Väkevä mieli

Tampere 2017

1. painos / versio

Osuuskumma-kustannus

www.osuuskumma.fi

info@osuuskumma.fi

Taitto ja typografia: Jani Laatikainen
Kansi ja kansitaide: Anu Korpinen
ePub: Kari Välimäki

Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoda

ISBN 978-952-7215-29-6 (nidottu)
ISBN 978-952-7215-30-2 (ePub)
ISBN 978-952-7215-31-9 (ePub+suojaus)

1

Vaunut tärisivät nupukivillä. Hevosten kaviot kopisivat äänekkäästi, kun valjakko kaarsi rakennusten väliin. Pian vaunut puikahtivat Pääväylälle, joka halkoi Komanoa Kaupunginojan vieritse. Tuntikausien istuminen tuntui koko ruumiissa. Kefa oli väsynyt, nälkäinen ja huolissaan.

Kefa kömpi vaunuista pysäkille ja venytteli. Hän huomasi torin laidalla suuren kivirakennuksen. Sitä ei ollut siinä, kun hän lähti opiskelemaan. Muuten torin seutu näytti pysyneen ennallaan. Auringonpaisteesta, kirkkaan sinisestä taivaasta ja torin laitoja koristavien tuuheiden puiden viherryksestä huolimatta Komano näytti harmauteen jähmettyneeltä. Oli vaikeaa päättää, oliko hän kaivannut kaupunkia, vai olivatko Ompolossa vietetyt vuodet olleet armahdus.

Neljä vuotta oli pitkä aika olla poissa entisestä elämästä ja ystävien luota. Kefa ei ollut varma, oliko palaamassa entiseen vai aloittamassa uutta. Varmaa oli, että hän oli työtön, tuloton ja asunnoton.

”Kefa! Täällä!”

Kefa tunnisti Maaritin äänen, ja sydänalassa ailahti. Hän ei ollut uskonut kenenkään tulevan vastaan. Muut samalla vaunulla tulleet olivat kiiruhtaneet omille teilleen, kun olivat ensin halanneet heitä odottaneita vanhempia ja sisaruksia. Kefa oli ajatellut, että saisi selviytyä yksinään työnvälitystoimistossa asioinnista.

Maarit juoksi halaamaan häntä. ”Onpa mahtavaa, että sä olet täällä. Mulla on ollut ikävä!”

Kefa ei saanut sanotuksi mitään. Hän tarkasteli ystäväänsä ja totesi, että Maarit näytti omalta itseltään. Vaaleanruskeat hiukset olivat tiukalla poninhännällä, kasvot täynnä pisamia ja leveä suu hymyssä.

”Mä itse asiassa odotin sua jo viime viikolla, mutta sä et tullut. Missä sä olet ollut?”

”Lääkärit tulivat viime viikolla. Me tavalliset ihmiset tulimme tänään, kun kyyti oli halvempi.”

”Neiti Ompolon ylitieteellisestä lääkeopinahjosta valmistunut tavallinen ihminen”, Maarit kiusoitteli ja pyöritteli silmiään. Kefaa hymyilytti.

”Sä et koskaan soittanut”, Maarit sanoi vakavammin. ”Et kertaakaan koko neljän vuoden aikana. Sä vain läksit. Kävit kerran koko aikana, etkä silloinkaan halunnut nähdä mua.”

”En minä tavannut ketään muutakaan. Ei ollut aikaa. Haudattiin isoäiti.”

”Silti… Vaikka toisaalta mä ymmärrän.”

”Entä Elli? Ja Arvid?” Kefa kysyi. Hän halusi kuulla, että hänen parhaat ystävänsä olivat jättäneet tulematta hyvästä syystä.

”Olisivat ne muuten täällä, mutta Elli joutui töihin ja Arvid on sairaalassa tutkimuksissa.”

”Sairaalassa? Onko jotain tapahtunut?”

”Polvi siltä paukahti. Se leikattiin jo kerran, muttei onnistunut. Suuri ja mahtava lääkäri Olaus Atassalem leikkaa sen uusiksi vielä.”

”Minun täytyy ilmoittautua työnvälitystoimistoon ja hakea asuntoa”, Kefa sanoi. Hän oli hetkeksi unohtanut murheensa.

Maarit nyökkäsi. ”Toimistot meni tänään kiinni kuudelta. Mennään mun luo. Murehdit sitten huomenna.”

Maarit asui Kaupunginojan toisella puolella alueella, jota kutsuttiin Risukoksi. Nimi oli vanhaa perua, sillä yhtään risua sieltä ei taatusti löytynyt. Oli vain vieri vieressä keltaisen- ja harmaansävyisiä kerrostaloja, jotka olivat huonopalkkaisten, työttömien ja opiskelijoiden koteja.

”Vuokraisäntä on tosi kiva”, Maarit kertoi, kun he kiipesivät rappuja seitsemänteen kerrokseen. ”Kämppä on hyvässä kunnossa ja vuokra on kohtuullinen.”

”Mutta?” Kefa kysyi. Hän huohotti ja piteli kaiteesta. Maarit oli tottunut kiipeämään rappusia, Kefa ei. Kefaa heikotti väsymyksen ja nälän vuoksi, ja kiipeäminen pakotti maitohapot reisilihaksiin. Hän pelkäsi tuupertuvansa hetkenä minä hyvänsä.

”Mä olen töissä apteekkilaboratoriossa”, Maarit vastasi. ”Toisinaan vuorotyötä. Toisinaan sitä, toisinaan tätä, eikä sillä palkalla leveästi elellä.”

Kefa ei halunnut sanoa mitään. Hän muisti, miten kateellinen Maarit oli ollut, kun Kefa oli valittu Ompoloon. Siellä opiskelivat vain jatko-opintoihin valmistavan peruskoulun parhaat oppilaat. Maarit oli hyvää keskitasoa, ei riittävän hyvä, joten hän oli jäänyt Komanoon ja opiskellut perustason laborantin tutkinnon sairaalan opistossa. Silti heistä kahdesta Kefa oli työtön. Hän oli hakenut useita paikkoja heti saatuaan vahvistuksen valmistumisestaan, mutta ei ollut kelvannut mihinkään hyvistä arvosanoista huolimatta.

Asunnossa oli kaksi huonetta, yksi ikkuna ja järkyttävän kuuma. Aurinko porotti talon seinään armottomasti kuumimman ajan päivästä. Maarit oli laittanut ikkunan eteen heijastavan suojaverhon, mutta se ei estänyt asuntoa lämpenemästä. Kefa istuutui sohvalle ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. Maarit tarjoili mehua.

”Sä voit nukkua siinä sohvalla. Jos vain kelpaa.”

”Kiitos”, Kefa kiirehti sanomaan. ”Kunhan siitä ei ole liikaa vaivaa. Ja jos alkaa näyttää, etten minä saa töitä ja omaa asuntoa, niin sitten menen Perennaan.”

”Eiköhän me pärjätä”, Maarit vastasi hymyillen. Jos joku, niin Maarit tiesi, miltä Kefasta tuntuisi palata vanhempiensa luokse.

Sohvalla lojui Komanon kanava, jonka irtonumerohinta oli kokonaista viisi markkaa. Kefasta hinta oli kohtuuton, vaikka sivuja oli reilusti. Pääkirjoituksessa vakuutettiin, että lehti oli täysin puolueeton ja lupasi kertoa asioista niin kuin ne oikeasti olivat. Kefa epäili sitä, eivätkä etusivun otsikot luvanneet lukuelämystä. Sähkön- ja vedenjakelussa oli ongelmia. Vaunuvuoroja oli supistettu, minkä Kefa oli itsekin saanut huomata. Hän oli matkustanut Ompolosta Komanoon täyden vuorokauden ja joutunut vaihtamaan kuusi kertaa.

Kaupungin admirestina toimi Ilari Breslem.

”Täh? Se itseään täynnä oleva lemi?”

”Älä muuta sano. Mäkin äänestin Breslemiä, koska vaihtoehdot oli vielä huonompia”, Maarit vastasi. ”Ihan hyvin Ilari on hommansa hoitanut. Viime aikoina sillä on vaan mennyt liian lujaa.”

Kefa päätteli, että Maarit tarkoitti Breslemin juopottelevan. Lehden mukaan Breslemin toimiin admirestina oltiin tyytymättömiä, koska hänen katsottiin tuhlanneen varoja huvitusten ja toritapahtumien järjestämiseen. Pelkästään kuukausi takaperin vietetty kevätjuhla oli tullut maksamaan kaupungille kymmenentuhatta markkaa, ja lehden saamien tietojen mukaan korkean tason päättäjät olivat niin tyytymättömiä admirestin toimintaan, että harkitsivat koko viran lopettamista.

”Vaikuttaa siltä, että Komanon muut lemit ovat huolissaan siitä, että yksi breslemi pilaa kaikkien maineen”, Kefa naureskeli.

Maarit nyökkäsi. ”Hemmetin suvut ja niiden nimet! Äh, mä tuun pahalle tuulelle, kun mietin asiaa. Lue se salakuljetusjuttu, se on paljon mielenkiintoisempi”, Maarit sanoi. ”Keitä ikinä ne tyypit olikaan, ne tekivät varmaan sikana rahaa. Komanon kanava epäilee, että ne voitelivat poliisit. Miten muuten selittää, ettei kukaan jäänyt kiinni, ja kaikki katosi tuhkana tuuleen.”

”Loppuiko se?” Kefa kysyi. Hän näki seuraavalla aukeamalla salakuljetusta koskevan uutisen.

”Yhdessä yössä. Monet arvelevat, että siinä oli pieni ja tiivis joukko, joka käytti tilaisuutensa hyväksi ja ymmärsi lopettaa huipulla.”

”Vau. Tapahtuuhan täällä jotain”, Kefa mutisi. Hän oli toivonut, että Komano kulkisi eteenpäin ja pyyhkisi menneisyyden pois. Silti osa hänestä oli harmissaan, ettei kaupunki ollut pysähtynyt ja jäänyt odottamaan hänen paluutaan.

Maarit pläräsi laskunippuaan ja huokaili. Kefa luki salakuljetusjutusta pelkän lopun, ja häneltä jäi tietämättä, mitä itse asiassa oli salakuljetettu itärajan yli. Tekijät olivat kadonneet, heistä ei tiedetty mitään. Vieskan syyttäjän mukaan puhuttiin miljoonista markoista. Kefa pudisti päätään. Hän ei osannut kuvitella sellaisia rahasummia. Kerran hän oli pidellyt sadan markan seteliä kädessään, mutta senkin oli opiskelija-asuntolan johtaja laittanut peruskulumaksuna asuntolan kassaan.

Viimeisimpiä kiinteistökauppoja koskevat sivut Kefa selasi nopeasti. Sellaiset bisnekset kuuluivat hänen maailmaansa yhtä paljon kuin korkokengät ja korsetit. Sen sijaan hän luki tarkasti kahden sivun mittaisen jutun sairaalan laajennuksen edistymisestä ja uudesta teknologiasta, joka voitaisiin ottaa käyttöön heti laajennuksen valmistuttua.

Lehden viimeiset sivut oli varattu tuttuun tapaan kirkollisuutisille. Kefa katseli puolen sivun kokoista vinopuista ristiä tuntematta mitään. Hän oli lopettanut kirkossakäynnin kuunneltuaan sunnuntaisaarnan, jossa pappi oli sanonut, että tie ylös tai alas oli jokaisen itse valittavissa. Kefa oli kävellyt ulos kirkosta. Hän ei uskonut jumalaan, vaan katkeruuden voimaan.

Kirkollisuutisten perään oli liitetty nimilista viimeisen kirkkokauden aikana annetuista suosituimmista lasten nimistä. ”Jahas, uuskirkko jyrää. Miten yllättävää. Arvid ja Ardengo. Joka kolmas kastettu poika on Arvid! Tytöt ovat Liinoja. Tai Elsmarieita.”

”Joo, eikö ole melkoista. Mun serkku halusi antaa pojalleen nimeksi Markku, mutta eihän siitä mitään tullut. Uuskirkolliset vanhemmat, uuskirkolliset lapset”, Maarit yhtyi taivasteluun.

”Ompolossa meidän nimille nauretaan”, Kefa sanoi. ”Ompoloisten mielestä komanolainen uuskirkollisuus ja konservatiivisuus on huvittavaa. Tarkemmin kun ajattelee, niin Ompolossa nauretaan ylipäätään komanolaisille. Ei ne halua meitä niiden tutkimuslaitoksiin. Potkivat heti ulos, kun työntävät paperit käsiin.”

”Ne nyt ovat just semmosia! Miten sä kestit siellä neljä vuotta?”

Kefa ei tiennyt, mitä olisi kertonut opiskelustaan valtavassa kaupungissa, joka oli suurimmaksi osaksi yhtä kampusta. Suurista tavoitteistaan huolimatta Komano oli ja tulisi aina olemaan takapajula isoveljensä Ompolon varjossa, mikä leimasi jokaisen komanolaisen elämää. Ompolo vain koulutti. Kefan erittäin hyvät arvosanat eivät olleet riittäneet tutkijan pestiin, eivät edes assistentin paikkaan, ja hänen oli ollut pakko palata Komanoon.

Kefa taittoi lehteä kasaan ja näki listan lopussa oman nimensä. Sen perässä oleva tähtimerkintä sisälsi toteamuksen, että kyseessä oli yhä kaikkien aikojen epäsuosituin nimi. Ekafemia. Mikä tahansa nimi olisi ollut parempi. Kefa oli aina kadehtinut ystäväänsä Elsmarieta, koska tämän nimi oli yleinen ja siitä sai luontevasti taivutettua lempinimen.

”Miksi äiti ei voinut ristiä minua Elsmarieksi. Minäkin voisin olla Elli.”

”Sitten sä et olis sinä, Kefa.”

Alaluokilla Kefaa oli kiusattu nimensä vuoksi, kunnes Maarit ja Elli olivat väännelleet Ekafemiasta lempinimen. Siitä lähtien hän oli ollut Kefa, eikä kenelläkään ollut lupa kutsua häntä oikealla nimellä.

”Mitä sä aiot tehdä nyt?”

”Etsin töitä ja asuntoa”, Kefa vastasi. Maaritin katse vaati pitempää vastausta. ”Voin minä näyttää paperit jos haluat. Valitsin kurssit niin, ettei tarvitsisi kilpailla kenenkään kanssa laboratorionjohtajan paikasta.”

”Eikä sua otettu mihinkään.”

”En ole kuulemma soveltuva.”

Kello oli lähellä puoliyötä, ennen kuin he menivät nukkumaan. Kefa ei saanut unta, sillä asunnon hautova ilma nosti hien pintaan ja janotti. Maaritin herätyskello soi puoli viideltä.

Työnvälitystoimistossa meni kolme tuntia, joista kaksi ja puoli Kefa jonotti. Parit kasvot olivat tuttuja, muut outoja. Kun Kefa vaihtoi kuulumisia vierustovereidensa kanssa, hän sai kuulla sairaalan jo valinneen rehtoreiden suosittelemat parhaat vastavalmistuneet. Sairaala ei rekrytoisi enempää. Tieto masensi häntä. Oliko hän käyttänyt neljä vuotta elämästään orgaanisten molekyylien ja lääkelaboratoriolaitteiden kanssa turhaan? Ompolossa Kefaa ei palkattu, koska hän oli komanolainen, ja Komanossa hän ei saanut töitä, koska oli Fleevo. Evo. Levengo Fleevon tytär. Hänen hakupaperinsa heitettäisiin roskiin pelkän sukunimen vuoksi.

Virkailija kirjoitti Kefan henkilötiedot ja koulutustaustan tietokantaan, mutta työpaikkaa hänellä ei ollut tarjota.

”Eikö mitään työtä ole? Jotain, mitä vaan, kaikki käy”, Kefa tinkasi. Jos hän olisi ollut mies ja osannut käyttää rakennustyökaluja, paikka sairaalan laajennusosan työmaalta olisi ollut heti tarjolla. Siinä työssä suvulla ei ollut väliä.

Kefa allekirjoitti kaavakkeen, jolla ilmoittautui työnhakijaksi, ja jätti kopiot todistuksistaan virkailijalle.

Asunnonvälitystoimiston virkailija pudisteli päätään vielä kiivaampaan tahtiin kuin kollegansa työnvälitystoimistossa. Kaikista kitinöistä huolimatta sopivanhintaista asuntoa ei ollut tarjolla. Kefa allekirjoitti hakemuskaavakkeen ja sai jonotusnumeron.

Ulkona ilma seisoi ja iltapäivän kuumuus rasitti. Kello oli noin kaksi Kefan arvion mukaan, eikä kadulla liikkunut juuri ketään. Aurinko paahtoi kaupunkia, ja taivaanrantaan kerääntyneet tummat pilvet enteilivät ukkoskuuroa. Kaupunginoja lemusi tutusti, ja Kefa kummasteli, etteivät lautakunnat olleet neljän vuoden aikana tehneet sille mitään. Ehkä ei olisi pitänyt olla yllättynyt.

Toimistorakennuksen alakerrassa oli telefonikeskus. Kefa epäröi hetken, ennen kuin rohkaistui. Parhaiden ystävien ei pitäisi jännittää toisilleen soittamista. Kefa näppäili tutut numerot ja naputteli luuria sormillaan. Elli vastasi pian ja sen sijaan, että olisi moittinut Kefaa hän vaikutti ilahtuneelta.

”Olipa hyvä, että soitit. Minä olen juuri lähdössä sairaalaan. Arvid on leikattu.”

Elli odotti vuodeosaston 35B:n käytävällä. Kefa tunnisti hänet lievästä etunojasta ja vaaleista kiharoista. Elli pukeutui yhä pastellinsävyisiin vaatteisiin, mutta eipä köyhällä ollut varaa miettiä sellaista. Kun Elli huomasi Kefan, hän suoristautui täyteen pituuteensa ja nosti leukansa ylös.

Elli osoitti Kefaa syyttävästi etusormellaan. ”Sinä senkin! Missä sitä on oikein oltu!”

”Minä… Anteeksi.”

”Minä ajattelin, että sinä olet niin ylpistynyt Ompolossa, etteivät vanhojen kavereiden kuulumiset kiinnosta”, Elli sanoi ja iski silmää.

”Anteeksi”, Kefa toisti ja halasi parasta ystäväänsä. Edellisestä kerrasta oli kauan. ”Miten Arvid voi?”

”On vielä pöhnässä. Lääkäri Atassalem tulee kohta tarkastamaan, miten leikkaus onnistui.”

”Mitä oikein tapahtui?” Kefa kysyi. Häntä harmitti, ettei ollut pitänyt yhteyttä ystäviinsä. Hän olisi koska tahansa voinut soittaa opiskelija-asuntolan telefonista, mutta oli aina keksinyt tekosyyn. Yleensä se oli ollut raha, sillä puhelu Komanoon olisi maksanut seitsemän markkaa viideltä minuutilta. Kefan mielestä se oli silkkaa ryöstöä. Elli ja Arvid olivat silloin tällöin soittaneet, mutta hänen tietoisen harvasanaisuutensa ja eristäytyneisyytensä vuoksi ne kerrat olivat jääneet vähiin. Kefa oli kirjoittanut yhden kirjeen. Elli oli lähettänyt kortin, jossa oli kutsu kihlajaisiin. Ei Kefa tietenkään ollut päässyt.

”Arvid teloi polvensa viime kesänä säiliötöissä. Lääkärit sanoivat jo silloin, ettei se tule kestämään. Arvidin olisi pitänyt vaihtaa työtehtäviä, mutta eihän se tietenkään malttanut. Kaksi kuukautta takaperin polvi poksahti kunnolla, arvaat varmaan, että työpaikalla. Minä näin ne kuvat. Se oli ihan palasina! Joku urpo leikkasi ja pilasi koko polven.”

”Siis mitä? Onko Arvidille laitettu tekonivel?” Kefa ällistyi. He olivat kaikki samanikäisiä, kahdenkymmenenviiden. Tietenkään Arvid ei ollut ensimmäinen nuori mies, jolle sellainen operaatio oli tehty, mutta ei se tavallistakaan ollut.

”Kai sillä on niin huonot luut”, Elli vastasi olkiaan kohauttaen. ”Jostakin syystä leikkaus ei onnistunut. Meillä oli tässä oikein mukava pätkä, kun Arvid ei päässyt kävelemään ollenkaan. Lääkärit sanoivat, ettei tällaisia leikkauksia voi tehdä ylikirurgisilla menetelmillä.”

”Minä luulin, että YKG:llä pystyy tekemään mitä vaan.”

”Tekniikka ei kuulemma ole vielä niin kehittynyttä. Olaus Atassalem on kuitenkin kaupungin paras kirurgi, joten nyt leikkauksessa ei pitäisi olla mitään ongelmaa.”

”Pöh. Vanhat lääkärit eivät halua siirtyä ylikirurgiaan”, Kefa huomautti. ”Ne ajattelevat, että manuaalinen operointi on kaikesta huolimatta luotettavampi ja turvallisempi vaihtoehto. Mutta jos Olaus ei onnistu leikkauksessa, niin kuka onnistuu?”

”Niinpä. Toivotaan, että tekniikat kehittyvät äkkiä. Minä en ainakaan halua lääkärin sörkittäväksi, jos jokin paikka hajoaa”, Elli sanoi ja pudisti päätään kauhistuneen näköisenä. Kefakaan ei voinut sanoa pitävänsä ajatuksesta.

Käytävää pitkin harppoi pitkä, hoikka mies, lääkäri Atassalem. Elli tervehti miestä. ”Hei, Olaus.”

Olaus oli aina herättänyt heissä hilpeyttä, ja he olivat yhteistuumin ristineet miehen Hulluksi Lääkäriksi. Siviilissä lääkärin ulkonäköön ei tullut kiinnitettyä huomiota, koska Komanon kaduilla vilisi lääkäriä paljon pahemman näköisiä hampuuseja. Sairaalan ylikorrekteilla käytävillä Olaus veti huomion puoleensa, kun hän harppoi kiiruhtavin askelin takki auki ja tukka puolipitkänä ja kampaamattomana.

He seurasivat lääkärin perässä Arvidin huoneeseen. Kuten Elli oli sanonut, Arvid oli edelleen leikkauslääkkeiden vuoksi uninen ja sekava.

Olaus nosti instrumenttikaapista kuvantimen ja monikantaskannerin pöydälle sängyn viereen. Kefa seurasi, miten tottuneesti lääkäri Atassalem käsitteli potilastaan. Niin homssuinen kuin Olaus ulospäin olikin, kukaan ei ikinä olisi kyseenalaistanut hänen asiantuntemustaan. Olaus oli Komanon paras lääkäri ja kirurgi, ja hän oli myös erittäin suuressa roolissa sairaalan omassa lääkekehityksessä.

Elli piteli Arvidia kädestä Olausin asettaessa kuvanninpeiton tämän jalan ympärille. Kefa katseli sivusta. Ihan pikkuisen kirpaisi. Elli ja Arvid olivat menossa naimisiin. He olivat olleet yhdessä monta vuotta, eikä Kefa ikinä kuvitellutkaan heidän eroavan. Hän joutui onnea toivottaessaan nieleskelemään paksua tunnetta. Hän ei osannut olla toivomatta, ettei Jermi olisi ollut epäluotettava paskapää.

Olaus kiinnitti liittimet huoneen seinään upotettuun lasitauluun. Kuvanninpeitto aktivoitui ja taululle muodostui kuva Arvidin jalasta.

”Näyttää hyvältä”, Olaus murahti, kun kuva oli riittävän tarkka. Taululla näkyivät tekonivel ja luut, joihin se oli kiinnitetty. Olaus sääti laitteen asetuksia ja käänteli kuvaa. Hän tuijotti sitä pitkän aikaa ja vaihtoi kudostason kuviin. Kefa näki Arvidin ihoon ommellun tikkirivin ja käänsi katseensa pois.

”Minä en ymmärrä, mikä viimeksi meni vikaan”, Olaus sanoi. Hän nosti kuvanninpeiton pois ja asetteli monikantaskannerin sen tilalle. ”Otetaan vielä kuvat talteen.”

”Koska Arvid pääsee kotiin?” Elli kysyi.

”Viimeistään ylihuomenna”, Olaus vastasi. ”Minun taidoillani polvesta ei saa parempaa.”

Monikantaskannerin valot vilkkuivat vinhasti, kun se skannasi Arvidin jalan. Kefa arveli, että Atassalem pyörittelisi skannaustiedostoa vielä hyvän tovin, kun kirjoittaisi raporttia.

2

Olaus selasi kuvat vielä kerran läpi, mutta ei löytänyt vastausta kysymykseensä. Julevo oli tehnyt vastaavanlaisia polvileikkauksia aiemminkin eikä ollut tyrinyt. Arvid Theevon tapaus oli siitä ikävä, että pieleen mennyt operaatio oli vaatinut proteesin asettamista polveen. Olaus ei vain onnistunut jäljittämään, mitä kollega oli tehnyt väärin. Edellisen leikkauksen jälkeen otetut kuvat näyttivät juuri siltä, miltä pitikin. Olaus vertasi vanhoja kuvia uusiin ja pyöritteli niitä taululla, kunnes keskittyminen herpaantui. Hän luovutti ja kirjoitti havaintonsa muistiin, jotta voisi koostaa lopullisen raportin päivän päätteeksi. Jos Theevo vaatisi korvausta hoitovirheestä, sairaalan täytyisi maksaa vähintään minimikorvaussumma. Julevoa ei suoranaisesti voisi syyttää, sairaalaa kyllä.

Ajanvarausjärjestelmä hälytti merkiksi seuraavan vastaanoton alkamisesta, eikä Olausilla ollut enempää aikaa Theevon tapaukselle. Hän luotti omaan osaamiseensa ja arveli, ettei Theevosta tarvitsisi murehtia. Tämä pääsisi kuntoutukseen, saisi proteesikortin ja pystyisi sairausloman jälkeen luultavasti jatkamaan suhteellisen normaalia nuoren miehen elämää.

Olaus nousi ja nappasi kansion kainaloonsa. Ovensuussa hän kääntyi vilkaisemaan itseään peilistä. Hiukset sojottivat pystyssä, ja hän näytti siltä kuin olisi juuri noussut vuoteesta. Ehkä pitäisi käydä parturissa ja pyytää tällä kertaa ajamaan kaikki pois.

Olaus Atassalem oli työskennellyt Komanon kaupunginsairaalassa useita vuosia ja ehtinyt näkemään yhtä jos toista. Hän oli tottunut vereen, eritteisiin ja mitä kummallisimpiin vammoihin. Päivät olivat enimmäkseen samanlaisia, vaikka työtehtävät ja toimenpiteet vaihtelivat potilaiden ja vuodenaikojen myötä. Toisaalta Olaus piti työssään juuri rutiinista ja yllätyksettömyydestä. Toukokuun kahdeskymmenesseitsemäs päivä muodostui poikkeukseksi hänen tasapaksunpuoleisessa elämässään.

Johtokunta oli budjetoinut heidän vajettaan paikkaamaan kaksi uutta lääkäriä, ja vastavalmistuneet sopivat kriisiosastolle paremmin kuin hyvin. Olaus sai kriisiosaston ylilääkärinä vaikuttaa valintoihin, koska uudet tulokkaat olisivat hänen alaisiaan. Ompolosta valmistuneiden listalla yksi nimi kiinnitti Olausin huomion. Jermigo Meek. Arvosanat ja rehtorin kehut saivat Olausin ehdottamaan johtokunnalle pojan palkkaamista. Kun sairaalan johtajat haastattelivat Jermigoa, Olaus vetosi kiireisiin polilla ja jätti tilaisuuden väliin. Siinä hän teki virheen. Olaus oli saada halvauksen, kun uusi alainen tuli tutustumaan työpaikkaansa.

Hänen ystävänsä ja entinen kollegansa Ardengo Meek oli näyttänyt kaksikymmentäviisivuotiaana täsmälleen samalta kuin nuorempi veljensä nyt. Heillä oli samat kasvonpiirteet, samat ilmeet ja eleet ja erehdyttävän samanlainen ääni, eikä Olaus ollut saada sanaa suustaan, kun Jermigo tuli kättelemään häntä.

”Miksi päätit opiskella lääkäriksi?” Olaus kysyi.

Jermigo levitti käsiään samalla tavalla kuin Ardengolla oli ollut tapana. ”Se tuntui hyvältä ajatukselta.”

”Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että veljesi oli lääkäri?”

”No, kai sillä voi jotain merkitystä olla.”

”Niin”, Olaus murahti. Hänen sisuskalujaan väänsi. ”Ardengo oli melkein nero, mutta…”

”Ei veli ollut nero”, Jermigo keskeytti hänet. Sinisten silmien takana oli roppakaupalla patoutunutta tuskaa. ”Minä en usko, että nerot ovat niin onnellisia.”

Olausilla ei ollut siihen mitään sanottavaa.

He olivat olleet samanikäisiä, Olaus ja Ardengo, parhaita kavereita taaperoista aikuisuuteen. Olausin kotitalo oli Meekien naapurissa, ja hän jopa asui Meekeillä toisinaan lyhyitä pätkiä, kun hänen isänsä sairastui vakavasti. Äiti halusi hoitaa miestään kotona, kun lääkärit luovuttivat tapauksen kanssa. Isän tila oli välillä niin huono, että äiti pääsi helpommalla, kun vei Olausin Meekeille hoitoon.

Olaus tunsi Ardengon kolmekymmentäkolme vuotta, ja he kokivat paljon yhdessä. Mikään ei muuttanut hänen käsityksiään – sittemmin muistojaan – parhaasta kaveristaan, jolle ei koskaan löytynyt korvaajaa. Nyt Jermigon nähdessään Olausin oli helppo palauttaa mieleensä kuva nuoresta Ardengosta. Hän saattoi muistaa jopa tämän tavan nauraa ja aivastaa.

Olaus oli kadehtinut ystäväänsä, jolle kaikki tilanteet olivat tuntuneet luonnollisilta. Hän piti itseään lähes täydellisen Ardengon vastakohtana ja ajatteli, että sen vuoksi he olivat niin hyviä ystäviä. Ehkä heidän erilaisuutensa pelasti hänet. Ilman parasta ystäväänsä Olaus ei olisi koskaan opiskellut Ompolossa lääkäriksi. Hän ei ollut hyvä koulussa, eivätkä opettajat pitäneet hänen huolettomuudestaan ja huolimattomuudestaan, mutta Ardengo patisti häntä parantamaan tapojaan ja opiskelemaan uutterammin. Olaus ymmärsi hyvin, että Jermigo halusi seurata veljensä jalanjälkiä. Ardengo oli ollut mainio esikuva.

Vaikka Olausin tutkintoarvosanat eivät olleet häävejä, eikä hänellä ollut samanlaista luontaista kyvykkyyttä kuin toverillaan, hän onnistui saamaan paikan kotikaupungin sairaalasta heti valmistuttuaan. Sukunimellä Atassalem saattoi tosin olla tekemistä asian kanssa. Lemi kuin lemi, kateelliset kuulemma naukuivat. Lemi, se on atassalemi, breslemi, nostolemi, mies syntymästä kuolemaan, mihin koira pääsis karvoistaan. Olaus muisti lapsuudesta lällätyksen, jota evojen lapset hänenkin peräänsä huutelivat.

Vanhojen ja uusien lääkkeiden kehitysosasto, Vulko, oli Komanon sairaalan se jokin. Lääkekehitystiimin lääkäreiden arvo mitattiin paitsi tavallisen päivätyön myös kehitystyön perusteella. Oivaltavasta lääkekehitystyöstä sairaala sai enemmän hyötyä kuin perustehtävänsä täyttämisestä. Siksi tiimiin valittuja lahjakkaita lääkäreitä patistettiin jatkuvasti kehittämään uusia lääkkeitä ja siinä sivussa parantelemaan vanhoja. Jos halusi olla jotain suurta, piti nimen koristaa hyödyllisten ja laajassa käytössä olevien lääkkeiden tekijälistaa. Toiset tekivät sen, koska sitä odotettiin, mutta joillekin, kuten Olausille ja Ardengolle, lääkkeet olivat suuri intohimo.

Jermigon isoveli Ardengo Meek oli ollut monien kaupunkilaisten silmissä lähes nero. Ardengosta tuli Komanon sairaalan kautta aikain nuorin johtajalääkäri ja nuorin lääkekehitystiimin jäsen. Kaikki puhuivat Ardengosta, kaupunkilaisten silmissä hänelle ei löytynyt vertaista.

Olausia se ei koskaan haitannut. Hänelle oli helpotus saada kulkea menestyvän kaverin varjossa, ehkä eksyä tämän siivellä paikkoihin, joihin ei muuten olisi ollut mitään asiaa. Ardengo onnistui puhumaan hänet mukanaan lääkekehitystiimin ja Vulkon kokouksiin, joissa käsiteltiin salaisia asioita ja arkaluontoista materiaalia. Se oli ollut jännittävää aikaa.

Neljä vuotta ehti kulua valmistumisesta, ennen kuin Olaus useiden sinnikkäiden yritysten jälkeen hyväksyttiin lääkekehitystiimin ydinryhmään. Hän onnitteli itseään ja pisti kaiken peliin. Olaus koki olevansa velkaa sairaalalle. Hän halusi maksaa saamastaan kunniasta, eikä varmasti kukaan ollut ikinä nähnyt yhtä paljon vaivaa, tehnyt yhtä paljon ilmaisia työtunteja kuin hän.

Ardengo Meekin ja Olaus Atassalemin lisäksi ydinryhmässä työskenteli Kristin Tyffone, josta sittemmin tuli sydänosaston ylijohtaja. Hän oli erikoistunut sydäntauteihin ja erityisesti lääkeainepuoleen. Aluksi heidän kolmen lisäksi ydinryhmässä vaikutti neljä vanhempaa ylilääkäriä, jotka jättäytyivät pois toiminnasta, kun jäivät eläkkeelle. Lyhyen ajan sisällä lääkekehitystiimin pyörittäminen jäi Ardengon, Olausin ja Kristinin käsiin.

Kristinillä oli eniten kokemusta, sillä hän oli heitä muutaman vuoden vanhempi ja työskennellyt Vulkossakin viisi vuotta. Sairaalan johtokunta ei epäröinyt antaa vetovastuuta Ardengolle, vaikka Tyffonen olisi kokemuksensa puolesta pitänyt olla häntä paremmassa asemassa.

Olaus oli pitkään miettinyt, mistä löytäisi jutun, joka saisi hänet riemun valtaan, silmät palamaan innostuksesta, sydämen pomppimaan onnistumisen ilosta. Kaksikymmentäseitsemänvuotiaana hän löysi vastauksen Ardengon innostuneista selityksistä. Lääkkeet. Niitä hän halusi tutkia ja kehittää, keksiä, muuttaa, muokata, pilkkoa palasiin. Jonain päivänä Olaus kehittäisi lääkkeen, joka mullistaisi maailman, eikä hän enää olisi pelkkä Ardengon jäljessä haahuileva lääkärinkuvatus.

Kristin oli samanlainen kuin he. He kolme jakoivat asian, joka yhdisti heidän sydämensä, mielensä ja tekemisen halunsa voimakkaaksi yhteydeksi. Tuotteliaimman vuoden aikana he kehittivät kolme erilaista sydänlääkettä ja testasivat kymmeniä Ompolon reseptejä. He ajoivat sisään upouuden TAE-järjestelmän ja valmistivat ensimmäiset uudenaikaiset tyrokapselit. Niitä myytiin enemmän kuin mitään muuta lääkettä, koska käyttäjiä oli usean ikäluokan verran. Rannikkoalueiden puutiaisista oli hankkiuduttu eroon myrkyllä, josta ei ollut haittaa aikuisille, mutta joka kehitti kasvuiässä oleville lapsille kilpirauhasongelmia. Tyrokapselit olivat heidän pelastuksensa.

Olaus, Ardengo ja Kristin työskentelivät Komanon kaupunginsairaalassa silloin, kun vanhakantaiset lääkeaineet korvattiin uudella tekniikalla tuotetuilla yhdisteillä, joiden piti olla laadukkaampia ja turvallisempia. Olausin mielestä vanhakantaiset tyrokapselit olivat parempia kuin nykytekniikalla tuotetut. Monet lääkärit olivat samaa mieltä, mutta Lääkeliitto teki periaatepäätöksen, ja vanhasta lääkekannasta luovuttiin kokonaan. Uudet tekniikat olivat huolettomampia, eivätkä laitteet tehneet virheitä.

Lääkekehityksen tekniikoiden uudenaikaistumiseen oli merkittävästi vaikuttanut hallituksen tavoiteohjelman mukainen geeniohjaus. Kun Olaus opiskeli lääkäriksi, hän ymmärsi, miksi maa oli putsattu valtaväestöstä poikkeavista ihmisistä. Geeniohjauksen tarkoituksena oli palauttaa kansan ainutlaatuinen geeniperimä uomiin, joissa se oli ollut ennen sotia. Geenivirheiden tietoinen monistaminen johti pitkällä aikavälillä siihen, että syntyi kansantauteja, joihin oli helpompi kehittää lääkkeitä ja hoitoja. Hallitus perusteli geeniohjauksen sillä, että teknologia kehittyi valtavalla vauhdilla, mutta soveltamisalat olivat rajallisia. Pohjolassa kärsittiin yleisemmin sydän- ja verisuonitaudeista sekä mielenterveyden häiriöistä kuin muualla, ja se näkyi niin Ompolon kuin Komanonkin lääkekehitystyössä.

Työ lääkekehityksen parissa oli muuttunut nopeasti, kun edistykselliset analyysilaitteistot vapautuivat sairaalakäyttöön. Helppo ja lähes vaivaton TAE-analyysi mahdollisti entistä nopeamman ja mutkattomamman lääkekehityksen. Tyrokapselit, kuten kaikki muutkin lääkkeet, keksittiin uudelleen laitteiston käyttöönoton jälkeen. Vanhakantaisissa ja uudella tekniikalla valmistetuissa lääkkeissä oli eroja, eikä Olaus ollut Lääkeliiton vakuutteluista huolimatta lainkaan varma siitä, voitiinko kaikki erot lukea uusien lääkkeiden hyväksi.

Olaus myönsi, että TAE-simulaattori oli luultavasti maailman paras keksintö. Se ei jättänyt mitään sattuman varaan. Ohjelma oli niin perusteellinen, että sen avulla voitiin kehittää lääkkeitä, joista muuten ei olisi voitu haaveillakaan. Ohjelmat, simulaattori ja analyysilaitteisto olivat lohkaisseet sellaise...