Maarit Nurmi

Epäilyksen alla

Rikosromaani

MurhaMylly 164

Myllylahti Oy

Espoo

www.myllylahti.fi

© Maarit Nurmi ja Myllylahti Oy

ISBN 978-952-202-843-3 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-865-5 (e-kirja, epub)

Myllylahti Oy

Espoo 2017

Luku 1

Petteri perjantaina 19. helmikuuta

Nainen ottaa vastaan ensimmäisessä kerroksessa. Laitan etusormeni soittokellon napille ja mitään ajattelematta pyöritän sormeani sen ympärillä. Ennen kuin ehdin painaa nappia, vedän käteni pois kuin olisin saanut sähköiskun. Mutta ei se sitä ole. Ajatus naisen tapaamisesta ei vain tunnukaan enää hyvältä. En voi mennä hänen luokseen.

Astun pari askelta taaksepäin, ja selkäni osuu porraskaiteeseen. Nojaudun kaiteeseen niin suurella voimalla, että sen reuna painaa kipeästi selkärankaan. Niin hyvältä kuin päätös tulla naisen luokse vielä töistä lähtiessä tuntuikin, nyt se suorastaan lamaannuttaa minut. Kuulen kuinka hengitykseni muuttuu raskaaksi, ja mitä puuskuttavampaa siitä tulee, sitä huonommin saan happea. Minua alkaa pyörryttää. Täältä on päästävä nopeasti pois.

Mutta vaikka kuinka haluan juosta raput alas, en saa jalkojani liikkeelle. Ne ovat kuin liimatut lattiaan. Minun on pakko kumartua alaspäin, laittaa kädet polviin.

Siinä asennossa olen, kun ovi avautuu.

En nosta katsettani nähdäkseni, kuka ovelle tulee. Tiedän sen katsomattakin. Nainen kertoi puhelimessa, ettei hän koskaan anna asiakkaidensa odottaa, vaan edellinen lähtee aina kaksikymmentä minuuttia ennen kuin seuraava tulee. Siirtymäaika on riittävä.

Minä tulin sovittuna aikana, joten ovella on puhelimessa puhunut nainen.

– Hei, oletkin jo tullut. Käy sisään.

Naisen ääni kaikuu porraskäytävässä oudon terävänä ja kirkkaana. Hämmästyn, koska puhelimessa ääni kuulosti pehmeältä ja lämpimältä. Se kehräsi korvassani. Onko tuo sama nainen?

Pakottaudun suoristamaan itseni ja katson naista. Miten kaunis hän onkaan! Vaaleat Marilyn Monroe -kiharat laskeutuvat lempeästi naisen harteille, ja kirkkaansinisissä silmissä on lämmin katse.

– Tule, mennään sisälle, nainen kutsuu.

– Ei sittenkään… aloitan. Suutani kuivaa. Ääni ei tahdo tulla.

– Sinä olet varannut ajan, nainen sanoo. Pienen tauon jälkeen hän lisää: – Ei se ole mitenkään epätavallista, että ensikertalaisena epäröit. Jos tulet sisään, voimme puhua siitä, mikä sinua tässä epäilyttää. Ei sovittua aikaa kannata hukkaan heittää.

– Kyllä minä maksan tästä. Tietenkin maksan, sanon hätäisesti mutta en tee elettäkään antaakseni rahaa. En myöskään lähde laskeutumaan portaita alas. Jalkani eivät suostu vieläkään liikkumaan.

– Ei tässä rahasta ole kysymys, nainen sanoo ystävällisesti. – Aikaa on vielä runsaasti jäljellä. Mitä jos kävisit pienellä kävelyllä tuolla puistossa? Tulet sitten takaisin, kun olet rauhoittunut.

Nyökkään. Suostun mihin vain, kunhan nainen sulkee oven ja katoaa näkyvistäni. En halua nähdä hänen täyteläisiä huuliaan, en pientä hieman ylöspäin kääntyvää nenänpäätä, en hymykuoppaa, joka syntyy vasemman suupielen viereen naisen hymyillessä, enkä taivaansinisiä silmiä, jotka ovat kevyesti meikatut. Mutta vielä vähemmän haluan kuulla hänen ääntään, joka tervehdyksen jälkeen on muuttunut jälleen kehrääväksi.

Ei epäilystäkään siitä, etteikö tämä nainen ole tottunut saamaan, mitä haluaa.

Ovi sulkeutuu ääneti. Mietin, onko lukko äskettäin öljytty, ja huomaan, että tällaisen arkisen asian ajatteleminen saa minut rauhoittumaan. Pystyn jo hengittämään normaalisti, en hauko henkeäni, en huohota. Olen vapaa tekemään, mitä itse haluan.

Minä soitan ovikelloa.

Nainen avaa oven niin pian, että arvelen hänen seisseen oven takana kuuntelemassa, lähtisikö asiakas pois vai tulisiko sittenkin sisälle.

– Tännepäin, ole hyvä, nainen sanoo ja osoittaa huonetta pienen eteisen vasemmalla puolella.

Katson uteliaana ympärilleni. Huone ei ole lainkaan sellainen kuin etukäteen kuvittelin. Seinillä ei riipu kehystettyjä julisteita, joissa kannustetaan olemaan oma itsensä: ”Vain sinä elät sinun elämääsi” tai ”Sinä päätät kuka sinä olet”.

Seinätkään eivät ole lämpimän väriset, eikä valaistus puolihämärä, vaikka jostain syystä ajattelin niin olevan. Päinvastoin, sälekaihtimet ovat apposen auki, ja huone on kirkas helmikuun häikäisevistä auringonsäteistä.

On hyvä, että huoneesta näkee ulos. Tunnen olevani yhteydessä ulkomaailmaan, kun kuulen raitiovaunun pyörien kirskunan vaunun kääntyessä Unioninkadulta Liisankadulle. Olen aina rakastanut tuota Helsingin omaleimaista ääntä. Kun kuulen sen täällä, tässä huoneessa, alan tuntea oloni kotoisaksi. Ulkopuolinen maailma on aivan ulottuvilla, vaikka olenkin suljettuna tähän huoneeseen – huoneeseen, jossa tuo kaunotar odottaa minun puhuvan asioista, joista en halua puhua.

– Niin, minä olen Hanna Udd, nainen sanoo reippaasti kätellessään minua. Hänen kädenpuristuksensa on vahva, määrätietoisen naisen kädenpuristus. Se on jotenkin ristiriidassa hänen ulkoisen lempeytensä kanssa.

– Petteri Liinanen, vastaan äänellä, joka ei kuulosta omaltani.

– Käy istumaan tuohon nojatuoliin, ole hyvä, nainen kehottaa. – Siinä pöydällä on juotavaa, jos maistuu.

– Ei kiitos. En halua mitään.

– No ehkä me sitten aloitamme, nainen sanoo ja istuutuu minua vastapäätä. Naisella on pieni lehtiö toisessa kädessään, toisessa kuulakärkikynä. Minusta on mukavaa, ettei hän tee muistiinpanoja läppärille, vaikka arvaankin, että tiedot siirtyvät istunnon jälkeen tietokoneelle, jonka näen naisen työpöydällä. Ehkä hän naputtelee ne koneelle juuri niiden kahdenkymmenen minuutin aikana, joina minä ehdin pois ennen uuden asiakkaan tuloa.

Nainen antaa minulle aanelosen. Siinä kysytään henkilö- ja osoitetietoja. Täytän tiedot nopeasti ja annan paperin takaisin naiselle. Hän kiittää.

– Haluaisitko ihan ensiksi kertoa, miksi varasit ajan? nainen kysyy laitettuaan paperin pöydälleen.

En halua, mutta en tietenkään sano sitä. Painaudun tiiviimmin nojatuolin selkänojan pehmusteisiin ja huokaan. Näytän varmasti mieheltä, joka haluaisi olla ennemmin vaimonsa kanssa alennusmyynnissä kuin tässä upottavassa nojatuolissa.

– Voit selittää asian niin lyhyesti kuin haluat, nainen maanittelee minua vastaamaan. – Pääasia, että saan jonkun käsityksen tilanteestasi.

– Se oli uudenvuodenlupaus, sanon selittämättä sen enempää.

Nainen näyttää hämmästyneeltä. Hän on odottanut kynä valmiina kirjoittaakseen vastauksen muistiin, mutta kuullessaan mitä sanon, hän ei kirjoita mitään. Sen sijaan hän kysyy:

– Uudenvuodenlupaus? Kerro vähän tarkemmin.

– En ole koskaan tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta vaimo sai viime uutenavuotena päähänsä, että meidän tulee tehdä yksi yhteinen uudenvuodenlupaus ja molempien yksi oma, josta emme kerro toisillemme etukäteen. Paljastamme sen vasta sitten, kun toinen osaa päätellä sen joistain näkyvistä tuloksista, selitän.

– Saanko kysyä, mikä se yhteinen lupaus oli?

– Se oli ihan tavallinen. Päätimme mennä yhdessä kuntosalille kaksi kertaa viikossa.

– Oletteko käyneet?

– Olemme.

– Entä miten päädyit valitsemaan omaksi uudenvuodenlupaukseksesi juuri tämän? Siis tulemaan tänne minun vastaanotolleni? nainen kysyy. Hän näyttää todella kiinnostuneelta kuulemaan vastaukseni.

Mietin, miten paljon välitän kertoa naiselle itsestäni. Tietenkin on tarkoitus, että kertoisin kaikesta aivan rehellisesti, mutta sitähän minä en voi tehdä. Saadakseni sanottua edes jotain, ennen kuin nainen alkaa hoputtaa, mumisen:

– Kun minulla on ollut niitä vaikeuksia.

Kuulen itsekin, kuinka epämääräinen vastaukseni on. Siitä voisi päätellä mitä vain, ja toivon, että nainen päättelee oikein. Niin kuin päätteleekin.

– Sinulla on siis vaikeuksia seksielämässäsi, nainen puoliksi kysyy, puoliksi toteaa.

– Niin. Sellaista haluttomuutta.

Näytän varmasti siltä, että häpeän ongelmaani. En katso naista silmiin. Kukaan mies ei katso naista silmiin tunnustettuaan sen, mitä minä nyt tunnustin.

– Ei sinun tarvitse sitä hävetä. On hyvä, että tulit rohkeasti puhumaan asiasta. Äläkä luule, että olet ainoa mies, joka kärsii haluttomuudesta. Ei se ole lainkaan niin harvinaista kuin kuvitellaan, nainen selittää rauhallisesti. Hänen äänensä on todella pehmeä. Voin kuvitella, miltä hänen miehestään tuntuu kuunnella sitä iltaisin, kun valot on sammutettu ja he käpertyvät peiton alle. Olen varma, että he nukkuvat saman peiton alla. Sellaisen suuren raskaan peiton alla, jollainen minun isovanhemmillanikin oli. He olivat onnellisia. Nainenkin on onnellinen. Näen sen hänen silmistään.

– Täällä käy siis muitakin…? sanon kysyvästi ja heilautan kättäni ikään kuin se täydentäisi lauseen.

– Todella usein. Joko se vaiva on yleistynyt huomattavasti, tai sitten miehet vain uskaltavat nykyään helpommin tulla seksuaaliterapeutin luokse, nainen selittää.

Seksuaaliterapeutti. En voi olla ihmettelemättä, miten kukaan haluaa opiskella seksuaaliterapeutiksi. Ja millainen koulutus siihen edes voi olla? Psykologian opintoja tietenkin, mutta millä tavalla seksiasioista puhutaan, millaisia harjoitusjaksoja opiskelijoilla on?

Huomaan, että nainen on taas puhunut jotain.

– …on ymmärrettävästi arka asia sinulle, joten edetään riittävän hitaasti. Mutta jos sinulle sopii, esitän ensin muutamia kysymyksiä. Jos kysymykset tuntuvat vielä tällä kertaa liian henkilökohtaisilta, sano suoraan, ellet halua vastata niihin, kuulen naisen sanovan.

– Hmm.

– Onko sinulla jotain kysyttävää tämän terapian osalta ennen kuin aloitamme?

Korjaan asentoani tuolissa. Minun on pysyttävä ...