etukansi.jpg

Bazar Kustannus Oy

www.bazarkustannus.fi

Suomentanut Sanna van Leeuwen

Saksankielinen alkuteos Das Lied der Maori

© 2008 by Bastei Lübbe GmbH & Co. KG, Köln

Suomenkielisen kannen suunnittelu Nic Oxby

ISBN 978-952-279-486-4

Taitto Jukka Iivarinen / Vitale

Tämä on Bazar Kustannus Oy:n vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

PERIJÄTÄR

Queenstown ja Canterburyn tasanko
1893

1

”Oletteko te rouva O’Keefe?”

William Martyn katsoi häkeltyneenä siroa punahiuksista tyttöä, joka toivotti hänet tervetulleeksi matkustajakodin vastaanotossa. Kullankaivajaleirin miehet olivat kuvanneet Helen O’Keefen iäkkäämmäksi rouvashenkilöksi, suorastaan lohikäärmeeksi, joka oli alkanut syöstä tulta vanhoilla päivillään. Helen-neidin hotellissa vallitsi tiukka kuri, sanottiin. Tupakointi oli kielletty, alkoholi samaten, ja vastakkaista sukupuolta oleville vieraille oli ehdoton porttikielto, ellei ollut esittää vihkitodistusta. Kullankaivajien tarinoinnin pohjalta William oli odottanut pikemmin vankilaa kuin matkustajakotia. Kirppuja ja lutikoita Helen-neidin paikassa ei kuitenkaan ollut, kylpytupa kylläkin.

Se olikin ratkaiseva syy, miksi William oli viitannut kintaalla tuttaviensa varoituksille. Vietettyään kolme päivää vanhalla lammastilalla, jonka kullankaivajat olivat omineet majapaikakseen, hän oli valmis mihin vain päästäkseen eroon syöpäläisistä. Siitä hyvästä hän sietäisi vaikka ”lohikäärme” Helen O’Keefeä.

Häntä vastassa ei kuitenkaan ollut mikään hirviö, vaan tavattoman sievä vihreäsilmäinen tyttölapsi, jonka kasvoja kehysti kesytön kullanpunainen kihararyöppy – kaiken kaikkiaan ilahduttavin näky sen jälkeen, kun William oli astunut laivasta Uuden-Seelannin Dunedinissa. Hänen mielialansa, joka oli ollut pohjalukemissa jo viikkoja, kohosi huomattavasti.

Tyttö nauroi.

”En, minä olen Elaine O’Keefe. Helen on isoäitini.”

William hymyili. Hän tiesi, että hänen hymynsä teki vaikutuksen. Irlannissakin tyttöjen kasvoille oli aina tullut eloa, kun he olivat huomanneet ilkikurisen pilkkeen hänen sinisissä silmissään.

”Voi, sehän on melkein harmi. Aloin jo kehitellä liikeideaa: vettä Queenstownista – löytäkää nuoruuden lähde!”

Elaine hihitti. Hänellä oli kapeat kasvot ja lukuisten pisamien peittämä pieni, ehkä hivenen liian terävä nenä.

”Teidän pitäisi lyöttäytyä yhteen isäni kanssa. Hänkin viljelee samanlaisia mainoslauseita. Lapio hyvin, kaikki hyvin. Kullankaivajat, ostakaa varusteenne O’Kayn tavaratalosta!”

”Panen sen korvan taakse”, William lupasi ja todellakin painoi nimen mieleensä. ”Mutta miten on? Saanko huoneen?”

Tyttö epäröi. ”Oletteko kullankaivaja? Tuota... no, onhan meillä vapaita huoneita, mutta ne ovat melko kalliita. Useimmilla kullankaivajilla ei ole varaa asua täällä...”

”Näytänkö minä siltä?” William kysyi mukamas tuikeasti ja kurtisti otsaansa vaalean, tuuhean hiuskuontalon alla.

Elaine tarkasteli häntä nyt kainostelematta. Ensi silmäykseltä mies ei juurikaan eronnut kullankaivajista, joita Queenstownissa näki päivittäin. Hän näytti vähän likaiselta ja nuhjuiselta vahakangastakissa, sinisissä denimhousuissa ja tukevissa saappaissa. Kauppiaan tyttärenä Elaine kuitenkin tunnisti vaateparren laadukkaaksi: avoimen päällystakin alta näkyi kallis nahkatakki, jaloissa oli nahkaiset säärisuojukset, saappaiden materiaali oli korkealaatuista ja leveälierisen stetsonin hattunauha oli punottu hevosen jouhista. Se kaikki oli maksanut pienen omaisuuden. Myös satulalaukut, jotka mies oli ensin heittänyt rennosti oikealle olkapäälleen mutta laskenut nyt lattialle jalkojensa väliin, näyttivät olevan tukevaa ja kallista työtä.

Se kaikki ei ollut lainkaan tyypillistä onnenonkijoille, joita tuli etsimään kultaa Queenstownin joista ja vuorilta, sillä vain harvat heistä rikastuivat. Suuri enemmistö lähti kaupungista ennemmin tai myöhemmin yhtä köyhänä ja rähjäisenä kuin oli tullutkin. Se johtui osaltaan siitäkin, etteivät miehet yleensä panneet valtaustensa tuottoja säästöön vaan tuhlasivat ne Queenstownissa saman tien. Vaurastumaan olivat päässeet kunnolla vain ne, jotka olivat asettuneet tänne pysyvästi ja perustaneet oman liikkeen, kuten Elainen vanhemmat olivat tehneet. Menestyviä yrityksiä olivat myös Helen-neidin täysihoitola, Stuart Petersin paja ja vuokratalli, Ethanin posti- ja lennätintoimisto – ja ennen kaikkea tietysti huonomaineinen mutta yleisesti suosittu pubi Main Streetillä ja sen yläkerrassa toimiva ilotalo nimeltä Daphne’s Hotel.

William kesti kärsivällisesti Elainen arvioivan katseen ja vastasi siihen hieman kiusoittelevalla hymyllä. Elaine katsoi poikamaisia kasvoja, joiden poskiin virnistys koversi hymykuopat. Partansakin mies oli ajanut. Se oli myös epätavallista. Useimmat kullankaivajat tarttuivat partaveitseen korkeintaan viikonloppuna, kun Daphnella oli tanssit.

Elaine päätti härnätä tulokasta vähän saadakseen hänet paljastamaan enemmän itsestään. ”Ainakaan te ette haise yhtä vahvasti kuin useimmat heistä.”

William hymyili. ”Tähän asti olen voinut peseytyä järvessä aivan ilmaiseksi. Mutta minulle on kerrottu, ettei se onnistu enää pitkään, sillä sää käy kylmäksi. Haju muuten tuntuu houkuttelevan kultaa. Ne, jotka peseytyvät harvimmin, poimivat joesta isoimmat hiput.”

Elainea nauratti. ”Älkää sentään ottako heistä esimerkkiä, tai joudutte kahnauksiin mummin kanssa. Tässä, jos täyttäisitte tämän...” Hän työnsi miehen eteen asiakaskortin ja koetti vilkuilla tiskin yli vaikuttamatta liian uteliaalta. Hän seurasi vaivihkaa, miten William täytti lennokkaasti tietojaan lomakkeelle. Sekin oli erikoista: harvat kullankaivajat osasivat kirjoittaa yhtä sujuvasti.

William Martyn... Elainen sydän hypähti, kun hän luki nimen. Miten kaunis nimi.

”Mitä minun tähän pitäisi kirjoittaa?” William kysyi ja osoitti kohtaa, jossa kysyttiin kotiosoitetta. ”Olen vasta tullut maahan. Tämä on ensimmäinen osoitteeni Uudessa-Seelannissa.”

Enää Elaine ei kyennyt salaamaan kiinnostustaan. ”Ihanko totta? Mistä te sitten tulette? Ei, antakaa minun arvata. Niin minun äitinikin aina tekee, kun meillä on uusia asiakkaita. Korostuksesta voi kuulla, mistä he ovat kotoisin...”

Useimpien maahanmuuttajien kotiseutu oli helppo arvata. Tietysti joskus saattoi erehtyäkin. Elainen mielestä esimerkiksi ruotsalaiset, hollantilaiset ja saksalaiset kuulostivat melkein samalta. Mutta irlantilaiset ja skotlantilaiset hän yleensä pystyi erottamaan vaivatta, ja lontoolaiset oli erityisen helppo tunnistaa. Ekspertit osasivat nimetä puheenparren perusteella kaupunginosankin. Williamia oli kuitenkin hankala sijoittaa mihinkään. Hän kuulosti englantilaiselta, mutta jollain tavalla hän puhui pehmeämmin, venytti vokaaleja hiukan enemmän.

”Te tulette Walesista”, Elaine koetti onneaan. Hänen äidinäitinsä Gwyneira Warden McKenzie oli walesilainen, ja Williamin ääntämys oli hiukan samantapainen. Gwyneira ei kylläkään puhunut vahvaa murretta. Hän oli maa-aatelisen tytär, ja puhdas englannin kieli oli ollut hänen opettajilleen sydämen asia.

William pudisti päätään, mutta ei hymyillyt kuten Elaine oli toivonut. ”Mistä te senkin keksitte?” hän kysyi. ”Olen irlantilainen, Connemaran kreivikunnasta.”

Elaine punastui. Sitä hän ei olisi ikinä arvannut, vaikka kultakentillä oli paljon irlantilaisia. Mutta he puhuivat melko leveää murretta, kun taas William puhui huolitellusti.

Kuin korostaakseen alkuperäänsä mies kirjoitti nyt ruutuun isoilla kirjaimilla viimeisimmän kotiosoitteensa: Martyn’s Manor, Connemara.

Se ei kuulostanut pienviljelijän tilalta, herraskartanolta pikemminkin...

”Näytän teille sitten huoneenne”, Elaine sanoi. Itse asiassa hänen ei kuulunut opastaa hotellivieraita huoneisiin itse, miespuolisia varsinkaan. Helen-mummi oli teroittanut, että siihen tehtävään oli aina kutsuttava sisäpalvelija tai jompikumpi tytöistä, mutta tämän miehen vuoksi Elaine teki mieluusti poikkeuksen. Hän astui esiin vastaanottotiskin takaa ja suoristi ryhtinsä niin kuin hänen isoäitinsä opetusten mukaan hienon naisen kuului: pää luontevan sulokkaasti pystyyn, olkapäät taakse. Eikä missään tapauksessa saanut langeta siihen viekoittelevaan, keinahtelevaan kävelytyyliin, jota Daphnen tytöt mieluusti esittelivät!

Elaine toivoi, että hänen vasta puolitiehen kehittynyt povensa ja nyöritetty, hyvin kapea uumansa pääsivät oikeuksiinsa. Hän oli käyttänyt korsettia vasta vähän aikaa ja totta puhuen inhosi sitä. Mutta jos se saisi tämän miehen huomaamaan hänet...

William seurasi Elainea iloisena siitä, ettei tyttö voinut nähdä hänen kasvojaan. Olihan hänen vaikea olla tuijottamatta halukkaasti tytön siroa mutta oikeista kohdista jo pehmeästi pyöristynyttä vartta. Vankilassa vietetty aika, sitten kahdeksan viikon merimatka ja ratsastus Dunedinista Queenstownin kultakentille... melkein neljään kuukauteen hän ei ollut päässyt lähellekään naista.

Se oli käsittämättömän pitkään. Alkoi olla aika saada korjaus asiaan! Kullankaivajaleirin pojat olivat tietysti ylistäneet Daphnen tyttöjä, he kuulemma olivat kohtalaisen sieviä ja huoneet puhtaita. Tämän suloisen pikku punapään kosiskeleminen miellytti Williamia kuitenkin huomattavasti enemmän kuin pikainen tyydytys ilotytön sylissä.

Hän piti myös huoneesta, jonka oven Elaine avasi hänelle. Se oli siisti ja kalustettu yksinkertaisesti mutta viehättävästi vaaleilla puuhuonekaluilla. Seinillä oli tauluja, ja vesiruukku oli valmiina peseytymistä varten.

”Voitte käyttää myös kylpytupaa”, Elaine selitti ja punastui hienoisesti. ”Mutta se teidän on varattava etukäteen. Kysykää mummilta, Marylta tai Laurielta.”

Elaine kääntyi lähteäkseen, mutta William pidätteli häntä lempeästi. ”Enkö voi saman tien kysyä teiltä?” hän tiedusteli pehmeällä äänellä ja katsoi tyttöä tarkkaavaisesti.

Elaine hymyili imarreltuna. ”Ei se käy, en yleensä ole täällä töissä. Olen vain tänään mummin apuna. Mutta... no, tavallisesti auttelen O’Kayn tavaratalossa. Isäni omistaa sen.”

William nyökkäsi. Tyttö ei siis ollut ainoastaan sievä, vaan myös hyvästä perheestä. Elaine miellytti häntä yhä enemmän. Joka tapauksessa hän tarvitsi erinäisiä tarvikkeita kullankaivuun.

”Täytyypä tulla pistäytymään”, William sanoi.

Elaine suorastaan leijaili portaat alas. Hänen sydämensä tuntui muuttuneen kuumailmapalloksi, joka kohosi reippaassa myötätuulessa kaiken maallisen yläpuolelle. Jalat tuskin koskettivat lattiaa ja hiukset tuntuivat hulmuavan tuulessa, vaikkei sisällä talossa tietysti käynyt virettäkään. Elaine säteili. Hän tunsi olevansa seikkailun edessä yhtä kauniina ja voittamattomana kuin sankarittaret niissä viihderomaaneissa, joita hän luki salaa Ethanin sekatavarakaupassa.

Autuas ilme kasvoillaan hän tanssahteli ulos puutarhaan isosta kaupunkitalosta, jossa Helen O’Keefen täysihoitola toimi. Elaine tunsi talon hyvin, hän oli syntynytkin siellä. Hänen vanhempansa olivat rakennuttaneet sen kasvavalle perheelleen, kun heidän kauppaliikkeensä oli alkanut tuottaa voittoa. Queenstownin keskusta oli kuitenkin käynyt heille pian liian meluisaksi ja kaupunkimaiseksi. Etenkin Elainen äiti Fleurette, joka oli varttunut yhdellä Canterburyn tasangon suurista lammastiloista, kaipasi avaraa maaseutua. Siksi Elainen vanhemmat olivat rakentaneet uuden talon joen varteen ihastuttavalle tontille, mistä puuttui oikeastaan vain yksi: kultaesiintymä. Elainen isä oli alun perin merkinnyt paikalle valtauksen, mutta niin lahjakas kuin Ruben O’Keefe muilla aloilla olikin, kullanetsijänä hän oli toivoton tapaus. Kaikeksi onneksi Fleurette oli ymmärtänyt sen pian eikä ollut sijoittanut myötäjäisrahojaan tuhoon tuomittuun kultakaivosyritykseen vaan tavarantoimituksiin. Aluksi he olivat myyneet pääasiassa lapioita ja vaskooleja, jotka kullankaivajat olivat riistäneet heidän käsistään. Ajan mittaan liiketoiminnasta oli kasvanut O’Kay Warehouse.

Uutta taloa joen rannalla Fleurette oli alkanut pilailumielessä kutsua Goldnugget Manoriksi, ja nimi oli jäänyt elämään. Elaine ja hänen veljensä olivat viettäneet siellä onnellisen lapsuuden. Heillä oli hevosia ja koiria, jopa muutamia lampaitakin, aivan kuten Fleuretten lapsuudenkodissa. Ruben manaili, kun hän joutui keritsemään eläimet vuosittain, eivätkä hänen poikansa Stephen ja George viihtyneet maatilan töissä yhtään häntä paremmin. Elaine oli toista maata. Hänen silmissään pieni maalaiskartano ei vetänyt vertoja Kiward Stationille, suurelle lammastilalle, jota hänen isoäitinsä Gwyneira emännöi Canterburyn tasangolla. Sellaisella tilalla Elainekin olisi kovin mielellään halunnut asua ja työskennellä, ja siksi hän oli hiukkasen kateellinen serkulleen, joka saisi periä tilan myöhemmin.

Mutta Elaine ei ollut murehtivaa tyyppiä. Melkein yhtä mielenkiintoista hänestä oli auttaa kaupassa tai isoäitinsä täysihoitolassa. Hän ei olisi halunnut collegeen niin kuin isoveli Stephen, joka opiskeli Dunedinissa lakia ja eli siten todeksi isänsä haavetta, sillä nuorena miehenä Ruben O’Keefe oli itsekin halunnut asianajajaksi. Ruben oli toiminut Queenstownin rauhantuomarina jo lähes kaksikymmentä vuotta, eikä mikään ollut hänestä mukavampaa kuin pohtia lakiasioita Stephenin kanssa. Elainen nuorempi veli George kävi vielä koulua, mutta hänessä näkyi jo nyt liikemiehen vikaa. Hän autteli kaupassa tulisella innolla ja keksi tuhansia parannusideoita.

Helen O’Keefe, jolla ei vielä ollut aavistustakaan pojantyttärensä onnenhuumasta tai sen aiheuttajasta, vastatulleesta William Martynista, kaatoi elegantisti lisää teetä vieraansa Daphne O’Rourken kuppiin.

Teehetki kaupunkilaisten silmien alla tuotti naisille salaista mielihyvää. He tiesivät, että puoli Queenstownia supisi kahden ”hotellinjohtajattaren” erikoisesta ystävyyssuhteesta. Helen ei kuitenkaan potenut minkäänlaista kosketuskammoa. Nelisenkymmentä vuotta takaperin vasta kolmetoistavuotias Daphne oli lähetetty hänen valvonnassaan Uuteen-Seelantiin. Lontoolainen orpokoti halusi eroon muutamista kasvateistaan, ja Uudessa-Seelannissa etsittiin palvelustyttöjä. Myös Helen oli matkustanut kohti epävarmaa tulevaisuutta silloin vielä tuntemattoman miehen luo. Englannin kirkko oli maksanut hänen matkansa tyttöjen valvojana.

Helen, joka oli työskennellyt Lontoossa kotiopettajattarena, oli käyttänyt kolmen kuukauden matka-ajan opettamalla lapsille käytöstapoja. Helenin opeista oli Daphnelle hyötyä yhä edelleen, vaikka hänen pestinsä palvelustyttönä olikin epäonnistunut surkeasti. Myös Helenin pitkäaikainen avioliitto oli ollut jatkuvaa piinaa. Naiset olivat päätyneet sietämättömiin olosuhteisiin, mutta olivat kumpikin kääntäneet tilanteensa voitokseen.

Helen kohotti kapeat, syvien ryppyjen uurtamat kasvonsa kuullessaan Elainen askeleet takapihan terassilta. Hänen terävä nenänsä paljasti sukulaisuuden Elainen kanssa. Kastanjanruskeina hohtaneisiin hiuksiin oli nyttemmin ilmestynyt harmaita raitoja, mutta ne olivat yhä pitkät ja vahvat, ja Helen kiersi ne useimmiten niskaansa isolle nutturalle. Hänen harmaista silmistään heijastui elämänviisaus ja edelleen utelias elämänasenne – varsinkin nyt, kun hän huomasi säteilevän ilmeen Elainen kasvoilla.

”No mutta, lapsi kulta! Sinähän näytät siltä kuin olisit saanut joululahjan. Onko jotain tapahtunut?”

Daphne, jonka kissamaisista piirteistä edes hymy ei sulattanut kaikkea kovuutta, tulkitsi Elainen ilmeen vähemmän viattomalla tavalla. Hän oli nähnyt saman kymmenien kevytkenkäisten tyttöjen kasvoilla, kun nämä olivat kuvitelleet löytäneensä satuprinssin kosiskelijoittensa joukosta. Joka kerta Daphne joutui lohduttelemaan tyttöjä monta pitkää tuntia, sillä unelmien prinssi osoittautui poikkeuksetta sammakoksi, ellei peräti inhottavaksi rupikonnaksi. Siksi Daphnen ilme valpastui Elainen tullessa niin hyväntuulisena heidän luokseen.

”Saimme uuden vieraan!” Elaine kertoi innokkaasti. ”Hän on kullanetsijä Irlannista.”

Helenin otsa kurtistui. Daphne naurahti, ja hänen hohtavan vihreät silmänsä tuikahtivat pilkallisesti.

”Varmaan eksynyt, Lainie. Irlantilaiset kullanetsijät päätyvät yleensä minun tyttöjeni luokse.”

Elaine pudisti kiivaasti päätään. ”Ei hän ole yhtään sellainen... Anteeksi, Daphne-neiti, tarkoitin...” Hän sekosi sanoissaan. ”Hän on kyllä herrasmies... luulisin...”

Rypyt Helenin otsalla syvenivät entisestään. Herrasmiehistä hänellä oli omat kokemuksensa.

”Kulta pieni”, Daphne nauroi, ”irlantilaisia herrasmiehiä ei olekaan. Sikäläiset aateliset ovat kaikki lähtöjään Englannista, sillä saari on ollut ammoisista ajoista lähtien englantilaisten hallussa – ja siitä irlantilaiset jaksavat aina ulvoa kuin sudet, kun ovat kumonneet pari lasillista. Englantilaiset aateliset ovat syrjäyttäneet irlantilaiset klaanipäälliköt ja haluavat vain rikastua irlantilaisten kustannuksella. Ovat vastikään päästäneet tuhansia vuokraviljelijöitään kuolemaan nälkään. Herrasmiehiä tosiaan! Mutta tuskin sinun kullankaivajasi sitä sakkia on. He eivät jätä omia maitaan.”

”Miten te tiedätte Irlannista noin paljon?” Elaine kysyi uteliaana. Ilotalon omistajatar kiehtoi häntä, mutta hänelle tarjoutui harmillisen harvoin tilaisuus jutella kunnolla Daphnen kanssa.

Daphne hymyili. ”Muru, minähän olen irlantilainen. Paperilla ainakin. Ja se lohduttaa tavattomasti irlantilaisia siirtolaisia, jotka tulevat luokseni potemaan koti-ikävää. Olen opetellut puheenparrenkin...” Daphne vaihtoi leveään Irlannin murteeseen, ja nyt Heleniäkin nauratti. Oikeasti Daphne oli syntynyt Lontoon satamakortteleissa, mutta hän käytti erään irlantilaisen siirtolaisnaisen nimeä. Bridie O’Rourke ei ollut selvinnyt merimatkasta elossa, ja hänen passinsa oli päätynyt englantilaisen matruusin kautta nuoren Daphnen käsiin.

”Hei Paddy, sano Bridieksi vaan.”

Elaine nauraa kihersi.

”Ei hän tuolla tavalla puhu... William, se uusi vieras.”

”William?” Helen toisti närkästyneenä. ”Esittelikö hän itsensä etunimellä?”

Elaine kiirehti pudistamaan päätään, jottei vain herättäisi ennakkoluuloja uutta vuokralaista kohtaan.

”Ei tietenkään. Luin sen asiakaskortista. Hänen nimensä on herra Martyn. William Martyn.”

”Se ei ole tyypillinen irlantilainen nimi”, Daphne huomautti. ”Ei irlantilaista nimeä, ei korostusta... Mahtaako miehellä olla puhtaita jauhoja pussissaan? Teidän sijassanne, Helen-neiti, selvittäisin perin pohjin, mikä hän on miehiään.”

Elaine mulkaisi häntä vihaisesti. ”Hieno mies hän on, siitä olen varma! Hän tulee ostamaan kullankaivuvälineensäkin meidän kaupastamme...”

Ajatus lohdutti Elainea. Kaupassa hän näkisi Williamin jälleen, oli mummi miehestä mitä mieltä hyvänsä.

”Sehän hänestä tekeekin kunniallisen miehen!” Daphne pilkkasi. ”Mutta Helen-neiti, asiasta toiseen. Kuulin, että saatte vieraita Kiward Stationilta. Gwyn-neitikö sieltä on tulossa?”

Elaine jäi kuuntelemaan keskustelua hetkeksi mutta vetäytyi sitten takaisin sisälle. Hänen toisen isoäitinsä ja serkkunsa vierailua oli reposteltu viime päivinä jo joka kantilta. Sitä paitsi Gwyneiran pikavisiitti ei edes ollut mikään sensaatio. Hän kävi usein tapaamassa lapsiaan ja lapsenlapsiaan sekä Helen O’Keefeä, joka oli hänen läheinen ystävänsä. Kun Gwyn yöpyi Helenin täysihoitolassa, naiset rupattelivat keskenään yökaudet. Erikoisempaa oli, että Gwynin mukana tulisi tällä kertaa Elainen serkku Kura. Se oli ennenkuulumatonta, ja tapaus oli hiukkasen... niin, skandaalinkatkuinen! Elainen äiti ja isoäiti madalsivat ääntään puhuessaan aiheesta, eivätkä he olleet näyttäneet Gwyneiran kirjettä lapsille. Kura ei yleensä välittänyt matkustaa, ei ainakaan sukulaistensa luo Queenstowniin.

Elaine tuskin tunsi Kuraa, vaikka he olivat melkein samanikäisiä. Kura oli vain reilun vuoden Elainea nuorempi. Siitä huolimatta tytöt eivät olleet löytäneet yhteisiä puheenaiheita niillä harvoilla kerroilla, kun Elaine oli vieraillut Kuran kotona. He olivat luonteeltaan aivan liian erilaisia. Kiward Stationilla Elainen mielen täyttivät ensi hetkestä lähtien ratsastaminen ja lampaiden ajo. Äärettömät ruohomaat ja niillä laiduntavat tuhannet villaeläimet kiehtoivat häntä. Myös hänen äitinsä Fleurette puhkesi kukkaan maatilalla, ja yhdessä he ratsastivat kilpaa kohti Alppien lumipeitteisiä huippuja, jotka eivät hurjasta laukasta huolimatta näyttäneet tulevan tuumaakaan lähemmäksi.

Kura sen sijaan istui mieluiten sisällä talossa tai puutarhassa ja näki vain uuden pianonsa, joka oli tullut Englannista Christchurchiin O’Keefejen tavarakuljetuksen mukana. Siksi Elaine oli pitänyt serkkuaan typeränä hupakkona, mutta Kura olikin ollut silloin vasta kaksitoistavuotias. Ja varmasti kateudellakin oli ollut osansa asiaan. Kura oli Kiward Stationin perijätär. Kaikki hevoset, lampaat ja koirat kuuluisivat joskus hänelle – eikä hän osannut arvostaa sitä kaikkea tippaakaan!

No, nyt Elaine oli kuudentoista ja Kura viidentoista. Varmasti tytöillä olisi jo enemmän yhteistä, ja tällä kertaa Elaine pääsisi esittelemään serkulleen oman maailmansa. Varmasti Kura ihastuisi eloisaan Queenstownin pikkukaupunkiin Wakatipujärven rannalla, missä vuoret olivat paljon lähempänä kuin Canterburyn tasangolla ja elämä oli paljon kiinnostavampaa kaikista maailman kolkista saapuneiden kullankaivajien ansiosta. Täällä pioneerihenki ei merkinnyt pelkkää hengissä selviytymistä: Queenstownissa oli kukoistava harrastelijateatteri, jota kirkkoherra ohjasi, oli squaredance-ryhmiä, ja muutamat irlantilaiset olivat perustaneet yhtyeen, joka soitti pubissa tai seurakuntatalolla irlantilaista kansanmusiikkia.

Elaine mietti, että siitä piti ehdottomasti kertoa myös Williamille – ehkäpä mies haluaisi lähteä tansseihin hänen kanssaan! Aurinkoinen loiste palasi jälleen Elainen kasvoille, kun epäluuloiset naiset olivat jääneet taakse puutarhaan. Hän palasi toiveikkaana vastaanottotiskin ääreen. Jospa William tulisi vielä käymään...

Ensimmäisenä ilmestyi kuitenkin Helen-mummi. Hän kiitti Elainea ystävällisesti avusta ja lähetti tytön sitten kotiinsa. Alkoi jo tulla pimeä – siksikään Helen ja Daphne eivät venyttäneet tapaamistaan pitempään. Illansuussa pubi avasi ovensa, ja Daphnen oli oltava siellä valvomassa järjestystä. Helen ei voinut olla vilkaisematta uuden vieraansa asiakaskorttia, mies kun näytti tehneen hänen pojantyttäreensä niin syvän vaikutuksen.

Daphne, joka teki lähtöä, vilkaisi hänen olkansa yli.

”Osoite on Martyn’s Manor... kuulostaa hienolta”, hän totesi. ”Herrasmies siis sittenkin?”

”Siitä minä otan pian selvää”, Helen sanoi päättäväisesti.

Daphne nyökkäsi ja hymyili itsekseen. Nuorta miestä odotti inkvisitorinen kuulustelu, mutta tunteiden suhteen Helen ei ollut erityisen herkkävaistoinen.

”Pitäkää tyttöä silmällä”, Daphne kehotti siksi vielä lähtiessään. ”Hän on nimittäin jo retkahtanut siihen irlantilaiseen ihmemieheen, ja siitä voi koitua seurauksia. Varsinkin, jos herrasmies on kyseessä.”

Helenin yllätykseksi ensivaikutelma uudesta hotellivieraasta ei ollut lainkaan negatiivinen. Päinvastoin – kun nuorukainen näyttäytyi ensi kertaa, hän oli peseytynyt, ajanut partansa ja pukeutunut siististi, ja myös Helen pani merkille, että hänen pukunsa oli ensiluokkaista kangasta. Mies tiedusteli kohteliaasti, missä voisi syödä illallista, ja Helen tarjosi hänelle mahdollisuutta ruokailla täysihoitolassa. Oikeastaan illalliselle olisi pitänyt ilmoittautua etukäteen, mutta ahkerat keittäjättäret Mary ja Laurie osaisivat kyllä taikoa pöytään yhden ylimääräisen annoksen. Niinpä William huomasi pian istuvansa hyvällä maulla sisustetussa ruokailusalissa hienosti katetun pöydän ääressä seuranaan hivenen jäykkä nuori nainen, joka opetti hiljattain avatussa koulussa, sekä kaksi pankkivirkailijaa. Tarjoilijat hämmensivät häntä aluksi: Mary ja Laurie, kaksi iloista, pyylevää vaaleaverikköä, osoittautuivat kaksosiksi, joita William ei voinut erottaa toisistaan, vaikka olisi katsonut kuinka tarkasti. Toiset vieraat vakuuttivat hänelle nauraen, että se oli tavallista. Ainoastaan Helen O’Keefe osasi erottaa Maryn ja Laurien yhdellä silmäyksellä. Helen hymyili. Hän tiesi, että niin osasi Daphnekin.

Yhteinen ateria loi Helenille ihanteelliset puitteet ottaa selvää William Martynista. Hänen ei tarvinnut edes esittää kysymyksiä itse, siitä huolehtivat toiset uteliaat asukkaat.

Kyllä, hän todellakin oli irlantilainen, William vakuutti useaan kertaan ja vähän töykeästikin, kun myös pankkiirit huomauttivat puuttuvasta korostuksesta. Hänen isällään oli lammastila Connemaran kreivikunnassa. Tieto vahvisti sen, mitä Helen oli olettanut heti kuullessaan Williamin puhuvan ensimmäistä kertaa: hän oli hyvän kasvatuksen saanut nuori mies, jonka ei olisi missään tapauksessa sallittu puhua leveää Irlannin murretta.

”Mutta sukujuurenne ovat kuitenkin Englannissa, niinhän?” tiedusteli toinen pankkiireista. Hän oli lontoolainen ja tuntui olevan jonkin verran perillä Irlannin tilanteesta.

”Isäni suku tuli Englannista kaksisataa vuotta sitten!” William tokaisi ärtyisästi. ”Jos vielä siinäkin tapauksessa haluatte puhua siirtolaisista...”

Pankkiiri nosti sovittelevasti kätensä. ”Älkää hermostuko, ystävä hyvä! Huomaan, että olette isänmaanystävä. Mikä teidät sai lähtemään vihreältä saarelta? Ongelmat itsehallintolain kanssa? Saattoihan odottaa, että lordit tyrmäävät sen. Mutta jos te itse...”

”Minä en ole suurtilallinen”, William huomautti jäätävästi. ”Saatikka jaarli. Vaikka isäni ehkä kannattaakin ylähuoneen politiikkaa, niin...” Hän puraisi huultaan. ”Suokaa anteeksi, asia ei kuulu tänne.”

Helen päätti vaihtaa aihetta ennen kuin kiivailija tuohtuisi vielä pahemmin. Temperamentin puolesta mies oli ilmiselvä irlantilainen. Sitä paitsi hän oli joutunut riitoihin isänsä kanssa. Hyvin mahdollista, että se oli kotimaasta lähdön syy.

”Ja nyt siis aiotte etsiä kultaa, herra Martyn?” Helen kysäisi ohimennen. ”Oletteko jo merkinnyt valtauksen?”

William kohautti olkiaan. Äkkiä hän vaikutti epävarmalta.

”En suoranaisesti”, hän vastasi vältellen. ”Minulle on neuvottu pari lupaavaa paikkaa, mutta en osaa päättää...”

”Teidän pitäisi löytää kumppani”, neuvoi vanhempi pankkiiri. ”Mieluiten joku kokenut mies. Kultakentillä on yllin kyllin veteraaneja, jotka olivat mukana jo Australian kultakuumeessa.”

William mutristi suutaan. ”Mitä minä tekisin kumppanilla, joka on kaivanut jo vuosikymmenen eikä ole vieläkään löytänyt mitään? Sellaista kokemusta en välttämättä kaipaa.” Hänen kirkkaansiniset silmänsä välkähtivät halveksuvasti.

Pankkiirit nauroivat, mutta Helenin mielestä Williamin ylimielinen asenne oli sopimaton.

”Onhan tuossa perääkin”, sanoi vanhempi pankkiiri lopulta. ”Mutta täällä tuskin kukaan pääsee rikastumaan. Jos haluatte kuulla vilpittömän neuvon, nuori mies: unohtakaa koko kullankaivu. Tehkää mieluummin jotain sellaista, minkä osaatte. Uusi-Seelanti on liikkeenperustajien paratiisi. Lähes jokaisessa perinteisessä ammatissa tienaa paremmin kuin kultaa kaivamalla.”

Sopii vain kysyä, onko tuo poikanen opiskellut mitään kunnon ammattia, Helen tuumi. Hänen tähänastisen vaikutelmansa perusteella William oli kunnollisen kasvatuksen saanut mutta melko hemmoteltu rikkaan suvun vesa. Mitenkähän suu sitten pantaisiin, kun hän saisi kullankaivussa ensimmäiset rakot käsiinsä?

2

”Ja mitähän te täällä teette?”

James McKenzien huono tuuli purkautui hänen poikaansa Jackiin ja tämän ystäviin Honeen ja Maakaan. Kolmikko oli kiinnittänyt korin yhteen viherliljapuista, jotka antoivat Kiward Stationin puistokujalle eksoottista ilmettä, ja harjoitteli tarkkuusheittoa. Tai oli harjoitellut siihen saakka kun Jackin isä ilmaantui paikalle ja sai äkäisellä ilmeellään pojat keskeyttämään pelinsä.

He eivät käsittäneet lainkaan, miksi James oli heille niin vihainen. Hyvä on, puutarhuri ei ehkä olisi innoissaan pihatien muuttamisesta pelikentäksi, olihan vaalean soran haravoimisessa tasaiseksi ja kukkapenkkien hoitamisessa paljon vaivaa. Myös Jackin äiti piti arvossa sitä, että kartanon julkisivu oli edustavan näköinen, ja voisi suuttua nähdessään koripallokorin ja tallatun nurmikon. Jackin isälle ulkoiset seikat olivat kuitenkin yleensä yhdentekeviä. Pikemminkin pojat olisivat odottaneet, että hän olisi nostanut jalkojensa juureen pyörineen pallon ja yrittänyt itsekin tähdätä koriin.

”Eikö teidän pitäisi olla koulussa tähän aikaan?”

Ah, siitäkö kenkä puristi? Helpottuneena Jack väläytti isälleen säteilevän hymyn.

”Oikeastaan kyllä, mutta neiti Witherspoon antoi meille vapaata. Hänen pitää vielä pakata ja muuta... sitä matkaa varten. Minä kun en edes tiennyt, että hän lähtee mukaan.”

Poikien kasvoilta – sekä Jackin pisamaisilta että maoripoikien leveiltä ruskeilta – paistoi riemu siitä, että heillä saattaisi matkan ansiosta olla edessään enemmänkin vapaapäiviä. James sen sijaan oli jo räjähtämispisteessä. Heather Witherspoon, nuori kotiopettajatar, olikin hänen kiukulleen paljon otollisempi kohde kuin kolme koripalloilijaa.

”Se on uutta minullekin!” McKenzie ärähti. ”Älkää elätelkö ennenaikaista toivoa. Kyllä minä sen naisen päästä matkahaaveet karistan!”

Nyt hän tosiaan nosti pallon maasta, heitti sen koria kohti ja sai omaksi ällistyksekseen täysosuman.

Jamesin koira Monday, joka seurasi hänen kintereillään kaikkialle, loikkasi innokkaasti pallon perään. Jackilla oli täysi työ ehtiä ennen sitä. Ajatella, jos se purisi rikki aidon koripallon, jonka toimitusta Amerikasta hän oli odottanut kuumeisesti monta viikkoa. Christchurch, Kiward Stationilta katsoen lähin isompi asutuskeskus, oli pikkuhiljaa kasvamassa oikeaksi kaupungiksi, mutta koripallojoukkuetta siellä ei vielä ollut.

James virnisti pojalleen, kun Monday jäi katsomaan pallon perään loukkaantunut ja himoitseva katse sievillä kolmivärisillä collienkasvoillaan.

Jack kutsui koiran luokseen, silitti sitä ja vastasi huojentuneena Jamesin hymyyn. Selvästikin kaikki oli taas kunnoss...