WSOY:n kirjallisuussäätiö on tukenut teoksen kirjoittamista.



ISBN 978-951-0-42851-1

© Maaret Kallio ja WSOY 2017

Kannen kuvat © Riikka Kantinkoski
Graafinen suunnittelu Agency Leroy

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2017







Tämä kirja on omistettu kaikille niille pienille inhimillisille hetkille, teoille ja kohtaamisille, joita joka ikinen päivä voimme valita ja vaalia itsemme ja toistemme äärellä.

SINULLE







Tämän kirjan kansikuva on minulle vähän vaikea. Kuvaukset sattuivat talvipäivälle, joka oli jo yöstään alkaen ollut epätavallisen raskas. Elämääni sattui juuri silloin sellainen mutka, joka oli saatellut mieleni itkun puolelle koko aamuksi. Kuvauksiin saavuin tavallista vaitonaisempana, mutta todellista tilaani peitellen ja väsymykseen vedoten. Siksi en voi katsoa kannen kuvaa muistamatta samalla silloista raskasta tunnelmaani tai huomaamatta kyyneleiden jättämiä jälkiä silmissäni.

Myöhemmin mietin hetken, tohtisinko pyytää kokonaan uutta kuvausta. Sitten oivalsin, että näinhän tämän piti mennäkin. Inhimillisiä kohtaamisia. Elämän kaikki värit, inhimillisyyden koko kirjo. Kannen kuvassa on ihan rauhallinen nainen, silti surustaan väsynyt. Elossa ja samalla vähän litistyksissä. Läsnä ja yhtä aikaa osin muualla.

Sellaista inhimillinen elämä joskus on – ja saa luvan ollakin.

Tällaisia tarinoita ei useinkaan kuule, eivätkä ne etenkään liity tarkasti tehtyihin kansikuviin ja julkisiin tunnustuksiin. Tässä ajassa superihmisyys, yksilöllisyys, tehokkuus, ulkoiset puitteet ja pinnallinen menestyminen saavat huomattavasti enemmän tilaa kuin inhimillinen ihmisyys. Ankara ihmiskuva on jopa niin keskiössä, ettei moni edes kyseenalaista sitä. Päinvastoin. Loputon kiire, supermahtava suorittaminen ja elämän optimaalinen hallitseminen alueella kuin alueella herättävät yhä ihastusta ja kunnioitusta. Aito, inhimillinen ja rajallinen ihminen on joutunut sivurooliin tai piilotettu kulissien taakse. Ihmisyyden perusluonto on kuitenkin jotain vallan muuta: syvästi tunteva ja haavoittuva laumaeläin, toisista riippuvainen olento. Voimakas ja samalla hauras. Pystyvä ja samalla kykenemätön. Siinä on ydin, joka jokaisessa meissä elää kaiken kiireen, kuoren ja kulissien alla.

Nykyajan ihmisarvo on sidottu voimallisesti pystymiseen, kestämiseen, tehokkuuteen ja täydellisyyteen. Ajassamme nousee yhä keskeisemmäksi myös teknologia ja ihmisen korvaavat välineet. Monen käteen tuntuu kasvaneen laite kiinni, mutta yhtä lailla pelätään, että robotit syövät ihmisen työn ja paikan yhteiskunnassa. Samanaikaisesti mielenterveysongelmat ovat jo vakava suomalainen kansantauti. Yksinäisyys, irrallisuus ja lohduton riittämättömyyden tunne kalvavat aivan tavallista arkea eläviä. Nykyajan ihmiskuvamme ei jätä tilaa inhimillisyydelle tai armollisuudelle meissä. Tämän päivän ihmisen arvoa ei mitata syvän kohtaamisen osaamisella, vaikka juuri sitä me janoaisimme kaikkein eniten.

Inhimillinen ihminen ja inhimilliset kohtaamiset ovat kovina, kiihkeinä ja kiireisinä aikoina entistäkin merkityksellisempiä. Tyytymättömyyttä nykyiseen ihmisarvoon on jo ilmassa. Moni tunnistaakin itsessään yhä enenemässä määrin myös halun ja tarpeen tulla kohdatuksi kokonaisvaltaisena ihmisenä – ei statuksena, tittelinä, pintapuolisesti tai kovien arvojen näkökulmasta. Kiihkeä vauhti on herättänyt kaipuuta pysähtymisen ja kohtaamisen vankempaan taitoon. Tulevaisuutemme toivot eivät tule rakentumaan kaiken kestävistä menestyjistä, vaan inhimillisistä ihmisistä, jotka osaavat tarpeen mukaan sekä toimia lujasti että pysähtyä lempeästi. Perustarpeemme ihmisenä on kaikessa kohinassa jäänyt liian jalkoihin. Uskallan kuitenkin ennustaa, että sen aika on vielä tulossa – jos se on koskaan pois mennytkään.

´Kohtaamiset ja kohtaamattomuudet ovat puhututtaneet minua aina, minkä vuoksi tahdoin pysähtyä juuri niiden äärelle kokonaisen kirjan ajaksi. Juuri niissä mittautuu hyvän elämän arvo. Koko elämämme perusta on taidossa olla läsnä aidosti itselle ja omalle mielenmaailmalle sekä kyvyssä kohdata toisemme inhimillisesti ja syvästi.

Kirja jakautuu kohtaamisen kolmeen peruspilariin. Ensimmäiseksi on luotava olosuhteet, joissa kohtaaminen on ylipäätään mahdollista. Sellaisia ovat pysähtymisen ja havainnoivan läsnäolon mielentilat. Jos emme malta ottaa välihengityksiä itsemme ja toistemme äärellä ja luoda mielelle tilaa, ei kohtaaminen voi mahdollistua. Toiseksi keskityn itsensä kohtaamisen taitoihin. Usein olemme itse itsellemme kaikkein vaativin tuomari tai heikoimmin sovittelevasti läsnä. Kyvyssämme kohdata itsemme mitataan kykyämme kohdata toinen ihminen, johon kirjan kolmas kulmakivi keskittyy. Hyvät ihmissuhteet itseen ja muihin eivät ole vain sattumaa, vaan niitä voi tietoisesti rakentaa. Inhimillistä kohtaamista, läsnä olemista, sietokykyä ja inhimillisyyttä voi opetella, oppia ja vaalia. Inhimillinen oleminen itsensä ja toisen äärellä on taito, jota jokainen meistä voi kasvattaa ja kehittää. Mitä taitavammin tavoittaa tämän kolminaisuuden, sitä syvempää, merkityksellisempää ja aidompaa elämää on mahdollista elää.

Toivon, että malttaisit lukea käsissäsi olevaa kirjaani kohtaamisen teitä vaalien. Ettet tätä lukiessasi sortuisi suorittamiseen, taipuisi tehokkaaseen tiedon tankkaamiseen tai pyrkisi nopeimpaan lukutulokseen. Sen sijaan toivoisin sinulle malttia kohdata itsesi tekstini äärellä, kuunnella sovitellen omia ajatuksiasi, tuntemuksia ja tunteitasi. Pelkkä tieto ei riitä, vaan taito ratkaisee. Taidon vahvistamiseksi olen tehnyt kirjaan useita Kohtaamispaikkoja. Niistä löydät harjoituksia, joiden avulla voit auttaa itseäsi aiheeseen ja kokemuksellisuuteen syvemmällä tasolla. Tiedon lisäksi tarvitaan myös uskallusta harjoittaa ja kerryttää taitoja, kokeillen, erehtyen ja onnistuen. Toivon, että kirjan edetessä oivaltaisit kehittymisesi paikkoja, mutta pysähtyisit huomaamaan myös kaiken sen hyvän, jonka jo osaat.

Uskaltaa olla ihminen ihmiselle – siinä suurin ja merkityksellisin haaste, johon toivon sinun tarttuvan. Toivon, että löydät itsestäsi ja läheltäsi enemmän rohkeutta pysähtyä kuuleviksi korviksi, näkeviksi silmiksi, tuntevaksi sydämeksi ja inhimilliseksi ihmiseksi. Toivon sinulle vahvuutta olla itsellesi ja toiselle ihminen ja sallia kohtaamiset tapahtuviksi.

Kun uskallamme laskea aseemme, hellittää alituisesta kiireestämme ja vaalia yhteyttä itseemme ja toisiimme, olemme merkityksellisen, aidon ja syvän elämän äärellä.

Ihmisinä itsellemme, ihmisinä toisillemme.

Auringon hellimässä Hangossa kesäkuussa 2017.

Ihminen haluaa olla rakastettu,

sen puuttuessa ihailtu,

sen puuttuessa pelätty,

sen puuttuessa ylenkatsottu ja inhottu

Ihminen haluaa herättää

toisissa jonkinlaisia tunteita

Sielu jäätyy tyhjiössä

ja haluaa yhteyttä toisiin

hinnalla millä hyvänsä.

HJALMAR SÖDERBERG

KOHTAAMISEN MIELENTILA







Nainen katselee itseään peilistä, kulmat kurtussa arvioiden. Hän näkee vyötäröllä pullottavat rinkulat, rintojen eriparisuuden ja ajamattomat säärikarvat. Silti hän nostaa hellästi katseensa silmiensä tasolle ja uskaltaa katsoa syvemmälle. Kyyneleiden tehdessä tuloaan hän vetää syvään henkeä. ”Minä kelpaan kyllä”, hän muistuttaa itselleen. Luoden sovintoa, ei kuria.

Kiivas sanaharkka vaihtuu vaikenemiseksi, jossa kummankaan mieli ei rauhoitu. Sydän on loukkauksista kippuralla. Lauotut pahat sanat nousevat aina uudelleen mieleen. Silti vihastumisen vierelle alkaa herätä myös myötätunto. Sen taivuttamana toinen rohkenee kääntyä kohti anteeksi pyytäen ja piikkisten sanojensa jälkiä kuunnellen. Hiljalleen kuohu tyyntyy ja rauha laskeutuu. Lähemmäksi kuin aiemmin.

Tytär on uuvuttavan puhki, vaikka yrittää yhä parhaimpansa. Hän hoitaa työnsä tunnollisesti, kaitsee lapsensa kunnollisesti ja kokoilee avioliittonsa palasia ruuhkavuosien puserruksissa. Kestää ja jaksaa, yli rajojensakin. Viisas äiti poimii tyttärensä väsymyksen tekstiviestien rivien väleistä. Arvostelematta hän astuu osaksi remmiä, lohduttaa, tyynnyttää ja toimii. Inhimillinen äiti ei jätä isoakaan lastaan.

Mies muistaa kyllä salaisuutensa, vaikka on visusti vaiennut siitä jo vuosia. Se ei ole kadonnut, vaikka hän on yrittänyt sitä piilotella, työntää sisukkaasti pois muistoistaan. Tänään hän aikoo olla rohkeampi kuin koskaan aiemmin. Kulkea ensimmäistä kertaa kipuaan kohden. Uskaltaa palata muistoihinsa, antaa tuskallisen surun nousta ja syyllisyyden kaivertaa. Viimein on aika hakea apua. Pyytää ja vastaanottaa.

Kiire on kohtuuton ja hoitajan askeleet käyvät yhä kireämmiksi sairaalan pitkillä käytävillä. Juuri ennen huoneeseen astumista hän pysähtyy hetkeksi. Jarruttaa tietoisesti ja muistuttaa itseään, millä asialla hän tärkeimmillään työssään on. Sitten hän astuu sisään ja istahtaa sängyn laidalle. Ottaa kätensä syleilyyn vanhuksen hauraat sormet ja katsoo syvälle silmiin. ”Miten voit?” hän aloittaa laskeutuen läsnä olevaksi edes pienen hetken ajaksi.

MINULLA ON INHIMILLINEN UNELMA

Inhimillisiä kohtaamisia tapahtuu siellä, missä ihminen tulee hädässään nähdyksi ja onnessaan tunnistetuksi. Siellä, missä keskeneräisyys saa luvan olla osa ihmisyyttä. Siellä, missä on tilaa olla inhimillinen ihminen, päästä lähelle ja säilyä omanaan. Siellä, missä erilaisuuden sijaan tunnistamme samanlaisuutta ja kilpailemisen sijaan pyrimme samalle puolelle.

Siksi minulla on unelma. Unelma, jossa hyvä ja syvä elämä ja inhimillinen ihmisyys nousevat pinnan kiillotusta tärkeämmäksi. Jossa inhimillinen kohtaaminen olisi arkipäivää – ihmisenä itselle ja ihmisenä ihmiselle.

Kuten Hjalmar Söderberg koskettavasti alun runossaan kuvaa, joka ikinen meistä haluaa olla rakastettu ja saada yhteyden toisiin ihmisiin. Jos ei voi tulla nähdyksi toisten silmissä hyvänä, jää silti tärkei...