Kansi

Nimiö

Christian Rönnbacka

Tuonen korppi

Helsinki

Tekijänoikeudet

© Christian Rönnbacka 2017

Kannen ulkoasu Jussi Jääskeläinen

Sisuksen ulkoasu Tom Backström

Taitto Heli Ranta

Sähkökirjan taitto Tero Salmén

ISBN 978-952-289-409-0

E-kirjan toteutus Elisa Kirja 2017

1. luku

1. LUKU

Katajapensaan piikit pistelivät miehen kasvoihin hänen yrittäessään tasata hengitystään. Ainut suunta minne hän oli voinut kuusikossa juosta, oli polkua pitkin ylös kalliolle. Hän koetti kuunnella, mutta hänen korvissaan jyskyttävä syke peitti alleen kaiken muun. Kylmä kosteus tunkeutui vaatteiden läpi hänen maatessaan vatsallaan kalliolla katajapensaan takana. Sammalen tunkkainen haju toi mieleen kalmiston. Laskeva toukokuinen aurinko valaisi matalalta puiden välistä ja loi pitkät varjot rinteeseen. Jossain alempana kuusikossa metalli kolahti kiveen. Askeleet lähenivät. Tulija astui polkua hitaasti, kuin kuunnellen. Mies peruutti kontaten taaksepäin päästäkseen pois polun varrelta, ennen kuin seuraaja ehtisi heidän välissään olevan kummun yli. Vasta kun miehen vasen jalka osui tyhjän päälle, hän tajusi olevansa liian lähellä reunaa. Reuna alkoi mureta, ja ensimmäiset palat putosivat molskahtaen alhaalla odottavaan synkkään veteen. Mies tarrasi molemmilla käsillään matalaan kuuseen ja yritti hivuttautua takaisin kestävälle maalle. Hän säpsähti, kun hänen ylitseen liihotti tumma varjo voimakkain siiveniskuin. Korppi raakkui käheästi, ja sen ääni kaikui lohduttomana metsän yllä. Lähestyvät askeleet pysähtyivät, ja mies pidätti henkeään nähdessään kuusen takaa eteensä ilmestyneet siniset farkut ja punaiset lenkkarit. Maa antoi periksi ja kallion reuna sortui.

Mies putosi kivien ja soran saattelemana kuiluun. Hänen jalkansa iskeytyivät veteen ja hän vajosi. Mies ei ollut ehtinyt vetää henkeä pudotessaan. Kaikki hänen ympärillään muuttui mustaksi ennen kuin vajoaminen pysähtyi. Hän alkoi kauhoa käsillään itseään pintaan. Juuri kun kipu keuhkoissa yltyi räjähtäväksi pistelyksi, hän sai päänsä pinnalle ja kiskaisi henkeä. Saatuaan henkensä taas kulkemaan hän katsoi ympärilleen. Hän oli joutunut kallioon porattuun onkaloon, joka oli halkaisijaltaan parikymmentä metriä ja jonka korkeimmalta kohdalta hän oli pudonnut sortuman mukana. Seinämät kohosivat joka puolella graniitinmustana, eikä auringon hailakka valo yltänyt onkalon pohjalle. Vedessä räpiköidessään miehen käsi osui kaatuneeseen, harmaaksi lahonneeseen kuusenrunkoon, ja hän kohottautui osittain sen päälle. Miehen vieressä molskahti, ja hän katsoi ylöspäin. Kun hän tajusi mitä sieltä oli tulossa häntä kohti, oli jo liian myöhäistä. Iso kivi iski miestä kasvoihin ja kaikki pimeni.

Korpin rääkäisy kuului jostain kaukaa miehen palatessa tajuihinsa. Hän ei tiennyt enää missä oli ja kauanko oli siinä maannut. Hänen ruumiinsa tärisi horkasta, ja poskipäässä sykkivästä haavasta valui veri pitkin hänen kasvojaan. Hän käänsi päätään ja huomasi kuilun toisessa reunassa luiskan jota pitkin pääsisi pois. Hän päästi irti kuusenrungosta johon oli tarrautunut. Vaivalloisesti hän otti muutaman uintivedon ja tunsi pohjan jalkojensa alla. Saatuaan itsensä puolittain ylös vedestä hän kuuli äänen ja jähmettyi. Jokin metallinen painui hänen poskelleen ja siirtyi hänen leukansa alle, pakotti hänet nostamaan katseensa ylös. Kun hän näki vesuria pitelevän kasvot, hän tiesi kuolevansa.

2. luku

2. LUKU

Veden pinnassa laiturin vieressä pyörähti jotain ja jätti aaltoihin pienet väreet. Antti Hautalehto havahtui liikkeeseen liian myöhään nähdäkseen mikä kala Kalkkirannan pienvenesataman laiturin tyynellä puolella kävi näyttäytymässä. Pikkupoika hänessä harmitteli ettei ollut ottanut haavia mukaan. Pikkupoika oli kasvanut jo nelikymppiseksi Porvoon poliisilaitoksen tutkinnanjohtajaksi, joka odotti Bodön saaresta tulevaa ystäväänsä, lohjalaista pankinjohtajaa Larsia. Mereltä puhaltava viileä tuuli sai Antin vetämään hupparinsa vetoketjun ylös leukaan saakka. Ajankulukseen Antti nakkasi sepelinpalasella kohtaan missä kala kävi uudestaan pinnassa. Kalaparvi säikähti ja pikkukalat karkasivat eri suuntiin. Antti istui alas laiturille, nojasi pelastusrengasta pitelevään tolppaan ja otti hörpyn oluestaan. Ensimmäinen kunnollinen vapaapäivä kahteen viikkoon maistui hyvälle raikkaassa meri-ilmassa.

Antti huomasi ajatustensa harhailevan pitkästä aikaa lähes täysin paineitta ja antoi niiden mennä menojaan paimentamatta. Ajatukset palasivat sisäiseen pikkupoikaan, jonka hän oli tavannut edellisen kerran kauan aikaa sitten. Antti muisti samalla senkin, kuinka oli joskus joutunut kiroamaankin korvaansa kuiskuttelevaa vesseliä. Sipoossa omakotitalossa asuessaan hän oli eräänä runsaslumisena talvena joutunut lapioimaan varastorakennuksen loivan katon lumet alas, jottei katto olisi sortunut painon alla. Kun työ oli tehty, hän oli heittänyt lapion alas ja katsonut melkein räystääseen asti noussutta lumikasaa. Silloin pikkupoika oli kehottanut Anttia hyppäämään ja kokeilemaan miltä se tuntuu. Antti oli hypännyt katolta lapioimaansa kasaan. Seistessään pehmeässä nuoskalumessa kaulaansa myöden Antti oli tajunnut menneensä halpaan. Lopulta, päästyään lumikasasta taskut ja saappaat täynnä lunta, hän olisi antanut pikkupojalle selkäsaunan, mutta poika oli jo luikkinut karkuun.

Antin ajatus katkesi, kun hän huomasi Larsin kaksipulpettisen Busterin puskevan aaltojen läpi kohti rantaa. Hän nousi ja kävi viemässä tyhjenneen oluttölkin laiturin vieressä olevaan metallinkeräyspisteeseen. Laiturille palattuaan hän kaivoi repustaan villapipon, jonka laittoi päähänsä. Ulapalla olisi kylmä, joten hän veti vielä takin hupparin päälle. Hän tunki kädet taskuihin ja odotti, kunnes Lars hidasti ja antoi veneen valua laiturin viereen. Antti heitti reppunsa Larsille ja hyppäsi kyytiin. Hän työnsi veneen irti laiturista, ja Lars ohjasi heidät takaisin tulosuuntaansa. Hän nyökkäsi paksun villapiponsa alta, jonka oli vetänyt kulmakarvojensa tasalle.

— Hyvä että pääsit, Lars hymyili tyytyväisenä kun Antti puki pelastusliivejä ylleen. — Edellisestä kerrasta onkin jo aikaa.

— Joutamisen kanssa on ollut vähän haasteellista, Antti sanoi ja pyyhkäisi vesiroiskeet istuimelta. — Siellä taitaa vähän läikyttää?

— Normipäivä, tai pikemminkin normi plus, Lars virnuili. Hän lisäsi hieman vauhtia päästyään satama-alueelta. Lars tiesi, että Antti ei pitänyt merenkäynnistä.

— Kaikki paitsi purjehdus, Antti sanoi ja veti omaa pipoaan syvemmälle päähän, kun ensimmäinen tyrsky löi veneen laidan yli kasvoille. — Onko kaljaa? hän ehti sanoa, ennen kuin seuraava aalto iski keulaan ja pärskyi jääkylmänä ympäri venettä. Keli oli merellä paljon karumpi kuin mitä Antti oli toivonut. Keinunta sieppasi inhottavasti vatsanpohjasta.

— Ota omistasi. Lars joutui korottamaan ääntään saadakseen sen kuuluviin. — Mun kaljat jäi saareen.

Antti kaivoi reppuaan, mutta seuraavat pärskeet saivat hänet muuttamaan mieltään ja etsimään repusta oluen sijaan hanskat. Rannalla vallitseva kevätsää oli puolen kilometrin matkalla kokenut inflaation, kun merituuli pääsi kunnolla puhaltamaan sivusta. Matka Bodöhön kestäisi tässä kelissä varmaan vielä parikymmentä minuuttia.

Neljätoistavuotias Jaakko Nieminen makasi kalliolla ja tähysti jyrkän seinämän vieressä kulkevaa polkua. Hän kuunteli, kunnes oli varma että joku oli tulossa. Jaakko napsautti kiväärinsä varmistimen pois päältä ja siristi silmiään nähdäkseen punapistetähtäimen läpi. Matalan kuusen takaa tuli esiin maastopukuinen hahmo. Jaakko odotti, kunnes hahmo oli kokonaan näkyvissä, ennen kuin laukaisi sarjan.

— Ai saakeli, osuit! Älä enää! Matias Luukkonen, Jaakon luokkakaveri huusi muovikuulien ropistessa hänen maastotakkiinsa. Jaakko ei ampunut enää, ja Matias nosti kätensä osuman merkiksi.

— Arvasin että et näe mua, Jaakko iloitsi. Hän varmisti aseensa ja nosti suojamaskin kasvoiltaan. — Se on kolme–yks mulle.

— Helppohan se on tutussa maastossa väijyä, Matias sanoi ja katsoi äänen suuntaan. Nyt vasta hän näki vastustajansa kunnolla, kun Jaakko nousi. — Mulla on vissiin akku loppu, Matias sanoi. — Tuun sinne ylös.

— Kierrä tuolta vasemmalta niin pääset.

Pojat istuivat kalliolla ja katsoivat alhaalla aidatulla niityllä laiduntavia hevosia. Matias katsoi kivääriään, tähtäsi puunlatvaan ja ampui. Ase laukesi ja latasi veltosti.

— Se siitä sitten. Akku tot loppu.

— Lähetäänkö veks?

— Ei viittis näin pian. Ollaanko vaikka pistooleilla vielä?

— Eiku mennään tuonne ylemmäs, mä näytän sulle yhden paikan, Jaakko sanoi ja nousi.

Larsin mökki sijaitsi Bodön luoteispuolella, ja pahin tuuli jäi saarella kasvaviin puihin. Antti katseli horisontissa näkyvää mannerta. Siellä jossain matalassa horisonttilinjassa oli Helsinki. Lars tasapainotteli kalliolla juuri tyrskyjen ulottumattomissa ja heitteli virvelillään. Isompi aalto löi kiviin hänen edessään ja roiskaisi vedet housunlahkeille.

— Mulla on tuolla saunan terassilla toinen vapa, jos haluat koettaa, Lars sanoi olkapäänsä yli samalla kun kelasi.

— Kiitti, mä passaan, Antti sanoi ja nosti oluttaan merkiksi, että se riitti hänelle ajankuluksi. — Mulle on kehittynyt vuosien mittaan sellainen karma kalastusjuttuihin.

— Millainen? Lars ihmetteli ja irrotti uistimeen tarttunutta meriruohoa.

— Kesti pitkään tajuta, ettei kalastus taida olla minun juttuni. Kolme heittoa, ja jos ei uistin ole rantapuun oksassa, on se jäänyt pohjaan.

— Kieltämättä muistui heti mieleen parikin kertaa, Lars naurahti.

— Muistatko kun heiteltiin muutama vuosi sitten siellä järvellä? Antti jatkoi. — Samat uistimet ja virvelöitiin vierekkäin. Sinä vedit viisi kalaa putkeen ja minä tunnissa yhden pienen. Silloin aloin tajuta.

— Ei kannata luovuttaa, Lars yritti.

— Tiedätkö mikä on kallein kalaruoka jonka olen syönyt? Tai saattaa oikeastaan olla kallein sapuska ikinä.

— No?

— Kalastin kolme päivää Sotajoen takana järvessä, joka oli aivan täynnä kalaa. Uistimet, virveli ja luvat maksoi vajaat kolmesataa. Saaliiksi sain 250-grammaisen siian. Ainoan koko reissulla. Laske sinä pankinjohtajana mikä tuli loimulle kilohinnaksi. Jaettiin herkku vielä Leenan kanssa kahdestaan, joten vatsatkin tuli melkein täyteen.

— Reilusti yli tonnin. Lars ei pystynyt pitämään pokkaansa vaan käänsi päänsä pois, jottei Antti näkisi hänen virnistystään.

— Ei kuule edes kommarin palkalla ole varaa sellaiseen, Antti naurahti.

Lars kelasi, kunnes sai uistimen takaisin vavan päähän.

— Ei täältä mitään kalaa tule kun sä latistit minunkin karmani.

— Ei ollu tarkootus, Antti hymähti. — Onneksi on makkaraa.

— Mennään saunaan.

Kallioon louhitun kuilun reuna tuli vastaan yllättäen. Jaakko pysähtyi ja tarttui toisella kädellään kiinni ystäväänsä kurkistaakseen alas veteen. Hänen kuvajaisensa näkyi pienenä pisteenä kuilun pohjalla. Kuilu huokui kellarimaista kylmyyttä, sillä auringonvalo ei ulottunut alas asti.

— Älä mene niin lähelle reunaa! Mikä paikka tämä on?

— Talman kalkkilouhos, Jaakko vastasi. — Jotain parisataa vuotta sitten täältä on louhittu kalkkikiveä.

— Miksi?

— En tiedä, Jaakko sanoi. Hän otti reisikotelostaan pistoolin ja tähtäsi vedessä kelluvaa käpyä.

— Varovasti! Matias sanoi tuntiessaan miten hänen jalkansa alkoivat liukua kaverin painosta. Hän pudottautui polvilleen ja tarrasi vieressä kasvavaan nuoreen koivuun, jotta sai kiskaistua Jaakon pois reunalta. Jaakko putosi polvilleen hänen viereensä. Alhaalta kuului molskahdus kun pistooli putosi veteen.

— Hyi saakeli kun säikähdin, Jaakko sanoi kontatessaan kauemmaksi reunasta.

— Ilman tuota puuta olisit tuolla alhaalla. Menit liian lähelle.

— No vähän, Jaakko naurahti toivuttuaan säikähdyksestä. — Olis ollut aika kylmä suihku. Pyssy meni sitten sinne. Saakeli satasen pistooli.

— Onko sulla repussa sitä laskuvarjonarua? Matias kysyi. Hän kaivoi taisteluvyönsä taskusta Leahtermanin ja taittoi siitä pihdit auki.

— On mulla, Jaakko nyökkäsi ja katsoi kun Matias avasi esiin ottamaansa rautalankakerää.

— Tää on aika jäykkää, tehdään tästä koukku, Matias sanoi samalla kun taivutti rautalankaa pihdeillään. Hyvällä tuurilla se tarttuu siihen, kun me tiedetään aika tarkkaan mihin se putosi. Ei tartte koko monttua naarata.

Jaakko avasi reppunsa, otti sieltä kiepin laskuvarjoköyttä ja antoi sen Matiakselle, joka sitoi köydenpään tekemäänsä koukkuun.

— Meinaatko että tuo toimii? Jaakko epäili ääneen.

Matias ei antanut kaverinsa epäilyjen häiritä, vaan nousi ja käveli vieressä kasvavien nuorten puiden luo ja valitsi niistä pisimmän, jonka nirhasi poikki monitoimityökalullaan. Oksia karsiessaan hän vilkaisi Jaakkoa.

— Teen tästä vavan. En aio mennä tuonne reunalle.

— Hyvä idea, Jaakko vastasi. — Tuon kanssa ei tartte mennä liian lähelle.

Lars katsoi Anttia, joka istui saunan kuistilla näpyttelemässä puhelintaan.

— Morsioko se siellä sulostuttaa sulhon iltaa? Lars kysyi.

— Sepä se, Antti hymyili leveästi. — Toisaalta voisin olla Leenan kanssa Nizzassa, mutta tulinkin tänne sun kaveriksi.

— Eikös se ollut niin että Leena on siellä vanhempiensa kanssa ja sulla oli niitä työkiireitä?

— Saattoihan se niinkin olla, Antti hymähti. — En saanut tuuraajaa itselleni, ja Leenan äiti ja etenkin sen faija on myös siellä niiden talolla. Ehkä hyvä etten lähtenyt. Olisi voinut tulla hieman pitkä ja takakireä reissu.

— Muistan äijän Porvoon ajoiltani pankissa, Lars sanoi. — Kovapäinen tapaus.

— Ei olla ihan samalla aaltopituudella, Antti myönsi. Hän alkoi riisua itseään saunaa varten.

— En ihmettele lainkaan. Sait aikamoisen appiukon kaupan päälle, Lars sanoi ja kaivoi hänkin repustaan pyyhkeen.

— No joo. Onneksi sen kanssa ei tartte olla kuin pakolliset ja nekin vituttaa. Mutta kun ei voi oikein turpiinkaan vetää vaikka mielessä onkin käynyt.

— Sukua ei voi valita.

— Mennäänkö jo saunaan tästä tuulesta mussuttamasta, Antti sanoi ja avasi saunan oven.

Matias siristi silmiään ja yritti nähdä minne Jaakko osoitti. Vihreän laskuvarjoköyden päässä oleva koukku lähestyi vedenpintaa, ja Jaakko näytti kädellään vasemmalle. Matias korjasi suuntaa ja laski tekemäänsä vapaa.

— Ei se taida löytyä, Matias sanoi ja katsoi Jaakkoa, joka seisoi nyt montun toisella puolella. — Vartti ollaan pilkitty.

— Lopetetaan vaan, Jaakko harmitteli.

Alkuinnostuksen laannuttua vaikutti siltä, ettei tässä sittenkään ollut mitään järkeä. Vapa Matiaksen kädessä painoi ikävästi, kun hän liikutti sitä sivulta toiselle. Sitten vapa pysähtyi. Jotain oli tarttunut koukkuun. Matias veti henkeä ja alkoi varovasti nostaa vapaa.

— Löytyikö? Jaakko kysyi.

— Jotain siellä on, mutta liian raskasta pistooliksi, Matias vastasi juuri kun vavan kärki yhtäkkiä nytkähti ja vastus keveni.

— Nyt irtosi!

— Vedä se ylös, Jaakko sanoi malttamattomana.

Kun Matias sai saaliin nostettua pintaan, tuntui kuin Jaakon sydän olisi pysähtynyt. Koukussa kimalsi rannekello. Se ei Jaakkoa säikäyttänyt, mutta kellon mukana noussut kyynärpäästä poikki oleva käsi sai hänet haukkomaan henkeään.

— Mikä siellä on? Matias kysyi, koska ei pystynyt reunan takaa näkemään. Pintaan tultuaan onkisaalis muuttui raskaammaksi. Kellon ranneke naksahti auki, ja siinä roikkunut käsi molskahti veteen ja vajosi pinnan alle. Jaakko tuijotti eteensä eikä saanut sanaa suustaan.

Matias veti vavan päässä olevasta narusta ja hilasi saaliinsa ylös. Hän katsoi ihmeissään rautalankakoukussa kimaltavaa kelloa ja otti sen käteensä. Se oli raskas, ja kellon sekuntiviisari liikkui.

— Ei jumalauta, Matias hihkaisi. — Tää on Rolexi! Tämän on pakko olla arvokas, jos se on aito! Tuu kattoon.

Jaakko ei tuntunut kuulevan mitään, vaan tuijotti synkkään veteen kuin odottaen että sieltä nousisi jotain pintaan.

— Myydään tää ja pannaan massit puoliksi, Matias sanoi. — En mä sitä tarkoittanu kun sanoin että mä löysin. Yhdessä me se löydettiin, jooko?

— Eiku… Jaakko tapaili sanoja. — Siinä oli käsi mukana… Sitte se irtosi ja upposi.

— Nyt sä fuulaat, Matias virnisti, mutta Jaakon kalpeat kasvot kertoivat muuta. — Siis niinku ihmisen käsi? hän kysyi.

Jaakko vain nyökkäsi.

— Oletko ihan varma?

Jaakko nyökkäsi uudestaan ja istui alas sammalikkoon.

Porvoonjoen vastarannan terasseilla harvassa istuvilla ihmisillä oli päällystakit yllään. Rikosylikonstaapeli Tarmo Lindfors katseli parvekkeeltaan kaukaisia hahmoja ja veti pitkät henkisavut pikkusikaristaan. Auringon laskettua viileys alkoi tulla punaruudullisen kauluspaidan läpi. Vapunjälkeiset räntäsateet olivat toivottavasti takanapäin. Muutaman lämpimän päivän jälkeen oli tullut viileämpää. Terassikelit vaativat pomppaa niskaan, jos aikoi tarjeta. Lindfors katsoi parvekkeen ikkunasta sisään. Kaksi mustaksi jähmettynyttä koirapatsasta tuijotti tarkkaavaisena keittiösyvennyksessä kokkaavaa Irmaa. Pappa Lindfors oli luvannut hoitaa Antin ja Leenan koiria Antin käydessä Bodössä. Irma vilkaisi kokkausyleisöään ja huomasi että häntä katsottiin myös parvekkeelta. Hän hymyili ja nyökkäsi ruokapöydän suuntaan, merkiksi että Lindforsin kannattaisi tulla kattamaan. Ruoka olisi kohta valmista. Lindfors avasi parvekkeen lattialla olevan lasipurkin ja pudotti sinne sikarintumpin. Tumpin hehku sammui sihahtaen, ja hän kiersi kannen takaisin kiinni. Onneksi hän oli tässä, Lindfors mietti ennen kuin tarttui parvekkeenoven kahvaan. Onneksi Irma oli ottanut hänet takaisin ja antanut anteeksi hänen töppäilynsä. Hän oli ajautunut yhteen Porvoon poliisilaitoksen päällikön Berglundin vaimon kanssa, mikä oli aiheuttanut paineita niin kotona kuin työmaallakin. Nyt kaikki oli taas kunnossa, ja tästä hän aikoi pitää kiinni.

— Laitatko astiat pöytään, Irma pyysi ja sammutti lieden. Romulus vilkaisi sisään astunutta Lindforsia kuin varmistaakseen että hän oli kuullut käskyn. Isokokoisen rottweilerin harmaantuneessa suupielessä kimalsi pisara.

— Kyllä kyllä, Lindfors vastasi ja rapsutti Romulusta kävellessään koirien välistä. — Sulla on täällä tarkkaavaista yleisöä paikalla.

— On ne kyllä kilttejä, Irma sanoi. — Tuossa istuvat nätisti kun käskin niiden odottaa omaa vuoroaan.

— Onneksi ovat, Lindfors hymyili. — Muuten ne varmaan söisivät ennen meitä.

Olohuoneen pöydällä oleva puhelin alkoi soida, ja Lindfors laski astiat käsistään tiskipöydälle ennen kuin käveli puhelimen luo. Ruudussa välkkyi hätäkeskuksen päivystävän tilannejohtajan numero. Se ei luvannut hyvää. Lindfors huokaisi.

— Lindforsilla, Pappa puhelimessa, hän vastasi ja vilkaisi pahoittelevasti Irmaa, joka pyyhki käsiä siniseen esiliinaansa ja kuunteli samalla.

— Raatikainen pääkallopaikalta, ääni sanoi toisessa päässä.

— Kato, runoileva lohimieshän se siellä, Lindfors naurahti tunnistaessaan soittajan. — Onko ollut siima kireenä?

— Keskustelet herkän intellektuellin kanssa. Ainut mitä tänä keväänä on ollut kireenä on hermot, Raatikainen vastasi.

— Se on ikävä kuulla. Mutta sulla on varmaan jotain työperäistäkin?

— Olet mun listojen mukaan juttuvuorossa päivystäjän pestiä tekemässä. Pitääkö kutinsa? Raatikainen kysyi.

— Vaikka onkin kiva kuulla ääntäsi pitkästä aikaa, niin ikäväkseni myönnän, että listasi pitävät paikkansa. Mitä sulla on tarjolla? Toivottavasti ehtii syödä. Irma teki juuri ruokaa.

— Saat itse päättää prioriteetit, Raatikainen vastasi. — Minä jyvitän tämän vetovastuun teille ja mälskäät sitten oman pääsi mukaan siellä. Ei tässä enää mikään kiire ole.

— Henkirikos, Lindfors päätteli ja katsoi Irmaa, joka kattoi pöytää.

Se siitä hempeästä koti-illasta.

— Onko Talman kalkkilouhos tuttu paikka? Raatikainen kysyi.

— En voi sanoa tietäväni, Lindfors sanoi. Hän etsi kirjahyllystä muistivihkonsa ja kynän.

— En tiennyt minäkään, Raatikainen sanoi. — Nimensä mukaisesti Talmassa. Kalkkikallion tien päässä on joku kallioon kaivettu vedellä täyttynyt kuoppa.

— Odota, kirjoitan ylös, Lindfors sanoi.

— Tie päättyy ja muuttuu poluksi. Siitä sata metriä ja vähän ennen hirvitornia oikealle noin 80 metriä. Paikka on siellä.

— Selvä. Kumisaapaskeikkaa pukkaa. Kerro nyt mitä siellä on.

— Tarkkaan ei tiedetä. Kaksi teinipoikaa ilmoitti onkineensa ihmisen käsivarren sieltä montun pohjalta.

— Silleen, Lindfors huokaisi. — Mies vai nainen?

— Ei ole varmuutta siitäkään. Se käsi oli poikien mukaan pudonnut takaisin veteen ja uponnut.

— Onkohan ihan hurujuttu? Lindfors pohti ääneen samalla kun Irma annosteli hänen lautaselleen ruokaa.

— Sanopa se, Raatikainen vastasi. — Että tällasta tällä kertaa. Laitan sulle sähköpostiin ilmoittajan tiedot. Ovat jo kotonaan.

— Kohta on pimeetä, Lindfors sanoi. — Laitatko partion hakemaan minut. Käydään puhuttamassa pojat. Mietin sitten mitä tälle tehdään.

— Niin on parasta. Tilaan sulle kyydin.

— Kiitos.

— Rattoisaa iltaa, Raatikainen lopetti.

— Siltä se alkaa vaikuttaa, Lindfors sanoi ja istui alas pöytään annoksensa ääreen. Hän pani puhelimen lautasensa viereen. Irma istui jo häntä vastapäätä. Lindfors katsoi lautasellaan höyryävää perunamuusi- ja karjalanpaistiannosta ja harmitteli työpuhelua, joka oli lyönyt särön ruokarauhaan.

— Tuliko lähtö? Irma kysyi ja katsoi kun Lindfors lappoi kolme lusikallista puolukkahilloa lihojen seuraksi.

— Äkkilähtö, Lindfors vastasi. — Tuoksuupa ihanalle. Syödään niin jaksan tarpoa. Keikka on jossain korvessa.

— Kymmeneltä tulee pimeä.

— Niinpä. Mä menen partion turvaksi että uskaltavat mennä sinne.

Irma hymähti ja kaatoi Lindforsin lasiin maitoa. Pöydälle nostamansa oluen hän siirsi kauemmaksi. Lindfors huokaisi.

— Pärjäätkö sä koirien kanssa?

— Totta kai pärjään. Osaatko sanoa milloin palaat?

— En yhtään.

Hämärä laskeutui Bodön ylle ja sai yksityiskohdat muuttumaan utuisiksi. Tummansinisen aallokon kuohupäät erottuivat enää harmaina huippuina auringon laskettua horisontin taakse. Antti istui saunanrappusten ylimmällä portaalla pyyhkeen päällä ja siemaisi oluestaan viimeiset tipat, laittoi sitten tyhjän tölkin kavereittensa seuraan jonon jatkoksi. Larsin otsalampun valokeila poukkoili polun suunnassa kohti mökkiä noutamaan lisää juotavaa. Antti sulki silmänsä ja nojasi seinään, kuunteli kallioihin harvakseltaan lyövien aaltojen ääntä. Tällainen meri menetteli, hän ajatteli huomatessaan että tuuli oli tyyntynyt. Antti piti saaresta, mutta matka sinne ei saanut pohjalaismiestä innostumaan. Mieluummin hän tunsi tukevan metsäpolun jalkojensa alla kuin pyyhki naamaltaan merileväisiä tyrskyjä. Ei sen puoleen, ei hän viihtynyt kovin hyvin järvilläkään. Kahdentoista vanhana hän oli ollut hukkua yhteen Suomen tuhansista järvistä serkkunsa Tommin kanssa, kun heidän soutuveneensä oli kaatunut. Seuraavana talvena he olivat leikkiessään vajonneet jäihin Tommin kotirannassa, vain muutama metri laiturista. Parin viime vuoden aikana Antti oli yritetty hukuttaa kahdesti, joten hän tiesi mitä on joutua veden varaan. Toiset ottivat jäälle naskalit mukaan, Antti mietti. Hän ottaisi varmaan niiden sijaan pistoolin ja ampuisi itsensä ennen kuin vajoaisi pinnan alle. Lasiin ja toisiinsa osuvat jäät kilisivät Antin korvissa. Hän avasi silmänsä. Larsilla oli kädessään iso kristallinen lasi, jota hän heilutti lisää kalistaen jäitä lasin seinämiin. Jäiden seassa kellui rosmariininoksa ja karpaloita.

— Tein NT-napsut meille. Maistuu kyrsä paremmalle, Lars virnisti. — Väsyttääkö? Hän ojensi lasin Antille ja nosti omaansa.

— Ajatus karkasi jonnekin Kalkkirannan suuntaan.

— Hyvällä vai pahalla?

Antti nuuhkaisi lasiaan, joka tuoksui pehmeästi Napuelle, kalautti sitten lasin Larsin kippoon ja maistoi.

— Olin hetken Kalkkirannan biathlonissa, uinti ja pyöräily samassa lajissa.

— Ne kisat loppui ralliin ja ammuntaan, Lars sanoi ja istui Antin viereen.

He istuivat vaiti pitkän aikaa, kunnes Antin lasi oli tyhjä.

— Tehdäänkö sitä kyrsää? Antti kysyi. — Huikoo.

— Sulla soi, Lars vastasi.

Antti kuunteli hetken ja tajusi että saunan eteiseen jätetyssä repussa oleva puhelin halusi hänen huomiotaan.

— Perse.

Antti nousi, ja juuri kun hän astui pimeään eteiseen, puhelin lakkasi soimasta. Hän hapuili hetken, kunnes tunsi repun kädessään ja nosti sen ulos. Puhelin alkoi soida uudestaan. Antti vastasi.

— Pappa tässä, Lindfors sanoi. — Oletteko jo pahasti kumarassa?

— Syökö Mieto mämmiä? Antti kysyi.

— Annan ennakkovaroituksen, Lindfors jatkoi. — Ennen kuin aloitatte kunnon jalludetox-kuurin.

Puheen taustalta kuului auton hurinaa ja metallinen poliisiradion ääni. Antti tajusi, että Pappa oli menossa keikalle.

— Sait huomioni. Antti istui alas ja kaivoi turhaan kynää repustaan. Se oli varmaan takin taskussa. — Kerro.

— Meillä on vasta puutteelliset tiedot. Kaksi poikaa ilmoitti löytäneensä käden tai käsivarren Talman kalkkilouhoksilta. Olen menossa puhuttamaan niitä.

— Miehen vai naisen käsi? Antti kysyi.

— Ei tietoa vielä. Ilmoituksen mukaan ne on naaranneet jotain ja se käsi on tullut pintaan. Sitte se tippus ja sinne meni koko paska.

— Sillä lailla, Antti huokaisi ja toivoi, ettei Papan tarvitsisi täysin hurukeikkaa ajaa. — Eli meillä ei ole mitään muuta kuin parin nöösin kertomus?

— Kohta on edes se, kunhan päästään perille.

— Selvitä missä se räpylä tarkalleen on, niin mennään pelastuslaitoksen kanssa sinne aamulla. Ei sinne nyt kannata koko rössiä roudata pimeään, varsinkaan kun en ole moisesta paikasta ennen kuullutkaan.

— En ole minäkään, Lindfors huokasi. — Kännykällä googlasin, ja paikka on jossain Talman perukoilla.

— Ota tiedot ja selvitä tarkka paikka. Tulen aamulla mukaan.

— Selvä, ja sori myös vielä jos pilasin johtoporsaan illan.

— Tutkinnanjohtajan vapaapäivä, tuo helposti uhrattava prioriteetti oikeuden suorittavan portaan alttarilla.

— Olisit kuitenkin suuttunut jos en olisi ilmoittanut, Lindfors sanoi hetken mietittyään.

— Niin olisinkin, Antti naurahti. — Hyvä kun soitit. Nähdään aamulla.

— Paxi poskeen ja burana sille kaveriksi, Lindfors lopetti.

Antti piti hetken puhelinta kädessään ennen kuin pani sen penkille viereensä. Lars katseli omaa lasiaan ja hörppäsi sen tyhjäksi.

— Semmoinen vapaapäivä, Lars sanoi lopulta. Äänensävy oli hieman paheksuva muttei syyttävä. — Oli kuitenkin aika lähellä että olisit saanut viettää lauantai-iltaa.

— Siellä on joku tainnut päästä hengestään, Antti vastasi. — Joukot tarvitsevat isällistä ja taktista opastusta syyllisen mahdollisimman nopean kiinnisaamisen varmistamiseksi.

Järkälemäinen Söderström yritti väistää pahimmat routamontut ohjatessaan uuden jäätelökioskimaisen teippauksen saanutta poliisiautoa kapealla hiekkatiellä. Söderström vilkaisi vieressään istuvaa tummahiuksista Kujalaa, joka seurasi heidän matkansa edistymistä karttaohjelman ruudulta. Lindfors istui heidän takanaan maijan kovalla penkillä silmälasit nostettuna otsalle ja yritti katsella maisemia hämärtyvässä illassa. Maija ohitti vapaapaloaseman ja jatkoi jyrkän mutkan jälkeen korkean kuusiaidan ohi kohti pohjoista.

— Tästä vasemmalle, Kujala sanoi ja tiiraili tienvarressa olevaa postilaatikkorivistöä varmistaakseen, että he ovat oikeassa paikassa. — Nieminen lukee tuossa, Kujala jatkoi. — Tuo punainen talo.

Söderström pysäytti maijan autokatoksen edessä olevan valkoisen farmari-Volvon viereen. Punaisen talon terassille ilmestyi maastotakkinen teinipoika, ja hänen takanaan seisoi lyhyeksi jäänyt tukevavatsainen mies, ilmeisesti pojan isä. Lindfors nousi ulos ja oikaisi vartensa. Puolen tunnin maijakyyti kovalla penkillä oli vanhan miehen selälle jo ihan riittävä koettelemus ilman loppumatkan kuoppaista kylätietäkin, joka oli iskenyt häneltä nikamat läjään.

— Jaakko? Lindfors kysyi pojalta, joka laskeutui rappusia hieman varautuneen oloisesti. Pitkäksi venähtänyt teinipoika punastui ja otti maastolakin päästään ennen kuin ojensi kätensä. — Tarmo Lindfors, Porvoon poliisista, hän jatkoi ja kätteli myös isän. Timoksi itsensä esitellyt sipoolaismies antoi tilaa pojalleen.

— No niin, Lindfors sanoi. — Soittelit jostain oudosta löydöksestä. Kerrotko mistä on kysymys? Pihatielle kääntyi teräksenharmaa kaupunkimaasturi. Sen etupenkillä istui toinen teinipoika.

— Matias tuli myös, Jaakko sanoi. — Me kerrotaan yhdessä.

Maijan valokiilaan juossut jänis jähmettyi tuijottamaan kirkasta valoa hetkeksi, ennen kuin tajusi hypätä ojan yli ja pinkoi kuusien peittämään rinteeseen. Jaakko ja Matias istuivat Lindforsin vieressä. Jaakko osoitti kädellään pienen pellon reunaan, jossa tie näytti päättyvän ja jatkuvan traktorin ajourana.

— Tästä ei pääse pitemmälle, Jaakko sanoi. — Pitää kävellä.

— Onko pitkä matka? Lindfors kysyi. Söderström kävi avaamassa maijan sivuoven, ja viilentynyt ilma tunki autoon sisään. Lindfors veti fleecetakkinsa vetoketjun ylös.

— Varmaan sellainen sata metriä eteenpäin, sitten tulee hirvitorni. Siitä metsään saman verran. Näin hämärässä ei kannata yrittää oikaista. Mennään polkua.

Kujala kulki edellä, ja hänen perässään tuleva Jaakko napsautti oman otsalamppunsa päälle. Lindforsilla ei ollut lamppua, joten hän sovitti askeleensa tarkasti Söderströmin otsalampun valossa heidän noustessaan rinnettä ylöspäin. Matias tuli viimeisenä. Jossain pellon laitamilla haukkui koira.

— Oikealle, Jaakko sanoi. — Sitten ollaan perillä.

Söderström valaisi kallioon louhittua monttua, jonka pohjalla oleva vesi oli lähes mustaa ja huokui kylmyyttä. Jaakko oli ottanut otsalamppunsa käteen ja valaisi sillä ylöspäin.

— Matias yritti tuolla onkia mun pyssyä, Jaakko sanoi ja käänsi sitten valon osoittamaan alas. — Tuossa kohtaa se käsi tuli pintaan ja putosi.

— Pyssyä?

— Me käytiin täällä softaamassa. Muovikuula-aseilla, Jaakko täsmensi.

— Oletteko varmoja siitä kädestä? Lindfors kysyi ja kaivoi takkinsa taskusta pikkusikariaskia.

— Mä en nähnyt mitään, Matias sanoi. — Olin tuolla reunan takana, etten putoaisi.

— Mä näin sen ihan selvästi, Jaakko sanoi tavalla joka sai Lindforsin epäilykset karisemaan.

— Meidän pitää tulla huomenna pelastuslaitoksen...