Tanskankielinen alkuteos Harpiks

Copyright © Ane Riel, Copenhagen 2015
Published with agreement with Copenhagen Literary Agency ApS, Copenhagen.

ISBN 978-952-7190-88-3

© Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2017

Denne oversættelse har fått stötte fra Nordisk Ministerråd.

kansi: Tuomo Parikka
taitto: Keski-Suomen Sivu Oy
paino: Tallinna Raaamatutrükikoda

Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
Meritullinkatu 21, 00170 Helsinki
www.aulakustannus.fi

Liv

Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut.

Kaikki oli silloin toisin. Isäni tavarat eivät vielä vieneet niin paljon tilaa, ettemme enää mahtuneet olohuoneeseen, eikä äitini ollut vielä niin iso, ettei hän enää päässyt makuuhuoneesta ulos. Siinä vaiheessa he olivat jo ilmoittaneet minut kuolleeksi, jotta minun ei tarvitsisi mennä kouluun.

Vai tapahtuiko tämä kaikki sitä ennen? En oikein osaa selittää, missä järjestyksessä mitäkin tapahtui. Ensimmäiset vuodet ihmisen elämässä tuntuvat niin loputtomilta. Nyt se nainen kertoo sen johtuvan siitä, että olen kokenut kaiken ensimmäistä kertaa – se tekee vaikutuksen, ja vaikutus vie paljon tilaa, hän sanoo.

Oli varmasti paljon sellaista, mikä täytti silloin elämäni, ja paljon sellaista, minkä koin ensimmäistä kertaa. Niin kuin se, että näin kun isoäitini tapettiin.

No, mutta joulukuusi riippui katossa. Siinä ei ollut mitään uutta, sillä isäni hinasi mielellään tavaroita kattoon käyttääkseen hyödyksi kaiken olohuoneen tilan. Lahjat hän pinosi rungon alle, ja siksi me toivoimme aina, että hän toisi kotiin pienen kuusen.

Tuona vuonna kuusi oli varmaankin aika pieni, sillä sen alle mahtui isoja lahjoja. Yksi niistä oli mielettömän hieno mäkiauto, jonka isäni oli rakentanut verstaassa ja johon äitini oli ommellut punaiset istuintyynyt. Äitini ja isäni tekivät aina lahjat itse. Siihen aikaan en vielä tiennyt, että muissa perheissä lapset saivat ostettuja lahjoja. Tuskin edes tiesin, että muissa perheissä oli lapsia, jotka saivat lahjoja. Emme juuri seuranneet muiden ihmisten elämää. Carl ja minä olimme iloisia siitä, mitä saimme, ja erityisen iloisia olimme isästämme ja äidistämme. Okei, Carl oli joskus heille vähän vihainen, vaikka ei osannutkaan sanoa, miksi.

Tuon vuoden jouluna oli uutta se, että isoäitini kuoli. Sitä emme olleet ennen kokeneet, eikä hän varmaan ollut kokenut sitä itsekään. Ainakin hän näytti hyvin hämmästyneeltä istuessaan vihreässä nojatuolissa tuijottaen joulukuusta silmääkään räpäyttämättä. Luultavasti hän katsoi sydäntä, jonka olin punonut ruskeasta paperista. Hän oli opettanut minut punomaan ennen kuin sanoi isälleni ne asiat, joita ei olisi pitänyt sanoa.

Olimme sitä mieltä, että hän voisi viettää jouluaaton luonamme ennen kuin lähettäisimme hänet takaisin, ja pitihän hänen saada lahjansakin. Okei, sitä mieltä isäni ja minä olimme. Enimmäkseen minä. Äitini suostui siihen vain siksi, että jankutin siitä.

Muistan, että isoäidin jalat olivat pallilla. Varmaankin muistan sen siksi, että istuin lattialla hänen edessään. Hänen violetit nailonsukkansa olivat niin ohuet, että näin niiden läpi hänen alushousunsa, ja ruskeat nauhakengät haiskahtivat vieläkin vähän imelältä, siltä aineelta, jonka piti suojata niitä sadesäältä. Kengät olivat ihan uudet, ne oli ostettu mantereelta, hän oli kertonut minulle. Lisäksi hänellä oli harmaa hame ja punainen pusero ja huivi, jossa oli valkoisia lokkeja. Olin löytänyt kaikki vaatteet hänen laukkunsa pohjalta ja vaatinut, että pukisimme hänet kauniiksi jouluaattoa varten. Olisi näyttänyt hullulta, jos hän olisi istunut siinä yöpaitasillaan.

Tuon illan jälkeen vihreässä nojatuolissa ei istunut ikinä kukaan. Me emme voineet.

Siinä oli liian paljon tavaraa.

Koska isoäitini ei voinut avata sanomalehtiin käärittyä pakettiaan, sain avata sen hänen puolestaan. Ensi silmäyksellä luulin, että isäni oli rakentanut hänellekin mäkiauton, koska paketissa oli pitkä puulaatikko, jonka alla oli pyörät. Mutta isäni olikin tehnyt arkun. Siinä ei ollut rattia eikä punaisia istuintyynyjä. Eikä kantta. Kansi ei ollut tarpeen, isäni sanoi. Arkussa ei ollut muuta kuin tyyny, jolla isoäitini oli aamulla tukehdutettu.

Kun olimme saaneet isoäidin pään tyynylle, tällä kertaa sen päälle, isäni työnsi hänet takaovesta ulos, kulman ympäri, halkopinon ohi ja tallin taakse pellolle. Carl ja minä seurasimme perässä mäkiautolla, ja minä tietenkin työnsin Carlia, muuten emme olisi hievahtaneetkaan. Äitini tuli viimeisenä. Hänen liikkumisensa kesti aina aikansa.

Oli pilkkopimeää, mutta olimme tottuneet liikkumaan ulkona pimeässä siellä, missä asuimme. Taivas oli varmaankin tuona jouluaattona raskaiden pilvien peitossa, koska tähtiä ei näkynyt, ja metsää tuskin erotti talon ja peltojen ympäriltä. Aamulla oli tuullut vähän, mutta nyt oli tyyntä, ja lumikin oli sulanut. Joulu oli näköjään päättänyt olla hiljainen ja pimeä.

Sitten me tuikkasimme isoäidin tuleen sytykkeillä ja sanomalehtipaperilla ja niillä pitkillä takkatulitikuilla, joilla emme muuten saaneet leikkiä (Carl leikki siitä huolimatta). Tietenkin olimme ottaneet isoäidiltä ensin kengät jalasta, nehän olivat ihan uudet ja suojattu sadesäältä.

Pian meidän oli pakko mennä kuumuuden takia kauemmas. Liekit loimottivat niin kirkkaasti, että juottokaukalo tuli näkyviin pimeästä aitauksen takaa ja vesakko erottui metsänreunassa. Kun katsoin ympärilleni, näin oman varjoni tanssahtelevan takanani tallin valaistua muuria vasten, ja näin isäni ja äidin ihan selvästi tulen loimotuksessa. He pitivät toisiaan kädestä.

Tuijotin taas isoäitiäni, joka paloi siinä valkoisine hiuksineen, ja yhtäkkiä mahaani kouraisi.

”Eikö häneen tosiaan satu?” kysyin.

”Ehei, älä ole huolissasi”, isäni sanoi. ”Hän ei tunne mitään. Häntä ei enää ole.”

Koska olin noussut mäkiautoon ja näin edelleen isoäidin makaavan laatikossaan, isäni vastaus kuulosti minusta vähän omituiselta. Toisaalta uskoin vakaasti kaiken, mitä isäni sanoi. Hän tiesi kaiken. Hän oli kertonut minulle, ettei pimeässä oikein voi tuntea kipua. Esimerkiksi kalat eivät tunteneet meren pohjassa, että tarttuivat koukkuumme, eivätkä kanit tunteneet pimeässä, kun ne menivät ansoihimme. ”Pimeys vie kivun”, isäni sanoi aina. ”Ja mehän otamme vain ne kanit, jotka käytämme.” Sen takia öisin metsästivät vain hyvät ihmiset, kuten me.

Joka tapauksessa se varmaankin piti paikkaansa, koska isoäitini ei sanonut mitään palaessaan. Yleensä hän kyllä huusi, jos oli satuttanut itsensä. En ollut koskaan kuullut kenenkään huutavan niin kovaa kuin sinä iltapäivänä, kun hän sai päähänsä kokonaisen laatikollisen tonnikalasäilykkeitä. Hän saattoi suuttua tosissaan.

Hän kyti vieläkin vähän seuraavana aamuna, kun kävimme katsomassa häntä. Tai pikemminkin hänen jäännöksiään, eihän hänestä ollut paljon jäljellä. Tavallaan olin vähän pahoillani kun hän oli poissa, sillä ajoittain oli ollut mukavaa kun hän asui meillä. Hänen lettunsa olivat ihania.

Kun kävin katsomassa häntä uudestaan myöhemmin päivällä, siellä ei ollut enää muuta kuin vähän tummaa multaa ja kärventynyttä ruohoa. Isäni sanoi, että oli siivonnut ja kaivanut loput maahan. Hän ei koskaan kertonut minulle, minne. Myöhemmin olen miettinyt, tekikö isäni oikein kun tukehdutti isoäidin tyynyllä. Isäni väitti, että teki. Muuten olisi käynyt paljon pahemmin.

Isoäitini ei sanonut paljon mitään silloin kun se tapahtui. Hän vain sätki vähän oudosti sängyssä, kunnes oli ihan kuollut – melkein samalla tavalla kuin kalat kun ne tukehtuivat jouduttuaan ilmaan ja makasivat jollan pohjalla. Silloin me kalautimme niitä päähän, jotta ne eivät kärsisi. Eihän kenenkään ollut tarkoitus kärsiä.

Onneksi isoäidin huoneessa oli tuona jouluaattoaamuna ihan pimeää. Häneen ei varmasti sattunut kun hänet tapettiin pimeässä, tai niin ainakin ajattelin silloin. Muutenkin se kävi äkkiä, sillä isäni painoi tyynyä kovaa. Joulukuusten kaataminen ja lautojen kantaminen ja tavaroiden raahaaminen ja huonekalujen rakentaminen olivat tehneet isästäni vahvan. Ehkä minäkin olisin voinut tehdä sen, sillä isäni sanoi aina, että olin uskomattoman vahva ikäisekseni ja ollakseni tyttö.

Oikeastaan en koskaan ajatellut, mikä olin. Luultavasti olin se, mitä he näkivät. Ja välillä näin sellaista, mitä he eivät nähneet.

*

Me asuimme Päässä, joka oli hyvin pieni saari ison saaren yläpuolella. Siellä asuimme vain me, ja me pärjäsimme omissa oloissamme.

Pään yhdisti pääsaareen kapea kannas, jota kutsuttiin Kaulaksi. Minullahan ei ole paljon ajantajua, mutta isälläni oli tapana sanoa, että meidän taloltamme kesti puoli tuntia kävellä reippaasti Kaulan poikki lähimpään talorykelmään, ja vartin enemmän, jos aikoi saaren isoimpaan kaupunkiin. Minusta Korsted oli valtavan iso, mutta isoäitini kertoi, että se oli hyvin pieni kaupunki verrattuna siihen kaupunkiin, joka oli mantereella. Ajatus niin isosta kaupungista pelotti minua. En tuntenut oloani turvalliseksi muiden ihmisten seurassa. Heistä ei koskaan tiennyt, isäni sanoi. Heihin ei voinut luottaa, vaikka he hymyilivätkin.

Pääsaaressa asuvissa muissa ihmisissä oli se hyvä puoli, että heillä oli kaikkea sitä, mitä me tarvitsimme, joten tavallaan emme sittenkään pärjänneet ilman heitä.

Kun isäni ei enää halunnut poistua Päästä yöllä, hän lähetti minut hakemaan meille tavaraa, mutta siihen mennessä hän oli jo kauan sitten opettanut minulle, mitä piti tehdä.

Alussa lähdimme yhdessä matkaan lava-autolla. Yleensä liikuimme keskellä yötä, koska silloin ihmiset nukkuivat sikeimmin. Saimme aina autolle hyvän piilopaikan, ja sitten hiivimme talojen pihoille ja löysimme tavaraa ladoista ja ulkorakennuksista, joskus myös olohuoneista ja keittiöistä ja sen sellaisista. Kerran olimme erään naisen makuuhuoneessa, ja hän oli niin humalassa, että uskalsimme ottaa hänen peittonsa. Myöhemmin mietin, mitä hän mahtoi ajatella kun heräsi ja peitto oli poissa. Isäni kertoi, että oli nähnyt naisen seuraavana päivänä Korstedin kadulla. Nainen oli näyttänyt vähän häkeltyneeltä, mutta ei ihmekään. Peitto oli hanhenuntuvaa, ja hän oli perinyt sen, isäni sanoi. Luuliko nainen ehkä, että se oli lentänyt pois itsestään?

Hanhenuntuvapeiton sai äitini, ja minä sain äitini vanhan peiton, jonka isäni oli saanut vaihtokaupassa oikein hienosta makkarapuristimesta aiemmin tuona vuonna. Se oli ankkaa. Muutaman kuukauden kuluttua haimme makkarapuristimen takaisin parturilta, sillä ei ollut tarkoitus, että hän saisi pitää sen. Parturi ja hänen vaimonsa nukkuivat yläkerrassa, ja keittiö ja makkarapuristin olivat pohjakerroksessa. He eivät edes lukinneet keittiön ovea, joten meidän oli helppo päästä sisään. Siinä vaiheessa kuvittelin, ettei parturia oikeastaan haitannut, vaikka tulimmekin hakemaan tavaroitamme – tai hänen tavaroitaan, tai kenen tavaroita ne nyt sitten olivat. Hänen vaimonsa haisi aina niin hirveältä. Haju tuntui keittiössä asti! Jos olisin ollut parturi, olisin halunnut, että joku veisi mieluummin vaimon kuin makkarapuristimen. Isäni sanoi, että se oli hajuvettä.

Äitini ankanuntuvapeitto haisi pitkään parturin vaimolta, mutta kun minä sain sen, se tuoksui luojan kiitos enimmäkseen äidiltäni, ei paljon ollenkaan hajuvedeltä eikä yhtään ankalta. Sen sijaan äitini uusi hanhenuntuvapeitto haisi aika paljon alkoholilta. Hän ei itse juonut koskaan väkevämpää kuin kermakahvia, ja lopussa hän joi vain vettä pumpusta, mutta siihen palaan myöhemmin.

Isäni osasi avata ovet ja ikkunat näppärästi. Hän sanoi oppineensa sen omalta isältään. En koskaan tavannut isoisääni, mutta tiedän, että hänen nimensä oli Silas. Isäni opetti minulle, miten se tehtiin, ja harjoittelin hullun lailla verstaassa avaamaan ovia ja ikkunoita, joita olimme löytäneet. Niitä oli paljon eteläsaaren kaatopaikalla, ja me otimme niitä mukaan niin paljon kuin lavalle mahtui. En ymmärrä, miksi ihmiset heittävät sellaisia menemään. Nehän voi korjata – ja avata ja sulkea, ja niillä voi leikkiä.

Me välttelimme niitä taloja, joihin oli asennettu uudet ovet, sillä niistä oli vaikea päästä sisälle, jos ihmiset olivat panneet ne lukkoon. Onneksi kovin monet saaren asukkaista eivät lukinneet oviaan. Mutta jos emme päässeet sisälle taloon, heillä oli yleensä aitta tai ulkorakennus, ja niin me löysimme sittenkin jotain, mitä ottaa mukaan. Kerran otimme porsaan. Meiltä puuttui porsas, ja talonpojalla oli todella monta, eikä hän mitenkään voinut syödä kaikkia itse. Silloin ihmettelin kun se ei päästänyt ääntäkään, ei edes pelon kiljahdusta, kun isäni nosti sen ylös. Mutta ehkä se johtui siitä, että isäni oli niin hyvä eläimille. Kaikille eläimille. Hän oli myös hyvä tappamaan niitä, niin etteivät ne huomanneet mitään. Se oli vain toinen tapa olla eläimille hyvä, hän sanoi.

Kun minun sitten piti lähteä yksin, en oikein tuntenut alussa oloani turvalliseksi. Viimeinen kerta isäni kanssa oli nimittäin mennyt huonosti. Olimme löytäneet tien varresta pari pitkää, ruostunutta rautapalkkia ja saaneet hinattua ne lavalle, mutta kun ajoimme kulman taakse eräässä pienessä kaupungissa, yksi niistä osui talon seinään ja päästi kovan metelin. Parissa talossa syttyi valot, mutta isäni ehti viime hetkellä kääntyä soratieltä pois ja pääsi pensasaidan suojaan, niin ettei kukaan nähnyt meitä. Seuraavana päivänä raahasimme rautapalkit yläkerran käytävään. Tietenkin täytyi pitää varansa, ettei niihin törmännyt paljain varpain.

Silloin olimme myös vähällä paljastua, mutta se oli minun syytäni. Satuin astumaan peltisepän autotallissa pölykapselin päälle. Piilouduin nurkkaan ja pidätin henkeäni, sillä kuulin, että peltiseppä avasi autotallin oven. Ellei hänen kissansa olisi juossut häntä kohti, hän olisi varmasti sytyttänyt valon ja huomannut minut. Sen sijaan hän ärähti kissalle. ”Mitä ihmettä, sinäkö täällä metelöit? Tule tänne!”

Kun pääsin ulos autotallista, isäni ilme oli epätoivoinen. Hän oli kuullut kaiken ulos, mutta hänellähän ei ollut aavistustakaan, että siellä oli ollut myös kissa.

Pian huomasin, että kannatti sittenkin lähteä yöretkille ilman isääni. Olin pienempi ja nopeampi, ja olin oppinut liikkumaan hiirenhiljaa. Liikuin kävellen tai juosten, sillä en ollut vielä tarpeeksi iso ajaakseni autoa enkä välittänyt polkupyörästä. Lisäksi näin pimeässä paljon paremmin kuin isäni. ”Olet kuin pöllö”, hän sanoi usein, ja niin olinkin, vaikka en osannutkaan lentää enkä kääntää päätäni ympäri. Olin harjoitellut molempia taitoja, kunnes tajusin, ettei minusta ikinä tulisi hyvä kummassakaan. Totta kai myös Carl opetteli. Häneltä se sujui vähän paremmin.

Äitini ei sanonut paljon mitään. Oikeastaan en usko, että hän piti siitä, että lähdimme ulos öisin, mutta hän piti siitä, mitä toimme kotiin. Varsinkin krouvin keittiön antimista.

*

Ensimmäisiä muistojani Päästä on tuoreen pihkan tuoksu: Eriskummallinen kutitus nenässä, tahmea tunne kämmenessä ja isäni outo ääni, joka kertoi minulle puun rungossa valuvasta mehusta. Se oli erikoista mehua, hän sanoi, sillä se pystyi suojelemaan hyökkäyksiltä ja parantamaan haavoja ja säilyttämään pieniä kuolleita eläimiä ikuisesti. Ja sitten muistan pienen elävän muurahaisen, joka kiipesi kaarnaa pitkin ylös, kiersi tahmeat, kultaiset pisarat ja katosi halkeamaan tullakseen hetken kuluttua näkyviin hieman ylempänä. Ylös ylös ylös.

Myöhemmin kuiskasin monelle vuotavalle puulle, että niiden haavat kyllä paranisivat, sillä pihka oli niiden parantaja ja suojelija. Puut olivat ystäviäni.

Ja muurahaiset olivat yhteisiä tuttaviamme. Niitä oli siellä aina, pieniä päättäväisiä olentoja, matkalla jonnekin. Puita ylös, puita alas, ruohikon poikki, pihamaan yli, keittiön poikki, ylös kaappiin, alas hunajaan, olohuoneen poikki, kotiin kekoon. Yleensä raahaten mukana ruokaa tai jotakin, mikä vaikutti käyttökelvottomalta – ja välillä kuollutta perheenjäsentä.

En todellakaan tiedä, sanoisivatko muut talomme takana kasvavia puita metsäksi, sillä miten monta puuta tarvitaan, ennen kuin niistä tulee metsä? Carlille ja minulle se oli metsä, valtavan iso metsä. Ei, se oli enemmän kuin metsä. Se oli hajujen ja äänten ja elämän rajaton maailma, ja jossakin kaukana se yhtyi leivosen laulun ja kanervikon ja rantavehnän maisemaan, joka puolestaan yhtyi mereen, joka jatkui äärettömänä ulappana.

Kesti kuitenkin aikansa ennen kuin löysin kanervikon ja meren. Alussa oli vain puu. Tämä ainoa, vuotava puu ja viisas muurahainen, joka kiersi tahmeaa kultaa, joka olisi voinut hukuttaa sen.

Myöhemmin huomasin muutkin puut: kuuset taivuttivat viuhkojaan maata kohti kuin kuunnellakseen, mitä se kuiskasi niille. Kuuset vaikuttivat aina niin surullisilta, ja vaikka jotkin niistä olivat kasvaneet käsittämättömän korkeiksi, minusta tuntui, että ne kurkottelivat edelleen kaihoisasti kohti sitä paikkaa, josta ne olivat nousseet. Männyt olivat aivan erilaisia. Ne olivat tiiviitä ja vahvoja, niillä oli sojottavat neulaset ja pulleat kävyt, ja minusta tuntui aina, etteivät ne välittäneet maasta pätkääkään. Olen varma, että ne katsoivat taivaaseen päin, ja ehkä ne olisivat ilomielin kohonneet ilmaan, jos ne olisivat tienneet, miten maasta noustaan. Haluan kuitenkin uskoa, että ne olisivat tulleet takaisin. Kuuluivathan ne kaikesta huolimatta Päähän niin kuin minäkin.

Luultavasti pidin eniten kuusista, vaikka pidin myös lentämisen ajatuksesta.

Ja sitten olivat kahinapuut. Ne piileskelivät neulaspuiden välissä, ja niillä oli hoikka, harmahtava runko, joka päättyi vihreisiin lehtiin. Niiden pienet, sahalaitaiset, sydämenmuotoiset lehdet helisivät kuin musiikki, kun tuulenvire osui niihin. Rakastin sitä ääntä niin paljon, että saatoin mennä istumaan kahinapuun alle odottamaan tuulta. Muistan selvästi, miten eräänä päivänä kauhistuin, kun lehdet yhtäkkiä putosivat syksyn ensimmäisellä huokauksella ja hajaantuivat maahan ympärilleni. Istuin siinä murtuneiden sydänten keskellä. Yritin kiinnittää ne takaisin oksiin (matalimpiin oksiin, sillä en ollut kovin iso), mutta kömpelöt ponnisteluni saivat vain entistä useammat lehdet irrottamaan otteensa. En ymmärtänyt ollenkaan ennen kuin kutsuin paikalle isäni, ja hän kertoi minulle kaiken.

Siitä lähtien metsä oli minulle maailman turvallisin paikka. Siellä ymmärsin, että kaikki tuli takaisin. Värit vuorottelivat vaaleanvihreästä tummanvihreäksi, leimuavan punaiseksi, kullanruskeaksi ja mustaakin mustemmaksi. Sitten niistä tuli multaa. Maa tarvitsi ravintoa saadakseen uuden elämän versomaan valoon. Pimeys seurasi valoa, ja valo seurasi pimeyttä. Sydämet kasvoivat uudestaan.

Nykyään luulen, että isäni oli onnellisimmillaan juuri siellä. Luonnon keskellä. Siellä hän pystyi hengittämään. Emme ole koskaan saaneet niin paljon ilmaa ja niin paljon päivänvaloa kuin silloin, ja olen varma, että hänellä oli auringonpaistetta mahassa niin kuin minullakin, kun makasimme selällämme metsässä ja katselimme puiden latvoissa laulavia lintuja. Tunsin kaikkien lintujen äänet, sillä äitini oli opettanut minulle aakkoslaulun. Ja vaikka laulu päättyikin å-kirjaimeen, halusin laulaa viimeiseksi ö-kirjaimen.

Haluan lopettaa laulun ö-kirjaimeen, koska ö on sama kuin saari. En å-kirjaimeen, koska å on sama kuin joki.

Välillä ajattelen, että kaikki se ilma piti isäni hengissä myöhemminkin. Ja kaikki se valo. Ehkä sitä voi varastoida myöhempää käyttöä varten, samoin kuin muistoja voi varastoida päähän – ja kasoittain näkkileipää ja keksiä apukeittiöön, sateenvarjoja ja pölykapseleita ja vanhoja gramofoneja keittiöön, kiristimiä ja kalaverkkoja ja säilyketölkkejä kylpyhuoneeseen, ja kangaspakkoja ja rautapalkkeja ja lannoitteita ja bensiinikanistereita ja sanomalehtiä ja mattoja käytävään, koneenosia ja jousipatjoja ja polkupyöriä ja nukketeattereita ja viuluja ja kananrehua olohuoneeseen, pyyhkeitä ja akvaarioita ja ompelukoneita ja kynttilöitä ja pinoittain kirjoja ja pikkuleipiä makuuhuoneeseen, ja viereen täytetty hirvenpää, ja kasettinauhoja ja peittoja ja kosteudenkerääjiä ja foliovuokia ja suolasäkkejä ja maalitölkkejä ja sankoja ja nalleja ja lapsia vanhaan konttiin?

Okei, kuulen kyllä, että tämä kuulostaa aika merkilliseltä, mutta sellaista meillä oli. Emme olleet ihan niin kuin muut, se minulle selvisi matkan varrella. Äitinikin tiesi sen. Nyt olen lukemassa kirjeitä, jotka hän oli säästänyt minua varten ohueen vihreään kansioon. Sen kannessa lukee ”Liville”.

Se on minun nimeni. Liv.

En halua lukea niitä kaikkia yhdellä kertaa. En pidä ajatuksesta, että ne loppuvat, ja siksi luen vain yhden kerrallaan. Minulla on runsaasti aikaa.

Isäni ei todellakaan ollut niin kuin muut.

Hän nimensä oli Jens.

Jens Haarder.

Rakas Liv

Panen tämän kansioon päällimmäiseksi. Olkoon se johdanto. Muut kirjeet voit lukea siinä järjestyksessä kuin haluat. Mitään järjestystä ei ehkä edes ole olemassa.

Minulla ei ole koskaan ollut rohkeutta kertoa sinulle kaikkea sitä, mitä olisin halunnut, ja sitten kun ääneni katosi, en enää voinut puhua. Osaan kuitenkin kirjoittaa, ja sinä osaat lukea – siitähän olen pitänyt huolen – ja jonakin päivänä haluat ehkä lukea ajatuksiani täältä. Ehkä. En tiedä, toivoisinko sitä. Toivon silti, että olet silloin tarpeeksi iso.

Olen jo kirjoittanut sinulle pari pitkähköä kirjettä, mutta tässä on myös muutama lyhyt kirje, oikeastaan vain pikainen muistiinpano, äkillinen päähänpisto. En tiedä, miten moni kirje päätyy mukaan. Tai mihin kaikki päätyy.

Piilotan kansion isältäsi. Niin lienee parasta. Jos työnnän kansion vuoteen reunan ja patjan väliin ja vedän peiton päälle, sitä ei huomaa, ja tällä tavoin se on minulla aina ihan vieressä, jos minulla on sinulle jotakin kerrottavaa.

Minun on entistä vaikeampi tavoittaa sitä. Olen niin painava enkä enää juuri pysty kääntymään. Minuun myös sattuu joka puolelle.

Anna anteeksi, jos kirjeitteni sisältö vaikuttaa sekavalta. Mutta sinähän osaat suunnistaa sekasotkussa ja ehkä ymmärrät kaiken. Ehkä ymmärrät myös isääsi.

Tiedäthän, että rakastan häntä. Tiedäthän myös, että jonakin päivänä hän mahdollisesti ottaa minut hengiltä. Ymmärrän sen, Liv. Ymmärrätkö sinä?

Rakkaasti, äitisi

PS En tiedä, sanoisinko elämäämme saduksi vai jännitystarinaksi. Ehkä se on vähän kumpaakin? Toivottavasti löydät siitä sadun.

Jens Haarder

Aikoinaan Jens Haarderia oli kutsuttu saaren komeimmaksi mieheksi, mutta vuosien kuluttua oli vaikea ymmärtää syytä. Osittain se johtui siitä, että hänen hiuksensa ja partansa rehottivat valtoiminaan, osittain siitä, että jossakin vaiheessa häntä alkoi olla hankala erottaa parran ja kaikkien hänen ympärilleen kerääntyneiden tavaroiden takaa. Kukaan ei olisi uskonut, että Jensille kävisi niin köpelösti.

Hänet oli tunnettu saaressa aina. Kaikki tiesivät, kuka hän oli. Hän herätti huomiota ajaessaan Korstedin läpi ikivanhalla lava-autollaan. Vanhemman ikäpolven ihmiset, toisin sanoen useimmat saaren asukkaat, tiesivät varsin hyvin, että jo hänen isänsä oli aikoinaan ajellut samalla lava-autolla. Yleensä auton kyydissä oli ollut vastakunnostettuja puuhuonekaluja tai koristelukypsiä joulukuusia. Ja Jens. Siellä se kaunis pieni poika oli istunut kaiken keskellä ja poukkoillut onnellisena matkoihinsa vailla häivääkään parrasta tai väkivallasta.

*

Alussa kaikki oli hyvin. Hän oli rakastettu lapsi, yhtä rakastettu kuin isoveljensä Mogens, ja molemmat pojat viettivät monin tavoin etuoikeutettua elämää äitinsä ja isänsä luona Päässä. He olivat toistensa parhaita ystäviä, Pää oli heidän leikkipaikkansa, ja sitten kun isäni opetti heidät auttamaan verstaassa, siitä tuli myös heidän työpaikkansa.

Poikien isä Silas oli monitaituri, mutta ennen muuta hän oli taitava puuseppä. Hän piti kunnia-asianaan tehdä aina parhaansa, ja hänelle puu oli arvokas luonnon ihme, ja hän kohteli puuta kunnioittaen siitä hetkestä lähtien, kun se versoi maasta siihen saakka kun se päätti päivänsä joko polttopuuna, lautoina, huonekaluina tai eläkkeelle jääneenä joulukuusena. Tai jatkoi elämäänsä hänen jälkeensä. Erityisesti valikoiduista puista tuli kauniisti koristettuja arkkuja, ja siten ne pystyivät palaamaan maahan, josta ne olivat aikojen alussa versoneet.

Molemmat pojat perivät isältään käsityöläisen lahjat, mutta siihen poikien yhtäläisyys sitten loppuikin.

Jens oli pojista nuorempi. Nuorempi, tummempi ja kauniimpi, hänen äitinsä ajatteli tarkkaillessaan keittiön ikkunasta pihalla leikkivä poikiaan. Mogens sen sijaan oli nokkelampi, ja se rauhoitti äitiä. Nyt heillä oli toivoa, että liike alkaisi menestyä, jahka pojat joskus ottaisivat sen haltuunsa. Else Haarder uskoi vanhemman poikansa liikemieslahjoihin ja oli hiljaa mielessään vakuuttunut siitä, että Mogens pärjäisi paremmin kuin isänsä.

Silas oli kyllä arvostettu puuseppä, mutta taloudenpitoa hän ei hallinnut. Rahaa tuli, mutta kaikki meni ennemminkin kaikenlaisiin käyttökelvottomiin tavaroihin kuin välttämättömien tarvikkeiden hankkimiseen, minkä olisi pitänyt olla hänen toimintansa varsinainen tavoite. Hän kävi tuon tuostakin asioimassa saaren kahdessa romukaupassa, ja lisäksi hänellä oli harvinainen kyky vainuta ladoista tavarat, joista muut halusivat päästä eroon. Niinpä Silas tuli aina kotiin mukanaan ilahduttavia löytöjä.

Vaimo ei yleensä hänen hankinnoistaan pitänyt, mutta Silas ei malttanut olla haalimatta lisää tavaraa. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että kaikelle olisi jonakin päivänä käyttöä. Täytyy vain osata ennakoida, hän sanoi, ja nähdä niiden mahdollisuudet! Kaikkein vähäpätöisimmilläkin tavaroilla saattoi olla odottamatonta arvoa. Eikö hän ehkä ollut tehnyt kahdestatoista vanhasta hevosenkengästä hienoa kynttiläkruunua? Se Elsen oli pakko myöntää. Se oli kieltämättä tavattoman kaunis ja erikoinen. Myöhemmin Silas oli onnistunut myymään pari samanlaista kesäasukkaille, ja niin hänellä oli varaa hankkia lisää hevosenkenkiä.

Silasin lahjakkuus ei rajoittunut vain puun veistämiseen, rakentamiseen tai sorvaamiseen, vaan hän osasi huolehtia puista myös ennen kuin ne joutuivat höylän alle. Hän hoiti kaikkia Pään puita ikään kuin olisi niiden biologinen isä. Omille pojilleen hän opetti rakkauttaan ja tietämystään, niin että Jens rakasti metsää sydämellään, Mogens ymmärryksellään. Jensille nousi pala kurkkuun, kun hän näki puita kaadettavan, Mogens puolestaan laski innokkaasti puutavaran arvon.

Silas Haarder itse piti tietysti paljon molemmista pojistaan, mutta ehkä sittenkin enemmän Jensistä.

Ajatus sekametsään istutetusta pienestä joulukuusilehdosta oli hänen kaikkien aikojen näkemyksellisin ideansa, tai ainakin se oli tuottoisin. Saaren vakituisilla asukkailla ja myös niillä muutamilla kesäasukkailla, jotka viettivät joulun huvilassaan, oli nyt paikka, josta hakea joulukuusia ja koristekuusia, ja Haarderin perheellä oli varaa hankkia lisää herkkuja joulupöytäänsä. Tämä tosin onnistui vain, mikäli Else Haarder ehti velkoa saatavat ennen kuin rahat hupenivat kaiken maailman turhuuteen.

Kuusilla oli yllin kyllin elintilaa, koska perheellä oli käytettävissään koko Pää. Muut eivät olleet kiinnostuneita niin syrjäisestä asuinpaikasta, eivät edes ennen kuin puut ja pensaat olivat alkaneet levitä hallitsemattomasti myös karjan laidunmaille. Sen sijaan he kävivät mielellään Päässä korjauttamassa jotakin tai ehkä vain rupattelemassa, vaikka kapean kannaksen yli olikin pitkä matka kävellä tai ajaa. Saaren muut asukkaat pitivät Silasista. Hänen osaamistaan arvostettiin, ja hänen pienet erikoispiirteensä herättivät hilpeyttä. Kaikki tiesivät, että hän puhui puilleen, ja asiakkaat kuuntelivat mielellään, kun hän mutisi joulukuusilleen hyvästit ennen kuin luopui niistä. Sen jälkeen hän hieroi käsiään joulukuun pakkasessa onnettoman näköisenä sillä välin kun vaimo otti vastaan maksun.

Silas ei ollut mikään tavallinen mies, mutta hänen hyvyyttään ei epäilty, ja hänen veistämänsä arkut olivat niin kauniita, että niissä hautaamista pidettiin melkein etuoikeutena.

Kukaan muu kuin Silas ja hänen nuorempi poikansa ei tiennyt, että arkut oli koeajettu ennen kuin ne luovutettiin asianomaiselle vainajalle. Aina kun arkku oli valmis, Silas hiipi poikansa kanssa seuraavana yönä verstaaseen sillä välin kun Else Haarder ja Mogens nukkuivat sikeästi. Silas ja Jens menivät arkkuun makaamaan, Silas alimmaiseksi ja Jens hänen mahansa päälle, pimeyteen ja tuoreen puun tuoksuun kääriytyneinä.

Mitään sen mukavampaa ja turvallisempaa Jens ei osannut kuvitellakaan. Ja jopa monta vuotta myöhemmin, kun arkkuhetket olivat enää epäselviä lapsuudenmuistoja, hän pystyi palauttamaan tunnelman mieleensä. Pimeys oli luotettava ystävä. Rakastava syleily.

He juttelivat aina vähän pyöräkauppiaasta tai leipurista, tai kuka nyt olikaan juuri kuollut ja pääsisi pian arkkuun makaamaan. Silas tunsi useimmat pääsaaren asukkaat, tai hän tunsi jonkun, joka tunsi heidät. Ei niin, että hän juorusi. Hän puhui vainajista aina vain hyvää, kuten sellaista, että leipuri oli pitänyt hyvää huolta rotistaan tai että postimestarilla oli ollut niin paljon rakkautta vaimolleen, että sitä oli ollut pakko jakaa eteläsaaressa myös kolmelle muulle naiselle.

Silas kertoi nuorimmaiselleen, että Korstedin pormestari oli monta vuotta piilottanut tilalleen tavaroita, joita sai tulla hakemaan, mutta vain jos osasi olla hiirenhiljaa ja näkymätön eikä sanonut kenellekään jälkeenpäin, ei edes pormestarille itselleen. Tällainen pieni hauska leikki pormestarilla oli ollut asiaan vihkiytyneiden kanssa. Hänen kuolemansa jälkeen saaressa oli muita, jotka veivät leikkiä eteenpäin, mutta koko touhu oli hyvin salaista, eikä Jens missään tapauksessa saanut mainita sitä Mogensille tai muille. Ei varsinkaan äidilleen, joka ei välittänyt sellaisista leikeistä.

Mikä arkussa sanottiin, pysyi arkussa. Se oli sopimus.

Sen sijaan kaikki se, mikä arkussa tehtiin, ei pysynyt siellä. Sinä yönä kun he kokeilivat arkkua leipuria varten, Jens sai yhtäkkiä päähänpiston vähän ennen kuin kömpi isänsä luo. Hän ...