1. LUKU
Ihmisen uusi tehtävälista

Kolmannen vuosituhannen sarastaessa ihmiskunta herää, venyttelee ja hieroo silmiään. Sen mielessä ajelehtivat edelleen ikävän painajaisen rippeet. ”Siinä näkyi jotain, jossa oli piikkilankaa, ja sitten valtavia sienenmuotoisia pilviä. No jaa, se oli vain pahaa unta.” Ihmiskunta menee kylpyhuoneeseen, pesee kasvonsa ja tarkastelee peilistä ryppyjään, valmistaa kupillisen kahvia ja avaa kalenterinsa. ”Katsotaanpa, mitä on tänään tehtävälistalla.”

Vastaus tähän kysymykseen säilyi vuosisatoja muuttumattomana. Samat kolme ongelmaa askarruttivat 1900-luvun Kiinan, keskiajan Intian ja muinaisen Egyptin asukkaita. Nälänhädät, kulkutaudit ja sodat olivat aina listan kärjessä. Sukupolvi toisensa jälkeen ihmiset ovat rukoilleet jokaista mahdollista jumalaa, enkeliä ja pyhimystä ja keksineet lukemattomia työkaluja, instituutioita ja yhteiskuntajärjestelmiä – mutta miljoonat ovat silti edelleen kuolleet nälkään, epidemioihin ja väkivaltaan. Monet ajattelijat ja profeetat ovat historian mittaan tulleet siihen tulokseen, että nälänhätien, kulkutautien ja sotien täytyy olla erottamaton osa Jumalan kosmista suunnitelmaa tai omaa epätäydellistä luontoamme, eikä mikään muu kuin maailmanloppu voi vapauttaa meitä niistä.

Kolmannen vuosituhannen koittaessa ihmiskunta on kuitenkin herännyt ihmeelliseen oivallukseen. Ihmiset tulevat vain harvoin ajatelleeksi, että viime vuosikymmenten kuluessa olemme onnistuneet saamaan nälänhädät, tautiepidemiat ja sodat hallintaan. Ei näitä ongelmia tietysti kokonaan ole ratkaistu, mutta ne on muutettu käsittämättömistä ja hallitsemattomista luonnonvoimista hallittavissa oleviksi haasteiksi. Meidän ei enää tarvitse rukoilla jumalaa tai pyhimystä pelastamaan meidät niiltä. Tiedämme varsin hyvin, mitä on tehtävä nälänhädän, kulkutautien ja sotien torjumiseksi – ja tavallisesti myös onnistumme siinä.

Toki on ollut merkittäviä epäonnistumisiakin, mutta sellaisen sattuessa emme enää kohauta olkiamme ja sano: ”No, sillä tavoin asiat menevät tässä epätäydellisessä maailmassamme” tai ”Tapahtukoon Jumalan tahto”. Kun nälänhätä, kulkutautiepidemia tai sota iskee, ajattelemme pikemminkin, että joku on hoitanut hommansa huonosti, perustamme tutkimuskomission ja päätämme suoriutua ensi kerralla paremmin. Ja se todellakin toimii. Tämänkaltaisia katastrofeja tapahtuu yhä harvemmin. Ensimmäistä kertaa historiassa ihmisiä kuolee enemmän ylensyöntiin kuin nälkään, enemmän vanhuuteen kuin tarttuviin tauteihin, ja useammat ihmiset tekevät itsemurhan kuin heitä kuolee sotilaiden, terroristien ja rikollisten surmaamina. 2000-luvun alussa keskimääräisen ihmisen tappaa paljon todennäköisemmin ylensyönti McDonald’sissa kuin pitkäaikainen kuivuus, ebola tai al-Qaidan isku.

Niinpä vaikka presidenttien, suuryritysten johtajien ja kenraalien päiväohjelma täyttyykin yhä taloudellisista kriiseistä ja sotilaallisista konflikteista, historian kosmisessa mittakaavassa ihmiskunta voi nostaa katseensa kohti uusia tulevaisuudennäkymiä. Jos nälänhädät, taudit ja sodat todellakin ollaan saamassa hallintaan, mitä nousee niiden tilalle ihmiskunnan asialistan kärkeen? Samalla tavoin kuin palomiesten on tehtävä maailmassa, jossa ei ole tulipaloja, ihmiskunnan on 2000-luvulla esitettävä itselleen ainutkertainen kysymys: mihin me nyt ryhdymme? Mikä edellyttää huomiotamme ja kekseliäisyyttämme tässä terveessä, hyvinvoivassa ja sopusointuisessa maailmassa? Kysymyksestä tulee vielä polttavampi, kun otetaan huomioon se valtava uusi mahti, jonka bioteknologia ja informaatioteknologia meille antavat. Mitä teemme kaikella sillä vallalla?

Ennen kuin vastaamme tähän kysymykseen, on tarpeen sanoa vielä muutama sana nälänhädistä, kulkutaudeista ja sodista. Väite, jonka mukaan olemme saamassa ne hallintaan, saattaa kuulostaa monista tyrmistyttävältä, äärimmäisen naiivilta tai kenties jopa tunteettomalta. Entä ne miljardit ihmiset, joiden on yhä tultava toimeen alle kahdella dollarilla päivässä? Entä Afrikassa edelleen jatkuva AIDS-kriisi tai Syyriassa ja Irakissa riehuvat sodat? Näihin kysymyksiin vastataksemme tarkastelemme vielä hetken lähemmin 2000-luvun alun maailmaa, ennen kuin lähdemme tutkimaan ihmiskunnan asialistaa tulevina vuosikymmeninä.

Biologinen köyhyysraja

Aloittakaamme nälänhädästä, joka on tuhansien vuosien ajan ollut ihmiskunnan pahin vihollinen. Viime aikoihin asti suurin osa ihmisistä on elänyt biologisella köyhyysrajalla, jonka alapuolelle pudonneet ihmiset kuolivat vajaaravitsemukseen tai suoranaiseen ruoan puutteeseen. Pieni erehdys tai vastoinkäyminen saattoi merkitä kuolemantuomiota kokonaiselle perheelle tai kylälle. Rankkasateiden tuhotessa vehnäsadon tai rosvojen varastaessa vuohilauman sinä ja läheisesi olisitte voineet kuolla nälkään. Epäonni tai kollektiivisen tason tyhmyys aiheuttivat laajoja nälänhätiä. Kun muinaista Egyptiä tai keskiaikaista Intiaa koetteli pitkäaikainen kuivuus, ei ollut tavatonta, että 5–10 prosenttia väestöstä menehtyi. Elintarvikevarastot hupenivat, lisäruoan tuominen muualta oli liian hidasta ja kallista, ja hallitukset olivat liian heikkoja pystyäkseen korjaamaan tilanteen.

Kun avaa minkä tahansa historiakirjan, törmää todennäköisesti kauhistuttaviin kuvauksiin nääntymäisillään olevista väestöistä, jotka nälkä on ajanut järjiltään. Huhtikuussa 1694 eräs ranskalainen virkamies Beauvaisin kaupungissa kuvaili nälänhädän ja pilviin nousseen ruoan hinnan vaikutuksia kirjoittamalla, että hänen hallintoalueellaan oli nyt ”loputtomasti sielupoloja, jotka ovat nälän ja epätoivon heikentämiä ja kuolemassa puutteeseen, koska ilman työtä tai ammattia heillä ei ole varaa ostaa leipää. Yrittäessään edes hiukan pitkittää elämäänsä ja lievittää nälkäänsä tämä köyhä väki syö epäpuhtaita asioita, kuten kissoja ja nyljettyinä tunkiolle viskattujen hevosten lihaa. [Jotkut syövät] verta, joka virtaa teurastettaessa lehmiä ja härkiä, ja sisälmyksiä, joita keittäjät heittävät kaduille. Toiset köyhät kurjimukset syövät nokkosia ja rikkakasveja tai juuria ja yrttejä, joita he keittävät vedessä.”1

Sama näytelmä toistui koko Ranskassa. Huono sää oli edeltävinä kahtena vuotena tuhonnut sadon koko kuningaskunnassa, niin että kevääseen 1694 tultaessa viljavarastot olivat tyhjät. Rikkaat perivät kiskurihintoja kaikista elintarvikkeista, joita olivat onnistuneet haalimaan, ja köyhiä kuoli laumoittain. Noin 2,8 miljoonaa ranskalaista – 15 prosenttia väestöstä – kuoli nälkään vuosien 1692 ja 1694 välillä, samaan aikaan kun Aurinkokuningas Ludvig XIV pelehti rakastajattariensa kanssa Versaillesissa. Seuraavana vuonna, 1695, nälänhätä iski Viroon, jossa se tappoi viidenneksen väestöstä. Vuonna 1696 oli vuorossa Suomi, jossa kuoli ¼–⅓ kansasta. Skotlantia piinasi vuosina 1695–1698 vakava nälänhätä, ja eräät alueet menettivät jopa 20 prosenttia asukkaistaan.2

Useimmat lukijoista todennäköisesti tietävät, miltä tuntuu, kun lounas jää väliin, kun paastoaa uskonnon edellyttäminä aikoina tai kun elää muutaman päivän ajan kasvissmoothieilla kokeillessaan uutta ihmedieettiä. Mutta miltä tuntuu, kun ei ole syönyt päiväkausiin eikä ole mitään tietoa, mistä voisi saada seuraavan ruoanmurenan? Useimmat nykypäivän ihmiset eivät ole koskaan kokeneet tätä sietämätöntä piinaa. Esi-isillemme se oli valitettavasti liiankin tuttu. Kun he anelivat Jumalalta: ”Päästä meidät nälänhädästä!”, he ajattelivat juuri tätä kärsimystä.

Teknologinen, taloudellinen ja poliittinen kehitys on viimeksi kuluneina vuosisatoina luonut yhä tukevamman turvaverkon ihmiskunnan ja biologisen köyhyysrajan välille. Laajat nälänhädät koettelevat edelleen ajoittain joitain alueita, mutta ne ovat poikkeuksellisia ja lähes aina seurausta ihmisten harjoittamasta politiikasta eivätkä luonnonkatastrofeista. Vaikka ihminen menettäisi työpaikkansa ja kaiken omaisuutensa, suurimmassa osassa planeettaa hän ei silti kuole nälkään. Yksityiset vakuutusjärjestelmät, valtion virastot ja kansainväliset kansalaisjärjestöt eivät ehkä pysty nostamaan häntä pois köyhyydestä, mutta ne antavat hänelle niin paljon päivittäisiä kaloreja, että hän pysyy hengissä. Kollektiivisella tasolla maailmanlaajuinen kauppaverkosto muuttaa kuivuudet ja tulvat bisnesmahdollisuuksiksi ja mahdollistaa sen, että ruokapula pystytään ratkaisemaan nopeasti ja edullisesti. Silloinkin kun sodat, maanjäristykset tai tsunamit tuhoavat kokonaisia valtioita, nälänhätä onnistutaan yleensä torjumaan kansainvälisin toimin. Vaikka sadat miljoonat ihmiset joutuvat yhä kokemaan melkein joka päivä nälkää, useimmissa maissa vain hyvin harvat ihmiset tosiasiassa kuolevat nälkään.

Köyhyys aiheuttaa kuitenkin monia muita terveysongelmia, ja aliravitsemus lyhentää elinajanodotetta jopa maapallon rikkaimmissa maissa. Esimerkiksi Ranskassa kuusi miljoonaa ihmistä (noin 10 prosenttia väestöstä) kärsii epävarmasta ravinnonsaannista. He eivät aamulla herätessään tiedä, saavatko he lounasaikaan mitään syödäkseen, he menevät usein nälkäisinä nukkumaan, ja ravinto, jota he onnistuvat hankkimaan syödäkseen, on yksipuolista ja epäterveellistä – se sisältää paljon tärkkelystä, sokeria ja suolaa mutta ei riittävästi proteiinia ja vitamiineja.3 Epävarma ravinnonsaanti ei kuitenkaan ole sama asia kuin nälänhätä, eikä 2000-luvun alun...