Janne Mäkitalo

PÄÄKALLOKIITÄJÄT

salaseuran jäljillä

Myllylahti Oy

Espoo

www.myllylahti.fi

© Janne Mäkitalo sekä Myllylahti Oy

ISBN 978-952-202-849-5 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-871-6 (e-kirja, epub)

Myllylahti Oy

Espoo 2017

1. KETTINKIVANKI

Sadepisarat piiskaavat ikkunaa ja valuvat noroina alas, kun me körötellään bussilla Eurasta Hesaan. Moottori hurisee tasaisesti, ja paljaiden puiden ympäröimä peltomaisema vaihtuu metsään ja toisin päin. Ylhäällä lintuparvi liitelee etelään. Saataispa mekin matkustella yhtä vapaasti!

Tero istuu mun vieressä ja lukee jotain kirjaa.

– Paska reissu jo nyt, sanon sille.

– Ha, sehän vasta alkoi. On tää silti parempi kuin vaan istua koulun penkillä.

– Olisin silti sata kertaa mieluummin himassa, mä totean.

– No joo. Ei muakaan Helsingin historia tai kulttuuri paljon nappaa. Siks mä hankinkin vähän muuta jännitystä matkaan, Tero sanoo nenä kiinni kirjassa ja jatkaa lukemistaan. Kiskaisen siltä kirjan pois.

– Tänne se, Tero huudahtaa.

”Salaseurat kautta aikain.”

– Mikä toi on? Osoitan kannessa olevaa kuvaa.

– Eksä tiedä, se on kaikkinäkevä silmä, illuminati. Niitten merkki, Tero sanoo ja nappaa kirjan takaisin.

– Mä luulin että se on vaan joku pila netissä.

– Sitäkin, mutta oikeesti se on tosi vaarallinen. Salaseuroja on ollut aina, Rooman keisarien murhista USA:n pressanvaalien junailuun. Joku väittää että nykyään melkein kaiken takana on joku sellainen, Tero kertoo.

– Onneks sentään ei täällä Suomessa. Annas mäkin vähän tsekkaan, sanon napatessani kirjan taas itselleni.

– Tänne se jo, Tero kivahtaa.

Tero tarraa kirjaan, mutta väännän vastaan. Kutitan sitä kyljestä, jolloin sen ote herpaantuu ja kirja lennähtää…

– AIH! bussin käytävällä kiertelevä ope Terhi Ruohonen kiljaisee kirjan osuessa sitä leukaan.

– Sori, ei ollut tarkoitus, mutisen.

– Nyt riitti, kirja tänne! Aina sama jätkä… eikä ikinä ota opikseen, se puhisee.

Ruohonen marssii bussin etupenkille, jossa se sujauttaa kirjan kassiinsa. Tosi reilua rangaista Teroakin tästä!

Ope ottaa mikrofonin käteensä. – Kröhöm, kasiluokkalaiset. Meille on tulossa vähän erilainen loppuviikko… tai no pari päivää, jotka saamme viettää Suomenlinnan upeissa ja historiallisissa maisemissa ja pääkaupungin tunnelmissa muutenkin.

– Siis joudutaan, mä täsmennän. – Tai vois se olla kivaa, jos toi pösilö ei olisi mukana, kuiskaan Terolle.

Tero hymyilee mutta hyssyttelee mua. Harmittelen mielessäni, miksi Ruohosen pitääkin olla meidän luokanvalvoja. Toinen mukana oleva ope, hissan maikka Jussi Lehtojärvi, on ihan ok, mutta senkään lässytyksiä ei aina jaksa kuunnella.

Mietin itsekseni kaikkea muuta kuin koulua loppumatkan ajan. Erityisesti Linda käy mielessä useaan otteeseen. Jokin siinä blondissa vaan kiinnostaa, vaikkei me mitään seukatakaan.

Lopulta me saavutaan Helsinkiin. Kauppatorilla me laskeudutaan bussista ja katsellaan vihreää merta ja sen väreileviä aaltoja. Yksittäisiä sadepisaroita putoilee taivaalta, ja yksinäinen lokki leijuu ilmassa siivet levällään. Muut lokit syöksähtelee pintaliitoa ja laskeutuu veteen. Me taas syöksytään Suomenlinnan lautalle sitä mukaa, kun opet ovat saaneet liput jaettua.

Moottori humahtaa käyntiin, ja lautta nytkähtelee laiturista kohti merta. Viereisellä rannalla maailmanpyörän vaunut kohoavat korkealle leppoisaan tahtiin. Lautta lipuu rannoilla komeilevien Viking Linen ja TallinkSiljan laivojen välistä.

Ei kulu montaa minuuttia kun Ruohonen viittoilee Suomenlinnan jo näkyvän. Iltaisin valoa välkkyvä vihreäkupolinen kirkkorakennus on sen mielestä hyvä tunnusmerkki leirikoulun pääkohteelle.

Lautta telakoituu saaren vaaleanpunaisten rantarakennusten äärelle. Me käydään heittämässä kamat majapaikkaan Hostel Suomenlinnaan, jossa meitä odottaa safka. Maha täynnä juustoista lasagnea me lötkötellään, naureskellaan ja tehdään hulvattomia iltasuunnitelmia. On rento meininki, kun saadaan olla keskenämme. Tämä on just sitä mitä olen reissulta eniten odottanut!

Kauan ei lysti jatku, kun opet jo patistavat meidät liikkeelle. Korkeita kivilinnoituksia ampuma-aukkoineen näkyy ympärillä, kun me kävellään saaren hiekkaista päätietä eteenpäin. Jo alkutaipaleella me pysähdytään vihreäkupolisen kirkon kohdalla. Toivottavasti ei mennä sisälle. Huh, onneksi asetutaan viereiseen puistoon.

– No niin, hissan maikka Jussi Lehtojärvi aloittaa. – Tämä Suomenlinnan merilinnoitus on Suomen suosituimpia turistikohteita sesonkiaikaan, mutta saamme tutustua siihen ihan rauhassa näin marraskuun alun hiljaisuudessa. Saariryhmän historiasta kuulette kohta asiantuntijalta tarkemmin, mutta odotellessa pohjustan jo nyt muutaman seikan. Linnoitusta tänne rupesi rakennuttamaan ruotsalainen upseeri Augustin Ehrensvärd 1700-luvun puolessa välissä, kun idän eli Venäjän uhka kävi liian suureksi.

Lehtojärven ääni hukkuu tuuleen. Katselen Lindan tuulessa lepattavia sileitä vaaleita hiuksia ja syvänsinisiä silmiä, joilla se herkeämättä jaksaakin katsella höpisevää maikkaa.

Sade on loppunut, mutta päivä pysyy pilvisenä. Lämpötila lienee muutaman asteen plussalla. Mutsi pakotti laittamaan vaatteita niin paljon päälle, että hiki pukkaa iholle vilun sijaan. Kropasta huokuva lämpö ja lasagne painavat silmäluomia väkisin kiinni. Rojahdan puistonpenkille leppoisaan löhöasentoon muiden oppilaiden kuunnellessa seisten Lehtojärven lörpötyksiä.

– TIMI, ETTÄS KEHTAAT! Huh kun säpsähdän Ruohosen ravistelua makoisan unen keskeltä. – Täällä on jaettu merkittävää tietoa satavuotiaan Suomen historiasta, ja joku kehtaa uinua sen aikana. Häpeä!

En häpeä torkahtamista vaan sitä, kun muut oppilaat ja ohikulkevat turistit tuijottaa mua.

– No nyt sieltä asiantuntija jo tuleekin. Lehtojärvi viittoilee kohti tummapukuista miestä. – Timikin kuuntelee sitten jo kunnolla.

Kravattipukuinen mies astuu eteemme ja silmäilee tarkasti meitä kaikkia.

– Päivää. Olen Helsingin kulttuurisihteeri Elias Makkonen, mies sanoo asiallisesti ilman hymyn häivää. Päässä sillä on musta silinterihattu ja käsissä nahkahanskat. Kasvoissa on arpia, joita tuuheat viikset osittain peittää. Hatun alta pelmahtaa esiin tumma tuuhea tukka. Mies näyttää nelikymppiseltä.

– Tervetuloa tänne tuhansien tarinoiden Suomenlinnaan. Olettekin hyvin onnekkaita, tiedättekö miksi?

Oppilaat pudistelevat päätään ja myös opet ovat ymmällään.

– Ei pelkästään siksi, että saitte poikkeuksellisen oppaan käyttöönne. Pääsette ikään kuin tuplajuhlien keskelle.

Tuplajuhlien… mieli alkaa tehdä suklaata.

– Alkuviikosta, 31. lokakuuta, tuli kuluneeksi viisisataa vuotta siitä kun uskonpuhdistuksen eli reformaation katsottiin alkaneeksi kristinuskossa. Juhlavuosi näkyy vahvasti täälläkin, kun vasta valittu Helsingin piispa kiertää tekemässä piispantarkastusta eri kohteissa seuraavan kahden päivän ajan.

Plääh, ei voisi vähempää kiinnostaa.

– Ja kaiken kruunuksi valmistelut Suomen satavuotisjuhlaan ovat huipussaan. Tänne avataan joulukuussa yksi maamme kaikkien aikojen suurimmista taidenäyttelyistä, jossa mukana on kuuluisimpien taideteostemme lisäksi kullan ja vanhojen rahojen näyttely.

– Mutta eihän se meitä kosketa jos joulukuussa…? Veera ihmettelee.

– Itse asiassa, kulttuurisihteeri sanoo, – tässä kohtaa se paras mäihä onkin. Olen näyttelyn järjestelyvastaava ja pyysin oikein kulttuuriministeriltä luvan, että saisin esitellä teille näyttelyesineistöä jo ennakkoon, koska tiedän turvatoimien olevan niin valtavat, mies kertoo.

– Saitko sen luvan? Linda kysyy.

– Näette sitten, mies vastaa salaperäisesti.

Toivon ettei saanut, koska muuten homma käy yhä vaan tylsemmäksi. Uskontoa, taidenäyttelyjä ja sen jälkeen se varmaan vie meidät katsomaan balettia.

– Miksei me päästy lintsille? Ville heittää.

– Se puoti on pistetty kiinni talveksi, kulttuurisihteeri vastaa oitis. – Mutta ei hätää, täälläkin saatte vatsanpohjan vihlaisemaan. Hurjista tarinoista nimittäin, se lisää.

– Buu, ei uskota, Aapo huikkaa.

– Mä haluaisin jo kotiin, Veera marmattaa ja vetää huppuansa tiukemmalle.

Kulttuurisihteeri puristaa kätensä nyrkkiin. Kaikki hiljenee.

– Vaikka joku selvästi epäilee, on sitä täälläkin jänniä ja mielenkiintoisia paikkoja, mies sanoo ensimmäistä kertaa pieni hymynkare naamallaan. – Museon jälkeen tunnelin pimeydessä kuulette muun muassa tarinan kuolemaantuomitusta kettinkivangista.

Katson Teroa. – Onpa tosi jännää, tokaisen.

– Niinpä, Tero vastaa alakuloisella äänellä.

– Nyt mä keksin, kuiskaan Terolle ja vilautan sille repustani sadetakkimyttyä. – Pistetääs vähän omaa jännitystä joukkoon!

Tero katsoo mun puuhia mietteliäästi ja hyssyttelee mua huomatessaan Ruohosen murhaavan mulkaisun.

Museossa meille lykätään pieni musta laite kainaloon ja kuulokkeet korville. Me istahdetaan tuoleille ison valkokankaan eteen. Alkaa taas ramaista.

Pum pum pum.

Säpsähdän kun rummut paukkuu ja sotilaat marssii. Äänitehosteet on niin hyvät, että jaksan katsoa koko 25 minuuttia skarppina ja jopa kiinnostun Suomenlinnasta, etenkin tunneleista ja linnoituksista. Ostan museomyymälästä taskulampunkin tunneleita varten.

– Nyt jännityksen pariin, kulttuurisihteeri ilmoittaa.

Mies johdattaa meidät Ehrensvärdin pääaukiolle, jossa mun katse kiinnittyy mustan kypäräpatsaan sijaan vierellä näkyvään tunneliin. Käyn vaivihkaa kurkkaamassa sitä pienestä sivuaukosta uuden taskulamppuni valossa.

Tur...