Kansi

Nimiö

Cristina Sandu

Valas nimeltä Goliat

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Copyright © Cristina Sandu ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-31707-4

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Mutta mahtavin kaikista valasjäännöksistä oli sen sukupuuttoon kuolleen hirviön melkein ehjä luuranko, joka löydettiin vuonna 1842 Alabamassa, Judge Creaghin plantaasilla. Ällis­tyneet, hyväuskoiset orjat näkivät siinä taivaasta pudonneen ­enkelin luurangon.

Herman Melville, Moby-Dick

Jos ojentunut käsi ei kerro tarinaa, almua ei tule.

Romanialainen sananlasku

Tarinankertoja

Sinä päivänä kun Susi kuolee, taivas on paksu ja harmaa kuin savi. Asetan sanalistat pöydälle. Jotkin sanat ovat pitkiä enkä ole kuullut niitä koskaan ennen. Kumarrun niiden ylle koko vartalollani ja tunkeudun vieraisiin tavuihin. Valo alkaa kuultaa taivaan läpi kun pääsen viimeisen sivun loppuun. Tungen paperit laukkuun ja ajattelen: tämä päivä on samanlainen kuin kaikki muutkin päivät.

Huhtikuu tuoksuu jäältä ja hiekalta. Aurinko on sirppi taivaan nurkassa. Odottaessani metroa ja sitten liukuessani kurpitsanväriselle penkille Susi on yhä hengissä. Hän makaa peittoihin käärittynä Adidaksen verkkapuvussa, villasukat jalassa, toisen jalan sukka puolikkaan jalkaterän yllä roikkuen, ja nukkuu vuosia kestänyttä, vain wc- ja ruokataukojen pilkkomaa untaan. Jos peiton kulmaa nostaa, pistävä hien ja virtsan haju pöllähtää kasvoille kuin kevyt läpsäys.

Taivaan vaalea sirppi kasvaa repeytymäksi josta pisaroi valoa metron ikkunaan. Olen juuri avaamassa laukkuni ja vetämässä sanastoliuskat uudestaan esiin, kun Albert kiilaa ajatusteni tielle. On niin aikaista että hän nukkuu vielä ullakkoasunnossaan Drobeta-Turnu Severinin pohjoislaidalla. Mutta toisin kuin Suden, tämä ei ole hänen viimeinen aamunsa. Hän makaa sängyssään Ray Thomasin ja Diane Arbusin valokuvien katseessa (valokuvat ovat hänen suurin intohimonsa heti filosofian jälkeen, mutta etäinen sellainen, hän ei tunkeudu valokuviin kirjoittamalla niistä, luennoimalla niistä, analysoimalla­ Diane Arbusin pysähdyttäviä newyorkilaispotretteja kuten hän analysoi loogisia totuuksia), kirjat ja paperit pinottuina pöydälle jonka paljaat kohdat pöly peittää kuin hopeamatto, lattialla narisevat puulaudat joiden päällä me kerran tanssimme perinitsaa. Olin silloin kahdeksantoista ja hänen silmissään niin nuori, että hänen kasvonsa helahtivat katumuksenpunaisiksi kun hän kosketti tanssiessa kylkeäni.

Parin tunnin kuluttua Albert nousisi, ajaisi nopeasti partansa sillä välin kun mutterikeitin alkaisi täristä liedellä,­ vetäisi päälleen jonkin säntillisesti silitetyistä kaulus­paidoistaan, työntäisi sen helman tummien farkkujen sisään, kiristäisi vyön jonka päälle pieni vatsakumpu putoaa, puhaltelisi kahviinsa ja selailisi papereita joita tarvitsisi mukaansa. Sitten hän huomaisi että kello on jo paljon ja juoksisi kadulle jossa kevät kasvaa viikunapuiden oksilla.

Kalasatamassa lumisade alkaa uudelleen. Kävelen tutulle pakettiautolle lähinnä sillanpuomia, ja astun sisään raolleen jätetystä peräovesta. Tyttö istuu selkä ovelle päin sähkön­sinisessä aamutakissa. Toisella kädellä hän nojaa patjan reunaan, toisella tupakoi. Ikkunan läpi leikkaa auringon kiiloja. Diako­nissalaitoksen Katja alkaa etsiä laukustaan papereita.

”No niin, Beni, mikä vointi tänään?” Katja kysyy ja minä käännän. Beni on minua kolmetoista vuotta nuorempi mutta­ hänen kasvonsa ovat kuluneet. Väsymys on kasaantunut ­silmäpusseihin ja tunkeutunut ryppyihin suupielissä. Miehet ovat töissä, niin tämän leirin naiset aina sanovat, miehiämme on turha etsiä tähän aikaan päivästä sillä he ovat töissä nyt. Kuten Benin mies, laiha ja kapeakasvoinen. Silti hänen kätensä olivat suuret ja kovat; kun kättelimme, tunsin luitteni ratisevan. Beni kääntää hieman päätään, hitaasti ja nousematta seisomaan, niin että saa meidät juuri ja juuri näkökenttäänsä. Hän laskee tupakkaa pitelevän käden vatsalle joka pingottaa valtavana. Kuvittelen hänet makaamaan miehensä päälle, tämän luiden murskautuvan hänen muhkean vartalonsa alla, yksi kerrallaan.

”Kaksi. Niitä on kaksi, hyvä jumala, minä tiedän sen.”

”Beni, sinun… sano hänelle että hänen täytyy lopettaa tupakointi”, Katja sanoo ja näyttää siltä, että saattaa purskahtaa itkuun.

”Beni, sinun täytyy lopettaa tupakointi”, sanon, mutta pehmeästi, kuin kehottaen häntä pukeutumaan kunnolla.

Kestää puoli tuntia että saamme hänet lähtemään. Hyvin hitaasti hän kuoriutuu ulos aamutakistaan ja vetää päälleen ruskean poolopaidan, neonsiniset leggingsit, sujauttaa ranteensa ympärille käsilaukun kimmeltävän remmin ja tunkee laukkuunsa Nokian simpukkapuhelimen, tupakka-askin, sytyttimen sekä vähäiset, nenäliinapaketin kokoiseksi kuu­tioksi taitellut paperinsa. Hänen silmänsä mulkoilevat meitä murhaavasti, hän ei ole pyytänyt meidän apuamme ja nyt me pakotamme hänet kantamaan valtavan vatsansa ihmisten keskelle.

Aamuruuhka pakkautuu auton ympärille. Takapenkillä istuva Beni katsoo ikkunasta ulos. Lapsuus piilee vielä niskan untuvamaisissa, nutturasta karkaavissa kiharoissa. Hänen poolopaitansa kultahiput kimmeltävät kuin joulukorttien glitter. Katja kääntää auton radion kovemmalle. Hän on vihainen tupakoinnista.

Auto hidastaa Kätilöopiston pihaan. Tiedän jo että illalla kirjoittaisin päivästäni Albertille, huolimatta siitä että joka aamu päätän toisin. Vuosien ajan asioiden muuttuminen kokonaisiksi on vaatinut että kirjoitan niistä hänelle. Tai kerron puhelimessa katsellen kasvojani suuren viini­lasin pinnasta. En enää elättele toiveita siitä että hän pakkaisi nahkaisen matkalaukkunsa, sen muutaman viikon kokoisen, joka on juuri sopiva konferenssimatkoille ja vähän pidemmille tutkimusprojekteille. Ennen hän pysyi koko ajan liikkeessä, hänellä ei ollut lempikahviloita, kuntosaliasiakkuutta, kuukausi­lippua, kanta-asiakaskortteja. Mutta nyt hän on lakannut matkustamasta koska pelkää mitä hänen maassaan tapahtuu kun hän on poissa.

Katjalla kestää kauan pysäköidä. Hän on sellainen joka puhuu autolleen, etenkin suuttuessaan, hän kiroilee ja harmaa otsatukka heilahtelee tulistuneilla silmillä. Volvo yrittää nolostuneena ujuttautua vapaaseen parkkiruutuun. Beni huokailee mielenosoituksellisesti. Hänellä on jo tupakka valmiina sormissaan.

Lääkäri ei voi uskoa että Bianina Boceanu ei ole koskaan käynyt sairaalassa vaikka laskettu aika on jo kolmen viikon päästä. ”Ja voi luoja miten likainen”, hän nyrpistää nenäänsä kumarrellessaan Benin haarojen välissä. Muistan kaikki sanat ja käännän lääkärin lauseet mekaanisesti kuin huoneen nurkkaan asetettu kone, mutta jätän likaisuuden, metallisesti kalskahtavan murdărien, sanomatta. Katja on hakemassa Benille välipalaa sairaalan kahviosta ja hänen poissaolonsa saa Benin hengittämään rauhallisemmin, silloinkin kun lääkäri nyrpistää nenäänsä kohottaessaan sen hänen alapäästään.

Helsingissä ei pidetä mustalaisista. Mustalaiset varkaissa. Mustalaisleiri tyhjennettiin. Hätämajoitus keskellä Helsinkiä. He ovat todellisuudessa rikkaita ökylinnojen rakentajia, mustalaisparoneja jotka ajavat Bemarilla naisensa kerjäämään. Hesarin keskustelupalstalla joku sai mustalaisriesaa pohtiessaan loistavan idean: Nytpä keksin. Hyvä keino olis laittaa ne johonkin romuun, ajaa keskelle merta ja sitten tappi auki.

Beni on pettynyt koska toivoi tyttöä, mutta silti voitonriemuinen. Niitä on kaksi, hän tiesi sen ilman lääkäriäkin.

Viimeiseksi nousemme hissillä kerrokseen jossa kone nappaa syntymättömien sydämensykkeet. Beni makaa turhautuneena pedillä, tupakkaa himoiten. Hiki valuu pahoinvoinnin kalventamia kasvoja pitkin. Välillä hänen miehensä soittaa epäileväisenä niin pitkästä poissaolosta. Heidän keskusteluistaan olen ymmärtänyt miksi mies on aina huonolla tuulella: hän epäilee että lapset eivät ole hänen. Kestää kauan että sairaanhoitaja on tyytyväinen sydänkäyriin jotka piirtyvät koneen sylkemälle paperiarkille. Sitten, vihdoinkin, hän nyökkää­ hyväksyvästi. Pojat ovat sentään kunnossa. Autan Benin istumaan. ”Ismail ja Nicolas. Raamatusta. Annan toisen isälleni, saa viedä kotiin kesäksi.”

Kuulen Katjan askeleet käytävällä, sanat kun hän neuvottelee puhelimessa viraston kanssa tuista ja asunnosta. Pyyhin geeliä valtavalta luomien värittämältä vatsalta, ja Beni huokaisee kiitollisena. ”Saanko nyt lähteä kotiin?”

Kaikki alkaa valaasta.

Siitä miten satojentuhansien kilojen paino leikkaa valtameren sisusta. Majesteettinen, äänetön liuku indigonsinisen keskellä, humisevan Atlantin sisällä. Harmaa rosoinen selkä, joka on saanut kalastajat luulemaan sitä kallioksi ja kiinnittämään ankkurinsa sen uurteisiin, myötäilee hitaita liikkeitä. Uljas kapea evä kohoaa kuin yksinäinen valtikka. Meren­pohja siintää näkymättömissä vatsan alla.

Taru kertoo kaukaisen planeetan asukkaasta, joka tahtoo nähdä paremmin pikkuruisen maapallon. Hän liimaa silmänsä suurennuslasina toimivaan timanttiin ja näkee siniset ja vihreät läikät maapallon kyljissä, ja sen sisällä jonkin liikkuvan. Hän ojentaa kätensä ja poimii peukalolleen valaan.

Laiva on mitätön verrattuna valaaseen, ja niin pieni ettei sitä timantin läpi erota. Mutta sen varjo tunkeutuu röyhkeästi meren sisään, sen kylki kallistuu tuulessa aaltoja vasten. Sitten ensimmäinen harppuuna, terävä ja nopea syöksy Atlantin vatsaan, rikkoo vedenpinnan. Luodit tunkeutuvat paksuun lihaan. Äänetön sininen sälähtää rikki. Veri sekoittuu veteen. Valaan massiivinen ruho alkaa rimpuilla, riuhtoa vaahdon ja veren ja valosäilien myrskyssä, synnyttää valkoisina ja punaisina pärskiviä aaltoja joiden keskellä valas...