseni hiukan pekonia. Ja kahvia. Hyvin vähän voita. Toivon, että tarkat annokset ilmoitetaan minulle tänään. Oletteko kuullut mitään miehestänne?”

”En elokuussa saamani postikortin jälkeen. Silloin hän oli Amiensin lähellä. Hän ei kertonut paljoakaan. Ajattelen sinua yötä päivää, postikortissa oli lukenut Édouardin kauniilla, koukeroisilla harakanvarpailla. Olet johtotähteni tässä hulluuden maailmassa. Olin valvonut ja murehtinut kaksi yötä, kunnes Hélène oli huomauttanut, että ”tämä hulluuden maailma” sopi aivan yhtä hyvin kuvaamaan maailmaa, jossa elettiin niin kovalla sotaleivällä, että sen pilkkominen vaati vesuria, ja jossa sikoja piiloteltiin leivinuunissa.

”Viimeisin viesti vanhimmalta pojaltani tuli lähes kolme kuukautta sitten. He olivat etenemässä kohti Cambraita. Lippu korkealla, hän kirjoitti.”

”Toivottavasti he ovat edelleen hyvällä mielellä. Miten Louisa jaksaa?”

”Kohtalaisesti, kiitos.” Hänen nuorin, nyt yksitoistavuotias tyttärensä oli syntynyt halvaantuneena; hän ei kasvanut kunnolla, pystyi syömään vain tiettyjä ruokia ja sairasteli yhä jatkuvasti. Louisan hyvinvointi oli koko pienelle kaupungillemme sydämen asia. Jos saatavilla oli maitoa tai kuivattuja vihanneksia, yleensä niistä kyllä liikeni hiukan pormestarin taloon.

”Kun hän voi taas paremmin, kerrottehan, että Mimi kyseli häntä. Hélène ompelee Louisalle nukkea, josta tulee Mimin nuken kaksonen. Mimi tahtoi nukkien olevan siskoksia.”

Pormestari taputti kättäni. ”Te tytöt olette tavattoman ystävällisiä. Kiitän Jumalaa, että palasitte tänne, madame Léfevre. Tehän olisitte voinut pysyä turvassa Pariisissa.”

”Höpsistä. Kuka sen takaa, etteivät sakemannit marssi ennen pitkää pitkin Champs-Élysées’tä? Enkä minä sitä paitsi voisi jättää Hélèneä tänne yksin.”

”Hän ei olisi selviytynyt ilman teitä. Teistä on tullut erittäin tarmokas nuori nainen. Pariisi oli teille hyväksi.”

”Aviomieheni on minulle hyväksi.”

”Toivokaamme siis hänelle Jumalan varjelusta. Jumala varjelkoon meitä kaikkia.” Pormestari hymyili, laittoi hatun päähänsä ja nousi lähteäkseen.

St. Péronne, jossa Bessetten perhe oli pitänyt Le Coq Rougea vuosikymmenten ajan, oli ollut ensimmäisiä saksalaisten valloittamia kaupunkeja syksyllä 1914. Vanhempamme olivat kuolleet kauan sitten, ja sekä Hélènen mies että minun mieheni olivat rintamalla, mutta olimme päättäneet jatkaa hotellin pyörittämistä. Emme olleet ainoita, jotka ottivat hoitaakseen miesten työt, sillä kaupat, maatilat ja koulut toimivat miltei yksinomaan naisten voimin. Apuna oli vanhoja miehiä ja poikia, sillä vuonna 1915 kaupungissa oli jäljellä tuskin ainoatakaan raavasta miestä.

Ensi kuukausina hotelli tuotti hyvin, kun kaupungin läpi kulki ranskalaissotilaita, joita pian seurasivat englantilaiset joukot. Ruokaa oli yhä runsaasti, marssivia joukkoja tervehdittiin musiikilla ja riemuhuudoilla, ja useimmat meistä uskoivat yhä, että sota olisi ohi pahimmassakin tapauksessa muutaman kuukauden päästä. Saimme toki joitakin vihjeitä puolentoista sadan kilometrin päässä tapahtuvista kauheuksista. Annoimme ruokaa belgialaisille pakolaisille, jotka raahustivat kaupunkimme läpi omaisuus kärryille kasattuna. Joillakin heistä oli tohvelit jalassa ja yllään ne vaatteet, joissa he olivat joutuneet jättämään kotinsa. Toisinaan, jos tuuli puhalsi idästä, erotimme juuri ja juuri tykkien kaukaisen jylinän. Mutta vaikka tiesimme sodan olevan lähellä, vain harvat uskoivat St. Péronnen, ylpeän pikku kaupunkimme, joutuvan saksalaisten käsiin.

Kuinka väärässä olimmekaan. Se selvisi laukausten kajahtaessa eräänä hiljaisena, kylmänä syysaamuna: kun madame Fougère ja madame Dérin olivat menossa joka-aamuiseen tapaansa boulangerieen neljännestä vailla seitsemän, heidät ammuttiin heidän ylittäessään toria.

Olin vetänyt verhot sivuun kuultuani melua, ja minulta oli kestänyt jonkin aikaa tajuta, mitä näin: noiden kahden yli seitsemänkymmentävuotiaan leskirouvan, jotka olivat olleet ystäviä melkein koko ikänsä, ruumiit lojumassa jalkakäytävällä, päähuivit vinossa, tyhjät korit nurin jaloissaan. Heidän ympärilleen leviävä tahmea, punainen lammikko oli miltei täydellisen ympyrän muotoinen, kuin se olisi valunut yhdestä ainoasta olennosta.

Saksalaisupseerit väittivät jälkeenpäin, että sala-ampujat olivat ampuneet naiset kostotoimena. (Ilmeisesti he esittivät saman väitteen jokaisella valtaamallaan paikkakunnalla.) Jos heidän tavoitteensa oli herättää vastarintaa kaupungissamme, noiden kahden vanhan naisen tappaminen oli parasta, mitä he saattoivat tehdä. Mutta ei siinä vielä kyllin. He sytyttivät latoja palamaan ja ampuivat alas pormestari Leclercin patsaan. Vuorokautta myöhemmin he marssivat muodostelmassa pitkin pääkatuamme Pickelhaube-kypärät talviauringossa kiiltäen, kun me seisoimme kotiemme ja kauppojemme edessä järkytyksestä mykkinä. He komensivat kaupungissa vielä olevat vähät miehet ulos voidakseen laskea heidät.

Kauppiaat ja tallien pitäjät yksinkertaisesti sulkivat puotinsa ja tallinsa ja kieltäytyivät palvelemasta heitä. Useimmat meistä olivat varastoineet ruokaa: tiesimme selviytyvämme hengissä. Luullakseni uskoimme heidän antavan periksi, kunhan pitäisimme sinnikkäästi pintamme, ja marssivan johonkin toiseen kaupunkiin. Mutta sitten komendantti Becker oli määrännyt ammuttavaksi jokaisen kauppiaan, joka ei noudattanut normaaleja aukioloaikoja. Yksi toisensa jälkeen boulangerie, boucherie, torikojut ja myös Le Coq Rouge avautuivat jälleen. Pieni kaupunkimme jatkoi vastentahtoisesti elämäänsä, jota leimasivat nyt yrmeys ja kapinallisuus.

Nyt puolitoista vuotta myöhemmin ostettava oli vähissä. St. Péronne oli eristyksissä naapurikunnista, uutispimennossa ja riippuvainen epäsäännöllisestä ruoka-avusta, jota täydennettiin kalliilla mustan pörssin elintarvikkeilla silloin, kun niitä oli saatavilla. Joskus oli vaikea uskoa vapaan Ranskan tietävän, että me kärsimme. Saksalaiset olivat ain...