VARJOJEN LUMO

SUOMALAISIA GOOTTINOVELLEJA

Toimittanut Katri Alatalo

Vaskikirjat

Tampere 2017

Vaskikirjat kiittää tämän kirjan julkaisemisen rahoittanutta sponsoria.

ISBN 978-952-5722-43-7 nid.

978-952-5722-44-4 epub

Kansi ja kansitaitto: Julia Savtchenko

Taitto ja epub: Erkka Leppänen

Kustantaja: Vaskikirjat

Sisällysluettelo

Markku Soikkeli: Gotiikka tyylinä ja perinteenä

Marko Järvinen: Talo nummien keskellä

Henna Sinisalo: Salaisuus vahassa

Samu Kaarna: Luutnantti Mielfeldin viimeinen matka

Minerva Piha: Toiset kädet

Inkeri Kontro: Neiti Fridenstenin päiväkirja

M. G. Soikkeli: Verivelvolliset

Susanna Hynynen: Tulevan suven morsian

Artemis Kelosaari: Se mistä ei voi puhua

Marika Riikonen: Ei aina käy kuin elävissä kuvissa

Edith Arkko: Karannut sielu

Anna Salonen: Kun nokkoset kukkivat

Milka Hakkarainen: Reaktorirakkautta

Kirjoittajat

Markku Soikkeli

Gotiikka tyylinä ja perinteenä

“Goottilaisuus” tai “gotiikka” on kummajainen taiteen tyylinä, niin kirjallisuudessa kuin “goottien” harrastamassa musiikissa. Sana herättää välittömiä mielikuvia synkkien aiheiden raskaanpuoleisesta käsittelystä, mutta myös historian painolastista, vanhojen linnojen ja kansantarinoiden kunnioituksesta.

Kirjallisuuden gotiikasta voidaankin puhua joko historian kannalta 1700-luvun lopulla kukoistaneena muotina, etenkin goottilaisena romaanina, tai sitten perinteitä kierrättävänä ja uudistavana tyylilajina. Oman aikamme lukijalle gotiikka tuo ensimmäisenä mieleen yliluonnollisille aiheille omistautuneen kauhukirjallisuuden, mutta – kuten tämänkin kirjan novellit hyvin osoittavat – tyylittely pyrkii herättelemään lukijassa muitakin tuntemuksia kuin kauhua tai pelkoa. Ehkä gotiikasta pitäisikin puhua ennemmin sivilisaation iltahämärän kuin sielullisen pimeän proosana, etenkin kun monet tyylilajin harjoittajista ovat olleet runoilijoita.

Fiktion yhteydessä kauhukirjallisuus on vain osa gotiikan laveaa perinnettä. Kauhussakin kyse on paitsi elämän äärirajoja kolkuttelevista aiheista myös eksoottiseksi koetun menneisyyden kierrätyksestä. “Gothic” terminä syntyi 1700-luvulla viittaamaan aikakauden arkkitehtuuriin, jonka muodot olivat hämmentäviä ja kiehtovia historian väärennöksinä, keskiaikaisten rakennelmien jäljennöksinä. Samalla tavoin nykypäivän gotiikka on parhaimmillaan hämmentävä yhdistelmä vanhaa ja uutta, menetettyä ja modernia maailmaa.

Gotiikan historiaa

Kukin aikakausi löytää mysteerejä jostain aiemmasta historian vaiheesta, joka vaikuttaa täydellisen erilaiselta omaan nähden. Esimerkiksi muumiotarinoiden suosio oli huipussaan täsmälleen samana ajanjaksona (1869–1910) kuin arkeologien kaivaukset Egyptissä olivat esillä mediassa. Tiettävästi ensimmäinen aiheelle omistettu novelli, Lost in a Pyramid, ilmestyi 1869, samana vuonna kun Suezin kanavan avaaminen toi Egyptin koko maailman polttopisteeseen. Novellin kirjoittaja oli amerikkalainen Louisa May Alcott, joka tavataan muistaa ennemmin herttaisen tyttöproosan luojana kuin eroottisen muumiokauhun edustajana.

Kiinnostus historian väärennettävyyteen on hyvä esimerkki siitä, mikä gotiikan perinteessä on elävää. Kirjailijat ovat kyseenalaistaneet perinteiset tavat selittää todellisuuden luonnetta, mutta käyttäneet esimerkkeinä oman aikansa ilmiöitä ja keksintöjä, jotka näyttäytyvät hirviömäisinä uskonnon ja tapakulttuurin pitkässä perspektiivissä. Historiallisen gotiikan tutkijat ovat muistuttaneet, että 1700-luvun kirjailijat eivät ainoastaan huvitelleet yliluonnollisten tapahtumien ja eksoottisten maisemien outoudella, vaan kuvasivat länsimaisen elämäntavan perimmäistä rappiota. Tarinoissa ei herkuteltu pelkästään aateliston julmuuksilla, vaan yhtä lailla korruptoivaksi kuvattiin eroottisia, taloudellisia tai poliittisia pyrintöjä ruokkivia intohimoja.

Kirjallisuuden klassikoiden kohdalla tavataan muutenkin unohtaa, että niiden tunnevoimaisimmat henkilöt ja kohtaukset voivat olla taitavia muunnelmia gotiikan perinteestä. Herman Melvillen meriseikkailuna pidetty Moby Dick (1851) herkuttelee kauhuromanttisella sanastolla yhtä paljon kuin Mika Waltarin maalaisromanssina pidetty Vieras mies tuli taloon (1937). Molemmat kirjailijat tunsivat oikein hyvin soveltamansa perinteen, jonka suuri yleisö on enimmäkseen hylännyt kielellisen koukeroisuutensa vuoksi. Samalla on unohdettu, miten goottilaisen runouden klassikot, kuten Samuel Coleridgen Vanhan merimiehen tarina (1798), ovat luoneet narkoottisia aistimuksia ylevöittävän sanaston kauhukirjallisuuteen.

1900-luvulla eroavuutta historiallisen gotiikan ja modernien aiheiden välillä on haluttu korostaa puhumalla erikseen “uusgoottilaisesta” kirjallisuudesta. Gotiikan ja modernin ajan mysteerit yhdisti ensimmäisenä amerikkalainen Edgar Allan Poe. Hänen tarinoissaan on aineksia historiallisesta gotiikasta, mutta myös merimiestarinoista ja 1800-luvun huijaustieteistä. Ratkaisevaa on vakuuttava kertojaääni, joka esittelee tarinansa mysteerit henkilökohtaisena totuutena.

Hirviöiden groteski viehätys

Mitään temaattisesti puhdasta ja aiheiltaan pelkistettyä goottilaista fiktiota ei ole koskaan ollutkaan. Jokainen kummitustarinakin kerrotaan sen mukaan, keitä on kokoontunut iltanuotiolle. Ihmettelevän kauhistelun materiaalina on käytetty sekä kirjallisen perinteen hirviöitä että kunkin aikakauden skandaalimaisia kansantarinoita. Goottilaisen kirjallisuuden perinteessä neljäs kivijalka (romaanien, runouden ja novellien ohella) ovat nämä kansantarinat.

Ymmärrys kansantarinoiden taiteellisesta käytettävyydestä on sekin syytä ajoittaa 1700-luvulle. Yhtä aikaa goottilaisen kirjallisuuden suosion kanssa kehittyi ajatus yksilöllisestä taiteilijanerosta, jonka taide oli arvokasta yhdistäessään ainutlaatuisesti tunteen ja ajatuksen. Mielikuvitus ymmärrettiin viisauden erityisalueeksi, jota taiteilijat kehittävät itsessään aivan kuten artesaanit kehittävät kädentaitojaan. Mitä kauemmaksi tarinassa mentiin normaalina pidetystä maailmasta, moraaliarvoista eritoten, sitä parempi. Uskonnolliset aiheet olivat yhtä käyttökelpoista gotiikan materiaalina kuin kansantarinat ja historialliset tapahtumat.

Goottilaisen tarinan tyypillisin hahmo on hirviö. Olipa kyseessä millainen monsteri tahansa, hirviössä on useimmiten jokin inhimillistävä ominaisuus. Yliluonnolliset elementit yhdistetään fiktiolle ominaisiin tyyppihahmoihin, heikkoluontoisiin ihmisiin, jotka horjuvat hyveellisten ja paheellisten impulssien ristivedossa.

Erityisasemassa ovat seksuaalisuuteen liittyvät heikkoudet ja tabut. Jo gotiikan syntyvaiheessa kirjailijat olivat demonisoineet romantiikan idealisoiman sisarrakkauden. Platonisen sisarrakkauden alta paljastettiin aatelisia perheitä riivaavat insestiset halut. Gotiikan perinteessä mikä tahansa halu tai pelko onkin tavattu selittää pohjimmiltaan seksuaaliseksi. Gotiikalle ja kauhukulttuurille parasta mahdollista materiaalia on tarjonnut freudilainen psykoanalyysi, joka teoretisoi alitajunnan ja tiedostamattoman ihmisen perimmäisten motiivien kellariksi. Esimerkiksi Daphne du Maurierin tarinat ovat kiinnostaneet muitakin kuin kauhufiktion ystäviä. Petollisten avioliittojen ja synkkää menneisyyttä huokuvien ympäristöjen aihelmiin du Maurier on solminut hyvinkin freudilaisia juonikuvioita.

Hirviöhahmo voi olla kärjistetty vertauskuva mille tahansa asialle, mikä koetaan ajankohdan yhteiskunnassa uhkaavaksi. Pahuudessaan liioiteltu ihmistyyppi on länsimaissa kaiken velkaa kristinuskon paholaiskuvitelmille ja demonologialle. Sympaattisen ihmishirviön esikuvana on pidetty John Miltonin kuvailemaa paholaista Kadotettu paratiisi -runoelmassa (1667). Viihteellisessä kauhukirjallisuudessa ihmishirviöt ovat sitäkin enemmän velkaa Mary Shelleyn Frankensteinille (1818) ja R. L. Stevensonin romaanille Tohtori Jekyll ja herra Hyde (1886).

Modernin ajan hirviöistä ylivoimaisesti suosituin on vampyyri. Bram Stokerin Dracula (1897) loi perustan hahmon tunnettavuudelle. Vampyyreista innostunut fanikunta, samoin kuin jotkut tutkijat, ovat halunneet löytää romaanista yhtymäkohtia historiaan ja niiden perusteella korottaa Draculan arvoa myyttihahmona. Tosiasiassa vampyyrille oli löydetty kirjallista käyttöä kauan ennen Stokeria. Jo vuonna 1732 englantilainen Gentleman’s Magazine oli verrannut koronkiskureita ja huijareita vampyyreihin, jotka elävät muiden ihmisten kustannuksella.

Gotiikka yksinäisyyden analyysinä

Idea olennosta, jonka identiteetti leviää kuin infektio ja jonka demonisuudessa on aineksia sekä uskonnosta että rappeutuneesta aatelismiehestä, on jostain syystä löytänyt kukoistuksensa vasta 1900-luvulla. Ehkä syy on siinä, että vampyyri on luonnetyyppinä kiehtovan narsistinen yli-ihminen, jonka paheellisuus on vähitellen muuttunut karismaattiseksi. Jos gotiikan keskeiseksi ideaksi nimeää ihmisolennon perimmäisen yksinäisyyden, alkavat Shelleyn ja Stokerin hirviöt näyttää psykologisesti oivalletuilta kuvauksilta modernin ajan yksilöstä. Hirviömäisyys onkin vain vertauskuva epäsuhdalle sisäisen yksinäisyyden ja sosiaalisen ympäristön välillä.

Karismaattisen kammottaviksi fiktiohahmoiksi kelpaavat kaikenlaiset karrikoidut luonnetyypit, jotka ovat kiehtovia ja pelottavia ainutkertaisuudessaan. Etenkin Stephen Kingin suositut kauhuromaanit käsittelevät mediasta tuttuja aiheita, mielen sairauksien patologisointia tai sotauutisten viholliskuvia. Nämä ihmishirviöt ovat elokuvien ja tv-sarjojen vakiokalustoa, mutta ne ovat ottaneet sujuvasti tilaa kunkin maan omana pidetyssä kauhukulttuurissa.

Kauhubuumin myötä suomalaiset pienkustantamot ovat uskaltautuneet julkaisemaan genreklassikoita, joita ei ole aiemmin nähty käännöksinä. Aivan äskettäin, vuoden 2015 aikana, ilmestyivät goottilaisen kauhuromaanin kolme ehdotonta klassikkoa: Horace Walpolen pienimuotoinen Otranton linna (1764), Ann Radcliffen järkälemäinen Udolpho (1794) ja Matthew G. Lewisin hullutteleva moraliteetti Monk (1796). Vaikka edellä mainitut romaanit ovat nykylukijalle monin paikoin sietämättömän höperöä luettavaa – n...