Kansi

Nimiö

Jens Lapidus

TOP DOG

Suomentaneet Jaana Nikula ja Petri Stenman

SVENSK DAMTIDNING

JUTTU LUISTI BUCHARDSIN AVAJAISISSA

Seuranpitoon osallistui paljon muitakin kuin prinssi Carl Philip ja hänen muotoilijaystävänsä Joakim Andersson CoolArt ja Buchardsin avajaisissa, joissa esillä oli ainutlaatuista taidetta. Koolla olivat Tukholman seurapiirit yhdessä taidemaailman silmäätekevien kanssa.

Svensk Damtidning pani merkille muun muassa Tukholman keräilijäyhteisön yllättäjän, nuoren talousmiehen Hugo Pedersonin, kauniin vaimonsa Louisen kanssa. Molemmat ovat tavattoman kiinnostuneita taiteesta, ja vaikka he ovat olleet alalla vasta kaksi vuotta, he ovat Svensk Damtidningin lähteiden mukaan onnistuneet luomaan melkoisen nykytaidekokoelman.

”Minä olen aina ihaillut haurasta ja vaikeaa”, Hugo jutteli iloisesti toimittajallemme.

Hugo Pederson vaikuttaa sijoitusyhtiö Fortemissa, ja hänestä on melko nopeasti tullut useiden taiteilijoiden merkittävä mesenaatti.

”Jos on onnistunut ansaitsemaan hieman rahaa, jotain täytyy myös antaa takaisin”, Hugo Pederson sanoo ja jatkaa kevyttä jutusteluaan Buchardsin muiden vieraiden joukossa yhtä kiehtovan vaimonsa kanssa.

Johan W Lindvall, 2007

PROLOGI

Adan raahasi alumiinitikkaat talon takapuolelle ja katsoi ylös parvekkeelle. Nystadsgatan: asunto oli alimmassa asuinkerroksessa – ei pitäisi olla kovin kummoinen juttu taitella tikkaat pystyyn, panna ne nojalleen parvekkeenkaidetta vasten ja kiivetä ylös. Silti: fuck – hänestä tuntui että hän oli paskantamassa housuunsa. Oikeasti. Hän melkein näki sen edessään, itsensä korkealla noilla helvetin tikkailla ruskea läikkä housuntakamuksessa.

Hän oli oikeastaan lopettanut tällaiset hommat. Hän oli yhdeksäntoistavuotias ja liian vanha murtokeikkoihin: niiden kanssa oli häärätty yläasteen loppuvuosina. Ynnä: ne eivät enää sopineet hänen arvolleen. Mutta minkäs teet? Jos Surri oli sanonut jotain, niin se oli siinä.

He olivat tunteneet toisensa päiväkodista asti, asuneet samalla pihalla, pelanneet samassa joukkueessa – vanhassa maassa heidän isänsä olivat olleet jopa naapuruksia. ”Bakoolissa me olimme kuten kaikki muutkin, emme välittäneet muista enempää kuin oli tarvis”, Adanin faija sanoi usein. ”Mutta täällä kaikki ajattelee, että me olemme kuin yhtä perhettä, niin kuin me olisimme yksi ja sama henkilö.”

Isä oli sekä oikeassa että väärässä. Surri tosiaan oli veli. Silti hän käyttäytyi kuin sika.

Adan tunsi parvekkeen kaiteen kylmyyden nappulahanskojen läpi. Hanskat: sen verran rutiinia hänellä oli vielä vanhoilta ajoilta – hänen sormenjälkensä löytyivät taatusti vanhoista rekistereistä. Hän ponnisti, kaiteen yli piti heilauttaa melkoinen määrää kroppaa, hän painoi varmasti satakymmenen kiloa. Ruuvimeisseli oli kuitenkin kevyt kädessä ja tuntui miellyttävältä – kuin sormet olisivat oikein kaivanneet päästä käyttämään sitä, siitä huolimatta että nykyään hän vietti tavallista elämää: ajoi jakeluautoa faijansa pomon lukuun, söi popcornia ja katsoi Luke Cagea ja Faudaa kimmansa kanssa. Joskin kaksi viikkoa sitten häneltä oli kysytty, haluaisiko hän vähän lisätienestiä. Ei mitään laitonta, vain päivän keikka vanhan ystävyyden nimissä. Olisi ollut aika tyhmää kieltäytyä semmoisesta.

Kaikki oli saksalaiskyrpien syytä. Sillä Surri oli kysynyt, voisiko Adan painua Hampuriin ja noukkia yhden uuden seiskasarjan BMW:n mukaansa. Varma voitto: siellä 730d:n sai sadallatuhannella eurolla, ja se menisi täällä helposti kaupaksi puolellatoista millillä. Yksi juttu: nimiinsä ei saanut rekisteröidä liian montaa autoa vuodessa, koska silloin Verovirasto heräisi henkiin. Ja nimenomaan tässä Adan astui kuvaan.

Hän oli mennyt junalla Rødbyhyn, menolippu maksoi viisisataayhdeksänkymmentäneljä kruunua, ja hän istui koko matkan, kuunteli Spotifyta uusilla Beatsin kuulokkeillaan, piti tiukasti kiinni Surrilta saamastaan vyölaukusta ja katseli ulos ikkunasta. Miljoona kruunua euroseteleinä ei painanut mitään. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin istunut näin pitkään junassa, mutta se oli tosi siistiä. Hän ei väsynyt tarkkailemaan luontoa ikkunoiden takana. Maisema suhahteli eteenpäin, jäisiä peltoja, kuusimetsiä ja pikkukyliä, joissa ihmiset vaikuttivat keräilevän ruostuneita autonhylkyjä ja vanhoja lankkuja. Hän mietti millä he täällä elivät.

Ei ollut mitään hankaluuksia löytää automestaa, allekirjoittaa ostopaperit ja sopia asiat myyjäukon kanssa, joka puhui jopa hieman arabiaa – se ei ollut Adanin kieli, mutta hän osasi sitä sen verran että osasi lausua muutaman ystävällisen latteuden. Oli sikahienoa istuutua mustalle nahkaistuimelle, käynnistää moottori ja paahtaa takaisin Ruotsin-lautalle. Hän ajoi eri pickupeja joka päivä mutta ei koskaan BMW:tä. Auto ei pelkästään näyttänyt huipulta – laatu tuntui myös yksityiskohdissa. Nahan tuoksu, tunne sormissa kun hiveli kojelautaa, auton oven paino, kumea turvallinen ääni sen sulkeutuessa. Hän ajatteli Surria, mies teki kaiken tyylillä – jopa tyypin hupparit olivat hienoa ranskalaista designia. Jonain päivänä ehkä Adanillakin olisi rahaa tällaiseen autoon. Mutta nyt hän aikoi ajaa koko illan ja yön, hän halusi saada BMW:n kotiin tarvitsematta kirjautua motelliin.

Hän kuuli sen ensimmäisen kerran moottoritiellä ennen Jönköpingiä: kolkon raapivan äänen, joka ei missään nimessä kuulostanut hyvältä. Hän pysäytti auton kolme kilometriä myöhemmin. Astui ulos, tarkasti auton kauttaaltaan muttei havainnut mitään. Ääni palasi heti kun hän alkoi taas ajaa. Vielä muutaman kymmenen kilometrin jälkeen varoitusvalo oli syttynyt. Jarruvika. Mitä se tarkoitti? Voi jumalauta – hän ei tiennyt pystyisikö edes jatkamaan matkaa. Hän hidasti vauhtia, hänen taakseen muodostui jono, hän pysytteli seitsemässäkymmenessä sadankahdenkymmenen tiellä. Autosta lähti helvetillinen kolina. Vielä muutamaa kymmentä kilometriä myöhemmin hän kääntyi bensa-aseman pihaan ja kysyi kohteliaasti, voisiko apumies tulla ulos katsomaan autoa. Tyypillä oli sairaan paljon finnejä ja hän näytti tyyliin viisi vuotta Adania nuoremmalta mutta alkoi saman tien valaista vanteita taskulampullaan.

”Minusta näyttää siltä että jarrulevyjäsi ei tyyliin enää ole”, aseman apulainen sanoi. ”Et voi ajaa enää senttiäkään tällä autolla. Sääli makeeta kärryä, muuten.”

Siihen loppui nousukiito: Adan oli joutunut maksamaan hinausauton saadakseen auton lähimpään korjaamoon. Vian fiksaamiseen meni viisi viikkoa ja neljäkymmentä tonnia. Mutta vaarana oli myös, että se olisi täysin romu, he sanoivat. Adan soitti Saksaan ja karjui myyjälle, mutta äijä teeskenteli ettei edes ymmärtänyt englantia. Lopuksi Surri teki arvion autohelvetistä: hän ei saisi siitä edes kuuttasataa tuhatta.

”Kuinka sä voit olla niin saatanan pimeä ettet tutkinut autoa ennen kuin vedit nimesi papereihin?”

Parvekkeenoven lukko antoi napsahtaen periksi. Adan työnsi oven auki. Surri oli ollut selväsanainen. ”Kytät ovat vanginneet meidän miehemme, joka asui tuossa asunnossa vuokralla, mutta he eivät ole löytäneet rojuja sieltä. Joten jos menet luukkuun ja etsit sen mikä kuuluu minulle, me voidaan pyyhkiä pois puolet sun velasta. Tiedät kyllä kuinka paljon otin takkiin siitä autosta.”

Adan vääntelehti. ”Asuuko asunnossa joku?”

”Paskan hailee. Joka tapauksessa siellä ei ole huomenna illalla ketään kotona.”

Adan ajatteli sitä kertaa, kun he olivat olleet pieninä pihalla. Surri oli horjahtanut kiipeilytelineeltä, pudonnut kuin pikku tumppu ja lyönyt polvensa. Heidän mielestään siitä oikein virtasi verta ja hiekkaa oli tarttunut läjäpäin. Ystävä ei lakannut itkemästä. ”Minä autan sinua. Lähdetään meille, luulen että isä on kotona”, Adan sanoi niin kiltillä äänellä kuin pystyi. He olivat kuusivuotiaita ja Adan tiesi, että isä osaisi hoitaa Surrin polven. Ja niin kävi – isä puhdisti haavan ja laittoi siihen isoimman laastarin jonka he olivat ikinä nähneet. Kun he jälkeenpäin joivat O’boyta, söivät Marie-keksejä ja katsoivat DVD:ltä Toy Storya, Surri sanoi: ”Sinun isäsi on parempi pitämään huolta pikku sotureista kuin minun isäni.”

Asunnossa oli kolme huonetta ja keittiö. Adan sytytti valon tilassa, jonka oli pakko olla olohuone. Siellä oli vihreä kangassohva, lasikantinen sohvapöytä ja kirjahylly. Siellä oli myös vehje, joka näytti jonkinlaiselta projektorilta. Molemmissa makuuhuoneissa oli kapea, petaamaton sänky. Täällä asuttiin – ei kai sohvapöydällä muuten olisi sanomalehtiä ja keittiötuolilla T-paita?

Kämppä oli kuitenkin niukasti kalustettu, ehkä joku vain yöpyi täällä silloin tällöin. Hän nosti paperikorin keittiön lattialta, katsoi tyhjää maitopurkkia ja tunsi tuoksun, jonka oli tietysti haistanut ennenkin: stumpattua ruohoa.

Hän tutki keittiökomeron ja jääkapin. Sillä tai niillä, jotka asuivat täällä, oli tukuittain sipsipusseja ja kermaviiliä muttei lainkaan tavallista ruokaa. Hän katsoi uuniin ja tiskikoneeseen, kävi makuulle lattialle ja valaisi taskulampulla tiskialtaan alle ja jääkaapin taakse. Pölyistä.

Joskus ihmiset osasivat olla kekseliäitä. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään. Hän nosti sohvatyynyt paikaltaan, tunnusteli kädellä sänkyjen lakanan ja patjan alta. Toisen makuuhuoneen lattialla oli kassi. Hän kaiveli sitä joka puolelta – lisää T-paitoja, neljät alushousut ja sukat vilahtivat silmissä. Hän asettui sohvapöydälle ja valaisi ilmaventtiiliä. Ei mitään.

Hän ei löytänyt mitään.

Taas olohuoneessa. Adan asettui nelinkontin ja katsoi sohvan alle, katsoi lampun valossa kirjahyllyn taakse.

Asunnon vuokraajan on täytynyt huijata Surria – sillä täällä ei ole paskaakaan, tai sitten kytät olivat varmaan löytäneet rojut. Oikeastaan se ei ollut enää Adanin ongelma. Joskin Surri ei kai näkisi asiaa niin.

Sitten hän kuuli jotain. Ääntä eteisestä.

Ei, ääni tuli porraskäytävästä, oven takaa. Hän kuuli puhetta ulkopuolelta.

Ennen kuin Adan ehti ajatella, lukossa rahisi. Voi KYRPÄ – joku oli tulossa asuntoon. Hän sammutti olohuoneen valon.

Nyt hän kuuli kuinka jotkut juttelivat eteisessä. Tytön ääni ja pojan ääni. Ehkä hänen pitäisi vain astua esiin ja hakata ne hengiltä, keitä ne sitten olivatkaan. Mutta ei sittenkään – hän ei ollut niin kuin Surri. Hän ei ollut mikään raaka jätkä.

Hän ryömi sohvan taakse.

Äänet kävivät selvemmiksi. Tyttö puhui jostakusta, jonka nimi oli Billie. Poika mutisi joistain juhlista. ”Kohta on bileet.”

Adan makasi aivan hiljaa, yritti pysytellä vaiti ja rauhallisena. Hänen pitäisi matkustaa takaisin Hampuriin ja lahdata se BMW-kauppias omin käsin – kaikki oli sen syytä.

Sitten hän kuuli oven sulkeutuvan, etäisyyden perusteella vessanoven. Kenties siinä oli hänen mahdollisuutensa. Nyt hän kuuli vain tytön äänen, tyttö hyräili jotain. Kundi oli luultavasti vessassa. Kuulosti siltä että tyttö tuli olohuoneeseen. Sitten tuli hiljaista. Adan ei edes hengittänyt, yritti vain kuunnella. Tassuttelua. Huohotusta. Sitten taas askelia, poispäin kohti yhtä makuuhuoneista.

Nyt.

Hän nousi seisomaan: olohuone oli tyhjä. Hän otti kaksi pitkää harppausta kohti parvekkeenovea. Enää hän ei ajatellut, ei harkinnut. Ainoastaan toimi. Tempaisi oven auki. Ei katsonut taakseen. Astui ulos parvekkeelle. Sulki oven takanaan. Veti raitista ilmaa keuhkoihin.

Hän hyppäsi kaiteen yli.

Heittäytyi alas. Ei, putosi.

Kuin Surri kiipeilytelineeltä.

Pimeys tuntui turvalliselta, mutta ulkona oli aivan liian kylmä. Nappulahanskat olivat ohuet kuin paperi.

Adan nojautui puuta vasten. Hän yritti olla astumatta oikealla jalallaan. Pudotessaan hän oli loukannut itsensä tosi pahoin – kenties jalanpaska oli murtunut. Silti hän ei halunnut lähteä täältä. Tikkaat makasivat maassa hänen edessään: hän oli temmannut ne mukaansa ja nilkuttanut matkoihinsa lumessa. Surri raivostuisi kuullessaan, että Adan ei ollut löytänyt mitään. Samalla: tyypin, joka oli huijannut Surria, täytyi olla hänen omia miehiään. Adan oli etsinyt perusteellisesti.

Hän oli seissyt tässä nyt neljä tuntia. Vain odottanut. Toivonut kivun jalassa hellittävän. Asunto oli valaistu. Merkilliset värit värjäsivät seiniä ja musiikki kumisi ulos parvekkeen ovesta, joka avattiin silloin tällöin. Sisällä oli laumoittain ihmisiä – ne näkyivät ikkunan läpi kuin epämääräiset taustatanssijat jossakin television kykyjenetsintäkisassa.

Jossain vaiheessa iltaa tuolla sisällä juhlivat idiootit varmaan häipyisivät sieltä tai ainakin menisivät nukkumaan. Jossain vaiheessa sipsit ja dipit loppuisivat. Silloin hän nostaisi tikkaat pystyyn ja menisi uudestaan sisään. Nuuskisi mestan läpi vielä kerran.

Hän ei voisi seistä täällä koko yötä – jalkaa särki liikaa – mutta vähän aikaa vielä.

Oikeastaan hän ei ollut mikään soturi.

Mutta odottaa hän osasi.

*

Pienessä olohuoneessa seurusteli yhdeksäntoista henkeä, mutta he olivat kutsuneet vähintään yhtä monta enemmän. Roksana todellakin halusi, että tänä iltana tulisi ahdasta – hänellä ja Z:lla oli tupaantuliaiset. Hän toivoi että tämä oli porukan mielestä hyvä tilaisuus juhlia. Kai he tulisivat tänne?

Young Thugin rytmit paukkuivat kaiutinsysteemistä, jonka hän oli saanut lainaksi Billieltä – ja jonka Z oli kytkenyt suoraan puhelimensa SoundCloudiin. Thuggy antoi tulla – hänen veltto, valittava äänensä melodisessa riddim-rapissa. Samanaikaisesti kokovartalokokemus, sukellus lämpimään, luonnottoman säkenöivään tyylien ja äänien mereen. Roksana katseli taas ympärilleen. Pitikö jengi soundista? Oliko heillä kivaa? Oliko tunnelma upea?

Jengi oli tuonut omat juomat. Kuohuviinipullot oli pantu esiin sohvapöydälle. Roksana oli nimenomaan pyytänyt sitä messengerkutsussa: Bring bubbles! Roksana & Z tarjoavat musiikin, juhlat ja purtavaa. Hän toivoi, ettei ollut kuulostanut vähän liian reippaalta.

Purtava koostui enimmäkseen maapähkinöistä ja sipseistä, mutta Roksana oli lisännyt kermaviiliin tryffeliöljyä – ja kaikki sanoivat sen olevan parasta sipsidippiä mitä he olivat koskaan maistaneet. Mutta naposteltava ei ollut pääasia – fokus oli juhlissa ja musiikki teki juhlat. Kaiuttimet, kappalevalinta, miksaus. Z oli järkännyt jopa savukoneen ja minilasershow’n. He eivät olleet ehtineet ripustaa seinille tauluja tai julisteita, joten valot olivat täydelliset, valkoisen seinän paras käyttöala. Ja ironinen savu lepäsi pöydän ympärillä kuin pilvipeite. Roksanasta tuntui kuin hän olisi klubilla, joskin erityisen valikoidussa bileformaatissa. Ainoa ero oli, että täällä ei ollut dj-koppia ja että ne, jotka tulivat vasta tähän aikaan, saivat kahlata hallin läpi odottamaan jätettyjen Roshe Runien ja retrovaikutteisten Vansien seassa. Nimenomaan Z oli vaatinut kengättömyyspakkoa. ”Jos me aiotaan selvittää tämä yhdessä, meidän on pakko rajoittaa siivouspanosta jälkeenpäin. Ja siivoaminen on syvältä. Olenko sanonut sen?”

Roksana ei tiennyt mitä Z oli sanonut tai ollut sanomatta – he eivät olleet varsinaisesti suunnitelleet muuttavansa yhteen. Mutta eiköhän heidän juttunsa toimisi. Z oli hyvä ihminen.

Roksana tarkasti Instasta ja Snapchatista, oliko joku pannut sinne jotain juhlista: mutta ei, toistaiseksi tapahtuma oli sen alueen ulkopuolella. Ihanat vieraat, hän mietti, kai te nyt pidätte näistä bileistä? Ettekö voi tanssia, edes vähän, ainakin jotkut? Ja ottaa muutaman kuvan.

Asunto oli melko iso, 52 neliömetriä, mutta se sijaitsi Nystadsgatanilla Akallassa, kaukana sekä ytimestä että Södertörnin korkeakoulusta, jossa Roksana opiskeli. Mutta hänellä ei ollut ollut vaihtoehtoa. Hänellä oli ollut vuokrahuone Billien luona Verkstadsgatanilla Hornstullissa, mutta sitten Billiestä tuli polyamorinen ja tämä halusi kolmen kumppaneistaan asuvan luonaan samanaikaisesti. Z ehdotti että heidän pitäisi nimetä kaupunginosa Pornstulliksi. Roksanalle tilanne ei kuitenkaan ollut vitsi, hän jäi yksinkertaisesti ilman paikkaa – eikä lisäksi pitänyt siitä, että yksi jätkistä soitti kaiket päivät Danny Saucedoa Billien kaiutinjärjestelmällä, ihan ilman ironiaa. Samalla viikolla Z oli lempattu toisen käden vuokrakämpästään. Z oli nukkunut sen jälkeen kolme päivää mummonsa sohvalla ja oli nanomillimetrin päässä vakavasta hermoromahduksesta.

Roksana seisoi Z:n ja Billien välissä. Ympärillä vieraat heittivät läppää. Jotkut itseasiassa keinuivat hieman musiikin tahdissa. Roksana ei halunnut tarkastella heitä liian avoimesti, se olisi liian ilmeistä. Hän tarkisti jälleen Instan ja Snapchatin. Ehkä joku piti häntä tylsänä, kun hän vain seisoi bestistensä kanssa, ehkä hänen bestiksensä pitivät häntä ankeana, kun hän seisoi vain heidän kanssaan.

Illan kunniaksi hänellä oli tukka ylhäällä ja jalassa uudet hopeanväriset Birckenstockit. Muuten hänellä oli tavalliset siniset farkut ja valkoinen T-paita, jotka hän oli löytänyt kotoa äidin ja isän luota. Toisinaan Billie marmatti asiasta, mutta Roksana pysyi vakiotyylissään, hänen esikuviaan olivat George Costanza ja tyyliin joka naama sarjassa Beverly Hills, 90210. Koko juttu oli nyrkinisku päin trendien ja ohimenevien muoti-ihanteiden naamaa.

Billie oli hyvällä tuulella, mikä oli hyvä merkki. Hänellä oli Adidaksen housut, iso pitkähihainen T-paita, choker-kaulakoru ja Guccin lippis roosanväristen hiusten kruununa. Hän oli värjännyt myös käsivarsikarvansa roosaksi – ”juhliakseni teitä”, kuten hän sanoi. Oli vaikea kuvitella, että Billie aloittaisi muutaman päivän päästä oikeustieteen opinnot yliopistossa. Roksana oli iloinen, että Billie oli jättänyt kaikki poika- ja tyttöystävänsä kotiin – hän muuttui rennommaksi. Billie oli Roksanan vanhin ja luultavasti paras kaveri, mutta viimeaikaisen kuohunnan jälkeen Roksana ei oikein tiennyt missä mentiin.

Billie otti savukeaskin esiin. ”Kuinka te tän kanssa meinaatte? Pitääkö mennä ulos parvekkeelle vai onko ihan okei, jos poltan sisällä?”

Z nosti taas päätään. ”Ei helvetissä ole. Tupakansavu pinttyy verhoihin ja vuodevaatteisiin. Roksy ja minä ollaan juteltu tästä.”

Billie pyöritteli silmiään. ”Mutta eihän teillä ole verhoja.”

Z pysyi tiukkana. ”Sillä ei ole mitään väliä. Sisällä polttaminen on tunkkaista.”

”Tuleeko tästä siis siveän elämän paikka?”

Roksana hohotti. ”Sinne päin, joka tapauksessa meillä on vain plant-based ekologista ruokaa, forks-over-knives, kuten tiedät, eikä mitään muovista tule ovesta sisään.”

Z noukki käteensä pussukan ja paketin OCB Slimejä.

”Haluaako joku oman jounin? Minulla on vaikka kuinka paljon.” Hän piti pussia esillä. ”Nythän on näin että marijuanaan pätee pyhä sääntö. Sativa ja indica eroavat toisistaan. Molemmat ovat kannabiksen alalajeja, mutta kasvit näyttävät erilaisilta, erilaiset paksut lehdet ja silleen, mutta who cares. Juttu on vaikutuksessa: kuin yö ja päivä. Indica on sohvaperunavariaatio, ikään kuin pilveä sille joka haluaa pelaa-PlayStationia-ja-chillaa-fiiliksen. Mutta tämä on 24 kuukauden sativaa, se on ruohon suunnilleen-Châteauneuf-du-Pape, tämän parempaa ei tulekaan.”

Z hienonsi hellävaraisin ottein ruohoa paperille. ”Tämä poltetaan ja ollaan pilvessä. Sitten poltetaan lisää ja ollaan enemmän pilvessä. Mitään rajaa ei ole. Takaan sen.”

Kaikki tämä oli aloittelijabullshittiä. Sativan ja indican ero ei ollut aina selvä, mutta Z tykkäsi panna asiat järjestykseen, heittää läppää. Sellainen hän oli: hän ei voinut pelkästään kulkea yhtä jalkaa maailman kanssa – hän halusi pystyä myös kuvaamaan mitä tapahtui, rajata sen, ymmärtää sen kategorioiden ja rakenteiden avulla. Joskus se äityi oikein kilpailuksi.

Roksana otti jointin, jonka Z ojensi hänelle, ja imaisi syvään. ”Oletko jo pätenyt tarpeeksi?”

He hihittivät, myös Z. ”Kyllä te tiedätte millainen minä olen”, hän sanoi.

Z oli sillä tavalla hieno: hän näki patriarkaaliset rakenteet yhtä selvästi kuin heinän prinsiipit, hän ei ymmärtänyt ainoastaan yhteiskunnan kuvioita vaan näki myös oman paikkansa valtahierarkiassa. Mies joka selitti asiat naisille. Mies joka tiesi aina, missä mennään. Mies joka aloitti yhdeksänkymmentä prosenttia puheenvuoroistaan sanoilla ”nythän on näin että”.

Tunnit tikittivät. Erik Lundin siististi miksattuna Lil B:hen pehmeässä siirtymässä Rihannaan – hieman odottamattomatonta mutta shiiit kun nainen oli hyvä – ja sitten jotain aivan toisenlaista, mistä vain Z oli perillä: ilmeisesti sen nimi oli Hubbabubbaklubb. Ihmiset pomppivat lattialla, free-spirit-tanssivat nurkissa, keinuivat musiikin tahdissa. Z:n pieni laserlaite heitti seinälle geometrisia symboleita. Tyhjiä muovilaseja ja sipsinmuruja lojui pöydällä. Rizlapapereita ja viinipulloja oli levällään kaikilla muilla pinnoilla. Ehkä hän näki jopa snorttauspillin – porukka oli joskus liian läpinäkyvää, ei kovin fiksua.

Nyt heillä oli varmaan kivaa? Roksana katsoi puhelintaan kahdennensadannen kerran. Sinne ei ollut laitettu muuta kuin Z:n kuvakaappaus soittolistasta, jota hän pyöritti tänä iltana, sekä sätkäemoji ja teksti smoke w everyday.

Roksana oli varoittanut naapureita, joten kaiken pitäisi olla okei, hän ja Z eivät aikoneet pitää tällaisia juhlia joka viikonloppu. Ja jollain tapaa hänestä tuntui, että tyyppi, jolta he edelleenvuokrasivat kämppää, David, ei ollut turhantarkka. Jos hän sai rahansa, hän oli tyytyväinen, vaikka rappukäytävässä luultavasti raskaana leijuva ruohon haju voisi herättää kysymyksiä. Yksi naapureista oli kertonut, että joku joka oli asunut tässä asunnossa aiemmin, oli kiinnittänyt poliisin huomion. He olivat ilmeisesti ottaneet hänet kiinni ja tehneet kotietsinnän jokunen viikko sitten, mutta luovuttaneet sitten asunnon takaisin Davidille. Roksana ei välittänyt. David sanoi, että he voisivat asua täällä niin kauan kuin halusivat. Nyt oli tärkeintä että porukka ajattelisi, että hän ja Z tekivät asiat oikein.

Että hänen minikollektiivinsa Z:n kanssa saisi hyvän alun.

Hyvän alun tälle lukukaudelle.

Kaverit olivat häipyneet. Tuntui siltä kuin liian aikaisin. Roksana yritti lakata ajattelemasta: Oliko hän ollut ihan klisee kertoessaan että mietti lukevansa muutaman kurssin Berliinissä? Oliko hän ollut tarpeeksi mukava?

Olohuone näytti sotatoimialueelta. Keittiön räsymatto oli märkä. Ikkunalaudalla oli marijuanan lehtiä. Hän mietti kuinka Z selviäisi loppusiivouksesta.

Billie sanoi: ”Shit, miten kaikki vain katosivat, mukaan lukien mun hoito. Mutta monet kai halusivat nähdä Ida Engbergin.”

Z istui sohvalla. ”Ida Engberg, sehän on aivan mahtava. Eikö mekin lähdettäisi sinne?” Z oli niin kutsutun 24 kuukauden sativansa ansiosta niin pöllyssä, että luultavasti ei todellakaan pysynyt kunnolla jaloillaan.

”Tosin meidän pitää nyt siivota ja tuulettaa täällä. Mutta lähde sinä jos haluat. Sopii minulle”, Roksana sanoi.

Billien pupillit olivat isot kuin kosmos. ”Minä voin auttaa sinua siivoamaan pahimmat pois.”

”Kuinka sitten olit aikonut päästä kotiin? Taksillako?”

”En.”

”Ekalla metrolla kaupunkiin päin vai?”

”En.”

”Melot kajakilla?”

Billie nauroi.

Roksana avasi parvekkeen oven sepposen selälleen. Hän tunsi olevansa oikeastaan selvä ja vain vähän pilvessä, mutta raitis, kylmä ilma tuli silti yllätyksenä – kuin pää olisi huuhdeltu kivennäisvedellä. Hän katsoi kohti puiden katvetta: asunto sijaitsi toisessa kerroksessa, maahan ei ollut kovin pitkä matka. Alhaalla näkyi ohut lumikerros, mutta aivan parvekkeen alla joku näytti kuopineen maata, ja hän näki lumessa kengänjäljet kohti pimeyttä.

Billie sai selviytyä kotiin miten halusi, se ei kuulunut Roksanalle.

”Näin että vaatehuoneessa oli taitettava sänky. Voinko nukkua täällä?” Billie sanoi.

Roksana kääntyi kannoillaan. Huone oli täydessä kaaoksessa, joku oli pulputtanut vesipiippua niin että lasisen sohvapöydän alla oli märkää – silti hän tunsi kuinka sydän hypähti: Billie halusi jäädä yöksi.

”Mutta etkö lähde kotiin Fian, Pian, Cian ja Ollen luokse – ja keitä niitä nyt oli?”

”Nyt sinä kuulostat minusta heteronormatiiviselta, ja fasistiselta.”

”En tarkoita siinä mielessä. Mutta sinä oikeasti heitit minut ulos asunnostasi. Ja nyt haluat nukkua täällä.”

”Vallitsevat normit on kyseenalaistettava, ja se koskee myös sitä miten puhuu. Sanat ovat autoritaarisia välineitä sukupuolivallan järjestyksessä...” Billie virnisti itselleen. Hänen suunsa oli vino, niin se oli aina ollut. ”Mutta minua nukuttaa. Ja siitä on kauan kun me söimme yhdessä aamiaista.”

He avasivat vaatehuoneen oven. Lievästi tunkkainen ilma iski vasten Roksanaa. Sisällä ei ollut lamppua, mutta Z avasi matkapuhelimensa ja antoi valokeilan leikkiä villanutulla ja farkkutakilla, jotka Roksana oli ripustanut huoneeseen. Hänestäkin oli okei että Billie jäisi yöksi.

Vaatehuoneessa oli jotain outoa. Roksana ei tiennyt mitä, mutta huonot vibat siitä tuli.

”Saanko lainata puhelintasi?” Roksana valaisi seinää. Vaatehuone oli melkein tyhjä, lukuunottamatta sänkyä, hänen kahta vaatekappalettaan ja muutamaa vanhaa hylättyä vaateripustinta, jotka killuivat tangolla. Siellä ei oikeastaan haissut tunkkaiselta, pikemmin vanhalta puulta ja tuulettamattomalta. Yhtäkkiä hän tajusi, miksi tämä tila oli aiheuttanut hänelle epämääräisen tunteen – se ei johtunut juomista tai nurtsista, joita hän oli vetänyt. Ei, jokin ei täsmännyt. Kylpyhuoneen oli pakko olla toisella puolella, mutta silloin vaatehuoneen pitäisi olla isompi. Kulmat olivat vinksallaan. Arkkitehdin on täytynyt olla kännissä. Jokin täällä oli rakennettu kummallisesti.

Sitten hän alkoi koputella. Vielä nytkin hän tajusi, että ei olisi tehnyt sitä ellei olisi aiemmin käyttänyt sekaisin vähän kaikkea. Hän koputti sisäseinää. Hän koputti kaikkialle, alhaalle, keskelle, ylemmäksi – ikään kuin etsisi aarrekätköä. Roksana nousi varpailleen ja tunnusteli kädellä vaatetangon takana olevan vanerilevyn ylälaitaa. Hän sai sormenpäänsä sen yläpuolelle. Rasahti.

”Z, auta minua tämän kanssa. Luulen että seinä on löysässä.”

Z kompuroi vaatehuoneeseen. Billie seisoi ulkopuolella tuijottamassa.

Z: sekaisin mutta myös pitkä.

”Ota vähän kiinni”, Roksana pyysi.

Z tempaisi levystä. Se rysähti. Koko seinä irtosi ja kaatui heidän päälleen.

Roksana ehti nostaa kädet eteen, hän oli jotenkin ajatellut että juuri näin kävisi. Levy oli kevyt ja ohut, vain muutaman millimetrin paksuinen.

”No haloo”, voihki Z, jonka päähän seinä oli osunut.

He katsoivat tilaa joka oli auennut heidän eteensä, pitkänomainen, kaikkiaan puolisen neliömetriä. Sisällä kaksi pahvilaatikkoa.

Nyt Roksana tunsi itsensä selväksi, keskittyneeksi: parvekkeen avoimesta ovesta virtaava raitis ilma tuntui täällä asti. Viileä. Pään selvittävä. Mikä ihmeen salainen tila tämä oli?

Hän kumartui nostamaan lähimmän pahvilaatikon, joka oli kolmisenkymmentä senttiä leveä kanttiinsa.

Nyt Z oli noussut jaloilleen. ”Onko tämä joku Shurgardin varasto vai?”

Roksana laski laatikon olohuoneen lattialle.

Täällä näki paremmin. Pahvilaatikkoa ei ollut teipattu kiinni.

Z nojautui eteenpäin. Billiekin seurasi sivusilmällä. Roksana kumartui taittamaan laatikon kannet auki.

He kaikki tuijottivat sisältöä.

What the fuck?

OSA 1

TAMMIKUU

1

Mukavaa tapaamisessa oli ainoastaan se, että käsittelijä oli sama joka oli auttanut Teddyä, kun hän oli juuri päässyt siviiliin. Naisen nimi oli Isa, ja hän näytti samalta kuin silloin, kun he tapasivat ensimmäisen kerran. Edelleen nelissäkymmenissä, edelleen pukeutunut kuin boheemin södermalmilaisnaisen ja Östermalmin blingileidin sekoitus. Edelleen huivit ja hämärät vahvanväriset rannelämmittimet yhdistettyinä pieniin briljanttikorvakoruihin, jotka eivät oikeastaan olleet lainkaan erityisen pienet.

”Hei, Teddy, siitä on aikaa”, Isa sanoi. Hymyillessä hänelle tuli pienet kuopat poskiin. Jostain syystä Teddy piti hänestä vaikka hänen ainoa tehtävänsä oli panna Teddy töihin.

”Niin, aika rientää”, hän sanoi ja yritti vastalahjaksi näyttää miellyttävältä itsekin. Tämä oli oikeasti pelkästään kiusallista.

Päästyään siviiliin hän ei ollut ajatellut, että hänen täytyisi istua täällä, puhumattakaan siitä, että hän tekisi niin vielä monta vuotta myöhemminkin. Hän uskoi että olisi saavuttanut toisen Ruotsin, päässyt toiselle tasolle. Hän oli ollut motivoitunut, valmis paiskomaan töitä ja uhraamaan aikaa. Hän oli oikeasti muuttunut: halukas kulkemaan kaidalla polulla, jättämään kaiken paskan taakseen. Mutta halukkuus oli yksi asia – muutoksen läpivieminen toinen. Todellisuus juoksi hänet nopeasti kiinni. Hänellä oli kahdeksan vuoden pituinen musta aukko CV:ssä, ja jälkeenpäin hän oli melkein tottunut ihmisten epäluuloisuuteen. Joskin vain melkein.

”Me voimme kai katsoa, miltä viime vuodet ovat näyttäneet, niin sanotusti työperspektiivistä”, Isa arveli.

”Mistä haluat aloittaa?”

”Minä tiedän että sait töitä asianajotoimistosta, vai kuinka?”

Teddy halusi homman hoituvan nopeasti. ”Kyllä, minä otin muutaman toimeksiannon erikoistutkijana toimistolta, jonka nimi oli Leijon.”

”Erikoistutkija, mitä sillä oikein tarkoitetaan?”

”Vähän vaikea selittää. Mutta se vastaava osakas, Magnus Hassel, kutsui minua fikseriksi.”

Teddy mietti, kuinka useammat keikoista olivat johtaneet väkivaltaisuuksiin ja ...