Jukka Lahtinen

Jahtia meillä ja

muualla

1

Myllylahti Oy

Espoo

www.myllylahti.fi

© Jukka Lahtinen ja Myllylahti Oy

ISBN 978-952-202-845-7 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-867-9 (e-kirja, epub)

Myllylahti Oy

Espoo 2017

Metsänhoitajan metsot

Ukkoherralta oli tullut pyyntö, käskyksikin sitä voisi sanoa: ”Voisitteko hankkia minulle 5 metsoa. Pidän 50-vuotissyntymäpäivät 5 pariskunnalle ja ajattelin tarjota heille metsoa.”

Elimme 60-lukua viime vuosisadalla, keskistä Suomea ja lintujakin vielä oli. Mutta sittenkin tavoite oli suhteellisen kova. En omistanut koiraa, aikataulukin oli vain vajaa pari viikkoa. Mielessäni kävi, kokeillaanko tässä tuoretta riistanhoitajaa.

Esimieheni oli itse kanakoiramies. Kaksi pointteria oli nytkin komennossa: Jeppe ja Toni. Eivätkä aivan turhia koiria olleetkaan. Jepellä hän oli ainakin kerran voittanut Tunturikokeet. Oliko kysymys hänen osaltaan ajankäytöstä vai mistä, sitä en tiennyt, enkä luonnollisesti myöskään kysellyt.

Syksy oli edennyt lokakuun jälkipuolelle, ruskakin jo kääntynyt lopuilleen. Mikä neuvoksi? Asuimme kirkonkylässä, erään opettajapariskunnan omistamassa useamman asunnon talossa. Opettajilla oli pystykorva, nimeltään Nikke. Opettajista kumpikaan ei ollut metsämiehiä, silmäniloksi kai olivat koiran hankkineet. Koiran vanhemmista löytyi koviakin nimiä, linnunhaukkujia. Kysyessäni koiraa metsälle, omistajat ilahtuneena lupasivat koiran käyttööni, ja kun Niken kanssa olimme jo muutamat grillimakkarat yhdessä popsineet, uskoin kulkumme metsässäkin onnistuvan. Maita oli minne mennä, metsäyhtiötä kun palvelin.

Niin sitten aamuaikainen näki meidät suuntaavan kohti saloja. Kohteenamme oli Nevasalo. Jotenkin se oli mieleen jäänyt metsoista, käydessäni alueeseen tutustumassa. Auto jäi metsäautotien varteen, jokunen niitä oli jo tuolloin ulottamassa lokeroitaan tukkien syntysijoille. Aamu vasta raotteli silmiään, valjuna odotteli itäinen taivas alkavaa päivää. Taivas oli osittain harmaassa pilvessä, nenässäni metsän kostea tuoksu. Läheiseltä suolta levisi aistittava suopursujen tuoksu. Maa, varvusto ja pensaat olivat märät yöllisen kasteen jäljiltä.

Heitin repun selkääni, pitäen sisällään vähäiset eväät. Otin haulikon käteeni, hihnaa siinä ei ollut, lintumiehen haulikkoon ei kuulu hihnaa. Ase täytyy olla valmiina ampuma-asentoon heitettäväksi, kun kohdalle sattuu linnun yllätyslähtö. Astelimme puiden sekaan. Päästin koiran vapaaksi ja vyyhtesin koiran talutushihnan olkapääni yli. Koira hävisi metsään.

Metsä otti meidät syliinsä. Kesti hetken ennen kuin silmä tottui puiden alla olevaan pimeyteen. Vähitellen niiden hahmot saivat muotonsa, kompurointi maanpinnan epätasaisuuksiin väheni. Olin ottanut huomioon päivemmällä luvatun viriävän tuulensuunnan, käyttääksemme hyväksi sen tuomia viestejä koiran nenään. Tarkoitukseni oli edetä sivutuulessa, sitten kun tuuli viriäisi.

En pitänyt kiirettä. Annoin Nikelle aikaa tutustua metsään ja minuun. Etenin verkkaan, jotta koira saisi luottamuksen, ettei sitä jätetä. Alkuun metsä oudoksutti sitä, mutta pian vaalea häntäkiehkura vilahtele aina etäämmäksi, katosikin näkyvistä, palaten ajoittain ottamaan yhteyttä.

Löysin sopivan kannon persuuksen alle ja Nortti huuleen. Tupakansavu levisi harmaana puiden alle, vielä ei tuuli sitä kuljettanut. Nikkekin palasi, istahti viereeni, odotimme. Annoimme aamun herätä.

Vähitellen aamu alkoi ilmaista tulemisestaan. Se alkoi näkyä vaalenneena taivaana ja puidenlatvojen piirtymisenä selväpiirteisinä sitä vasten. Oli aika jatkaa jahtia. Tavoite oli edessäpäin oleva tukkimetsikkö, kuusta ja mäntyä. Koira hävisi. Metsä oli vielä hiljainen. Pysähtelin välillä ja odottelin. Erään seisahduksen aikana kuului etumaastosta kahahdus, kuin metso olisi laskeutunut puusta. Kohta kuului toisenkin metson maahan laskeutuminen. Odotin Niken toimia, koira oli sillä suunnalla. Kohta alkoikin tapahtua. Isot siivet hakivat ilmaa alleen ja kävi melkoinen rohina, lintujen lähtiessä lentoon. Minne? Selvästi metsot nousivat lähipuihin ja kohta kuului koiran muutama varovainen haukahdus. Sitten tuli hiljaisuus. Mitä nyt, jättikö koira linnut? Pettymyskin tunki ajatuksiini.

Metsän hiljaisuuden rikkoi yhtäkkiä metsokukon kirskahtava nokan purenta. Odotin, miten koira suhtautuisi, kun kirskahduksia alkoi kuulua lisää. Koira oli hiljaa. Perhana, ei taida luonnistaa tämän koiran kanssa! Koira palasi luokseni. Hiljaa supisten yllytin Nikkeä palaamaan takaisin. Koira kallisteli päätään, selvästi ihmetellen olemustani. Hävisi kuitenkin metsojen suuntaan.

Lähdin perään, puulta puulle hiipien. Hämäryys väheni, näin jo ajoittain koiran vaalean hahmon, kuulin metsokukon kirahtelut. Paikansin kukon paikan muutaman puun tarkkuudella. Toisesta kukosta en tiennyt mitään muuta kuin että lähistöllä sekin oli. Tietämättömänä sen sijainnista se aiheuttaisi ongelman. Se saattaisi huomata minut ja aiheuttaa lintujen paon.

Yritettävä kuitenkin olisi. Toimintani perustui siihen, että tarkkailisin koiran liikkeitä ja silloin, kun se olisi minusta nähden metson vastakkaisella puolella, olettaisin myös metsojen tarkkailevan sitä, jolloin voisin edetä. Näin menin puulta puulle. Koiran käynnit luonani olivat suoranaista piinaa; tulenko huomatuksi? Sain kuitenkin koiran toistuvasti palaamaan takaisin metsoa kiusaamaan. Haukku ei irronnut, selvästi tilanne oli koiralle outo. Jossain vaiheessa kuulin etäämpää toisen metson kirahtelut, se tieto helpotti.

Olin lopulta tilanteessa, että seuraava etenemisen kohde uhkasi paljastaa minut. Olin kuitenkin jo haulikkomatkan sisällä olettamastani metson olinpaikasta. Ongelma oli tosin siinä, etten aivan varmasti tiennyt, mikä puu edessä olevista olisi kukon sijaintipaikka. Eräs puista oli kuusi, joka suojasi näköalan. Koirakin oli jo menettämässä kiinnostuksen tähän leikkiin ja, kun metso tuntui liikahtelevan puussa, päätin yrittää. Minun olisi rynnättävä osittain sivulle, saadakseni näköalan ja ampumalinjan itselleni. Tiesin metson pudottavan itsensä oksalta, saadakseen vauhtia itselleen.

Varmistin pois aseesta ja ryntäsin piilostani esiin. Kukko pudotti samalla itsensä puusta ja juuri siinä vaiheessa, kun se alkoi kohota, sain sen haulikon piipunjatkeelle. Pieni piipun nosto ja laukaus. Metson siivistä häipyi voima. Se putosi mustikanvarpujen sekaan. Muutama siivenlyönti ja sitten tuli hiljaisuus. Lähistöltä kuului useitakin lintujen lentoonlähtöjä.

Nikke oli laukauksestani kadonnut, ehkä se vähän säikäytti, mutta kohta se palasi tutkimaan saalistamme. Muutama nuuhkaisu, sitten oli jo pientä pöllyytystä. Yhteinen se oli, vaikka ei aivan haukulta ammuttu. Mutta ilman koiran häirintää tuskin olisin päässyt ampumatilaisuuteen. Oli mukava käydä viemässä suolistettu metso, nokassaan havu, metsänhoitajan talon tikkaisiin.

Seuraavan päivän aamu enteili sadetta päivälle, käydessäni rapulla haistelemassa ilmaa. Istahdin ylimmälle rapulle, sytytin aamusavut ja mietin ohjelmaa päivälleni. Vielä oli aikaa päivään valkenemiseen. Taivaan kattava pilviverhokin pitkittäisi päivän tuloa. Ehkäpä yrittäisin ilman Nikkeä? Sen kiinnostus metsän saloihin oli lopahtanut eilen aamuisen metsonpudotuksen jälkeen. Joten se oli poissa pelistä. Nyt olisi yritettävä muilla keinoin. Mutta missä ja miten? Mieleeni tuli Roninsalo – yhtiön maat kantoivat ”salo”-päätettä nimissään. Siellä olin joskus tavannut metsoja iltahämärissä. Etenkin eräs järeää puustoa kasvava kumpare tuntui olevan metsojen suosima yöpymispaikka. Siellä oli jokunen iso haapakin, ukkometsojen mahdollinen kiinnostuksen kohde, vaikka lehdet puussa vetivät jo viimeisiään. Sinne.

Kirkonkylän teiden öljysora vaihtui soraan kohta viimeisten katuvalojen jälkeen. Muutamien teidenvaihtojen jälkeen olin oikealla tiellä. Tämä metsäkappale oli jäänyt ilman metsätietään, joten auto jäi paikallistien varteen. Pimeys oli saamassa harmaan sävyn, joskin puiden siimes piti vielä yötä sisällään. Kulkuani tavoittelemalleni kumpareelle tulisi auttamaan tilojen välinen rajalinja, joka helpottaisi menoani. Siispä matkaan ennen kuin metsokukot heräisivät. Reppu jälleen selkään, mutta nyt jätin haulikon lataamatta. En halunnut vahingonlaukausta kompuroidessani maanpinnan moninaisiin esteisiin.

Syksyisen metsän tuoksut tulivat vastaani. Haistoin lahoavia lehtiä, jokin sieni loi oman raatomaisen tuoksunsa. Pahaista suota ylittäessäni suopursun väkevä tuoksu valtasi tilaa muilta, vaivaiskoivun varret hidastivat kulkuani. Aloin lämmetä, hikikin pyrki pintaan. Rajalinjan kapean linjan kalvakka valo alkoi voimistua noustessani tavoitteeseeni. Puut alkoivat saada muotoja. Yritin liikkua mahdollisimman hiljaa. Marjanvarret kahisivat jaloissani, joku oksakin katkesi rasahtaen. Jäin odottelemaan sen vaikutusta. Vain etäinen autonääni rikkoi hiljaisuutta, häipyen sekin vähitellen. Hakeuduin kummun keskellä olevan pienen aukeaman reunalle. Raskasliikkeisenä metso tarvitsee selkeän lentoreitin. Siitä ei ole puiden välissä puikkelehtijaksi. Pyy ja teerikin selviävät ketterästi metsän esteistä.

Olin asettunut pienten kuusten suojaan. Vahva sanomalehti repusta kelpasi suojaksi kosteutta vastaan, istahtaessani paikalla sopivasti olevan kannon päälle. Istuinreput ja muut istuinsuojat ovat myöhempien aikojen tuotteita. Perin verkkaan päivä teki tuloaan. Ei haitannut, olin aina tykännyt päivän hämäristä hetkistä. Niissä oli jotain mystistä. Ympäristön muodot olivat salaperäisiä, kahinat ja rapinat ruokkivat mielikuvitusta ympäristön eläimistä. Niin nytkin. Tuulikin tuntui heräilevän, latvuston oksat heilahtelivat. Tuulella ei vielä ollut voimaa tohahte...