Ursula K. Le Guin

Ikuisen hämärän maa



Tampere 2017

Vaskikirjat



Alkuteos: The Beginning Place

Copyright © 1980 by Ursula K. Le Guin

By arrangement with Curtis Brown Ltd, New York, and Ia Atterholm Agency, Sweden.


ISBN 978-952-5722-45-1 nid.

ISBN 978-952-5722-46-8 epub


Käännös: Jyrki Iivonen

Kansi: Jani Nummela

EPUB ja taitto: Erkka Leppänen

Kustantaja: Vaskikirjat



Qué río es ésta

por el cual corre el Ganges?


Mikä on tämä joki

joka virtaa Gangesin lailla?

J. L. Borges: Heraclito




1

“Kassa numeroon 7!” ja sitten takaisin hyllyjen väliin purkamaan kuljetushäkkejä, omenat kolme ja kahdeksankymmentäyhdeksän, ananaskuutiot erikoishintaan, puoli gallonaa kaksiprosenttista, seitsemänkymmentäviisi, neljä ja yksi tekee yhteensä viisi, kiitos, kymmenestä kuuteen kuutena päivänä viikossa; ja hän oli tässä kaikessa hyvä. Johtaja, rautaisesta järjestyksestä ja kiukkuisuudesta tehty mies, antoi hänelle tunnustusta tehokkuudesta. Muut kassat olivat vanhempia ja naimisissa ja puhuivat baseballista, jalkapallosta, asuntolainoista ja hampaiden oikomisista. He kutsuivat häntä Rodgeksi, paitsi Donna, joka kutsui häntä Buckiksi. Kiireaikaan asiakkaat olivat rahaa ojentavia ja vastaanottavia käsiä. Hiljaisempaan aikaan vanhat miehet ja naiset juttelivat mielellään, eikä ollut suurtakaan merkitystä, mitä hän heille vastasi, sillä he eivät kuunnelleet. Tehokkuus sai hänet suoriutumaan päivän töistä mutta ei sen enempää. Kahdeksan tuntia päivässä kananuudelikeittoa hintaan kaksi ja kuusikymmentäyhdeksän, koiranruokaa erikoishintaan, puoli litraa Derryn vispikermaa, yhdeksänkymmentäviisi, yksi ja viisi tekee neljäkymmentä. Hän käveli takaisin Old Valley Roadille ja söi päivällisen äitinsä kanssa, katsoi vähän aikaa televisiota ja meni nukkumaan. Joskus hän mietti, mitä hän tekisi nyt jos Samin Thrift-E-Mart olisi ollut moottoritien toisella puolella, sillä toiseen suuntaan ei ollut suojatietä ennen kuin neljän korttelin päässä ja toiseen suuntaan kuuden korttelin päässä, jolloin hän ei olisi koskaan osunut paikalle. Mutta hän oli ajanut sinne heidän muuttoaan seuranneena päivänä täyttääkseen jääkaapin ja huomannut ilmoituksen KASSAN PAIKKA VAPAANA, ilmoituksen, joka oli ollut siinä vain puolen tunnin ajan. Jos hän ei olisi sattunut saamaan tuota työtä, hän olisi saattanut jatkaa eteenpäin ja ostaa auton niin että hän olisi voinut mennä töihin keskustaan, kuten hänen suunnitelmansa oli ollut. Mutta se ei olisi ollut kummoinenkaan auto, kun taas nyt hän säästi tarpeeksi saadakseen kokoon riittävästi siihen kun aika olisi kypsä. Hän olisi mieluummin asunut kaupungissa ja tullut toimeen ilman omaa autoa, mutta hänen äitinsä pelkäsi kaupunkien keskustoja. Kävellessään kohti kotia hän katseli autoja ja pohti, millaisen hän sitten aikanaan hankkisi. Hän ei oikeastaan ollut kovinkaan kiinnostunut autoista, mutta koska hän oli luopunut ajatuksesta jatkaa koulunkäyntiä, hänen täytyisi lopulta käyttää rahansa johonkin, ja hänen ajatuksensa kulkivat aina samaa rataa kun hän käveli kotiin; hän oli väsynyt ja hän oli koko päivän käsitellyt myytäviä tavaroita ja rahoja, joilla ne ostettiin, kunnes hänen mielessään ei ollut enää mitään muuta, koska hänen käsissään ei ollut koskaan mitään muuta, eivätkä ne kuitenkaan saaneet pitää mitään niistä.

Alkukeväästä, kun he olivat alkujaan muuttaneet tänne, taivas kattojen yllä oli hehkunut kylmän vihreänä ja kultaisena hänen kävellessään kotiin. Nyt kesällä puuttomat kadut olivat edelleen kello seitsemältä valoisat ja kuumat. Lentokentältä korkeuteen kohoavat koneet kymmenen mailia etelämpänä leikkasivat paksua ja hehkuvaa taivasta ja laahasivat perässään ääntään ja varjoaan; maalatusta teräksestä valmistetut leikkikenttien murtuneet reuna-aidat kohosivat räikeinä talojen ajoteiden varressa. Asuinalueen nimi oli Kensington Heights. Oak Valley Roadille päästäkseen hän ylitti Loma Linda Driven, Raleigh Driven ja Pine View Placen, kääntyi sitten Kensington Avenuelle ja ylitti Chelsea Oaks Roadin. Alueella ei ollut kukkuloita, laaksoja, Raleigh-nimisiä henkilöitä tai tammia. Oak Valley Roadin varrella talot olivat kaksikerroksisia kuuden huoneen taloja, jotka oli maalattu ruskeiksi ja valkoisiksi. Pihateiden välissä oli nurmikkoläikkiä valkoisesta kivimurskasta rajattuine reunuksineen ja istutettuine katajineen. Purukumien kääreitä, juomapurkkeja, muovirasioita ja maatumattomia hedelmien ja vihannesten kuoria ja karoja, joita kaikkia hän käsitteli myymälän kassalla, levittäytyi valkoisten kivien ja tummien kasvien keskellä. Raleigh Driven ja Pine View Placen varrella rakennukset olivat paritaloja ja Loma Linda Driven varrella yhden perheen taloja, joilla kaikilla oli omat ajotiet, autojen pysäköintiä varten rakennetut laattapäällysteet, nurmikot, valkoiset kivet ja katajat. Jalkakäytävät olivat tasoitetut, kadut päällystetyt ja maa alavaa. Vanha kaupunki, ydinkeskusta, oli rakennettu kukkuloille joen yläpuolelle, mutta kaikki sen itä- ja pohjoispuolen esikaupungit olivat tasamaata. Ainoa hänen täällä näkemänsä kunnon näköala oli tullut vastaan sinä päivänä, jolloin he olivat ajaneet tänne idästä muuttoautollaan. Juuri ennen kaupungin rajasta kertovaa kylttiä valtatie oli kulkenut jonkinlaista maasiltaa pitkin, ja sieltä oli mahdollista nähdä peltoja. Niiden takana kohosi kultaisen usvan keskeltä itse kaupunki. Pellot ja laitumet lepäsivät tuossa illan pehmeässä valossa, samoin puiden varjot. Sitten tien varressa kohosi maalitehdas monivärisine kyltteineen ja asuinalueet alkoivat.

Eräänä kuumana iltana töiden jälkeen hän ylitti Samin Thrift-E-Martin laajan pysäköintialueen ja nousi pitkin valtatien kapeaa ulosmenorampin jalkakäytävää nähdäkseen, voisiko hän kävellä takaisin, kävellä maaseudulle, näkemilleen pelloille, mutta sinne ei vienyt mitään tietä. Paperi-, metalli- ja muoviroskat rahisivat jalkojen alla, ilma virtasi ja huojui tuulenpuuskien mukana, ja maa tärisi joka kerta, kun kuorma-auto kulki läheltä ja ajoi ohi. Sen ääni hakkasi tärykalvoja, ja ilmassa ei ollut muuta hengitettävää kuin palaneen kumin ja dieselin hajuja. Hän luopui yrityksestään puolen tunnin jälkeen ja yritti päästä pois valtatien pientareelta yli verkkoaidan. Mutta hän joutui palaamaan takaisin ja kulkemaan yli Thrift-E-Martin pysäköintialueen päästäkseen Kensington Avenuelle. Kärsitty tappio sai hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi ja vihaiseksi, aivan kuin joku olisi käynyt hänen kimppuunsa. Hän käveli kotiin siristellen silmiään kuumassa ja tyynessä auringonvalossa. Hänen äitinsä auto ei ollut talon edessä. Puhelin soi juuri kun hän pääsi sisälle.

“Siellähän sinä olet! Olen soittanut ja soittanut. Missä sinä olit? Olen yrittänyt tätä ennen jo kahdesti. Joudun olemaan täällä kymmeneen saakka. Durbinalla. Pakastimessa on yksi kalkkuna-ateria. Älä ota Oriental Menu -päivällisiä, ne ovat keskiviikkoa varten. Syö se Mixonin kalkkuna-ateria.” Hinta 1,29 dollaria, soi hänen päässään, kiitos. “Minulta jää näkemättä sen elokuvan alku kanavalta kuusi, katso sitä minun puolestani siihen saakka kunnes ehdin kotiin.”

“Okei.”

“Hei sitten.”

“Hei vaan.”

“Hugh?”

“Mitä?”

“Miksi viivyit niin myöhään?”

“Kävelin kotiin eri reittiä.”

“Kuulostat niin kiukkuiselta.”

“En kai.”

“Ota aspiriini. Ja käy kylmässä suihkussa. On niin kuuma. Niin minäkin haluaisin tehdä. Mutta en viivy myöhään. Pidä huolta itsestäsi. Et kai ole menossa enää ulos?”

“En.”

Äiti epäröi eikä sanonut mitään, mutta ei myöskään lopettanut puhelua. Siksi Hugh olikin se, joka sanoi “Hei sitten” ja lopetti puhelun ja seisoi hetken puhelinpöydän vieressä. Hän tunsi itsensä raskaaksi, raskaaksi eläimeksi, paksuksi ja ryppyiseksi olennoksi, jonka alahuuli roikkui pitkällä ja jonka jalat olivat kuin puunrungot. Miksi sinä olet viisitoista minuuttia myöhässä, miksi sinä olet kiukkuinen, katso että et syö Oriental Menu -pakastetta, älä mene ulos. Hyvä on. Pidä huolta, pidä huolta. Hän meni keittiöön ja laittoi Mixonin kalkkuna-aterian mikroon, vaikka hän ei ollut esilämmittänyt sitä kuten hänen ohjeiden mukaan olisi pitänyt tehdä, ja sääti ajastimen. Hän oli nälkäinen. Hän oli aina nälkäinen. Tai hän ei tarkkaan ottaen ollut koskaan nälkäinen, mutta halusi silti syödä aina. Ruokakomerossa olevassa kipossa oli pussillinen pähkinöitä; hän vei kipon olohuoneeseen, laittoi television päälle ja istuutui nojatuoliin. Tuoli huojui ja narisi hänen painonsa alla. Sitten hän nousi taas äkkiä ylös ja pudotti käsistään juuri avaamansa pähkinäpussin. Kaikki oli liikaa, hän oli kuin elefantti ruokkimassa itseään pähkinöillä. Hän tunsi suunsa roikkuvan avoimena, oli kuin hän ei olisi saanut ilmaa keuhkoihinsa. Jokin yritti päästä ulos kurkusta, joka oli mennyt kuin tukkoon. Hän seisoi paikallaan nojatuolin vieressä, hänen vartalonsa tärisi kummallisesti vääntelehtien, ja jokin hänen kurkussaan tuli ulos sanojen muodossa: “Minä en voi, en voi”, se sanoi kovalla äänellä.

Hyvin peloissaan, paniikin vallassa, hän meni etuovelle, työnsi sen auki ja meni ulos talosta ennen kuin tuo jokin hänen kurkussaan jatkaisi puhumista. Kuuma, myöhäinen auringonvalo paahtoi hellittämättä vasten valkoisia kiviä, pihateitä, autoja, seiniä, keinuja ja televisioantenneja. Hän seisoi paikallaan ja vapisi, mutta hänen leukansa teki työtä: jokin yritti pakottaa hänen leukansa auki ja saada se puhumaan jälleen. Hän murtui ja pakeni.

Suoraan pitkin Oak Valley Roadia, vasemmalle Pine View Placelle, taas oikealle, hän ei tiennyt, hän ei osannut lukea katukilpiä. Hän ei juossut kovin usein eikä mielellään. Hänen jalkansa iskivät kovaa maata vasten raskaina iskuina. Autot, pihatiet ja talot sekoittuivat kirkkaaksi teräväksi sokeudeksi, joka hänen jatkaessaan juoksemista muuttui punaisemmaksi ja tummemmaksi. Sanat silmien takana sanoivat “olet juoksemassa pois päivänvalosta”. Ilma tunkeutui hapon kaltaisena ja polttavana hänen kurkkuunsa ja keuhkoihinsa, ja hänen hengityksensä rahisi kuin hiekkapaperi. Pimeys muuttui paksummaksi kuin veri. Hänen askelluksensa tahti muuttui koko ajan nopeammaksi, kun hän juoksi alamäkeen. Hän yritti hidastaa, pudottaa nopeutta ja tunsi, kuinka maailma vyöryi ja murentui hänen jalkojensa alla ja kuinka monet taipuisat oksat pyyhkivät yli kasvojen. Hän näki tai haistoi lehdet, tummat lehdet, oksat, lian, maan, maatuneet lehdet, ja sydämensä jyskeen, ja hengityksensä läpi hän kuuli jatkuvaa äänekästä musiikkia. Hän otti muutaman horjuvan ja laahustavan askeleen, vajosi eteenpäin käsiensä ja polviensa varaan ja putosi sitten kokonaan maahan, vatsa koko matkalta maata ja kiviä vasten juoksevan veden partaalla.

* * *

Kun hän lopulta pääsi nousemaan istualleen, hänestä ei tuntunut siltä, että hän oli ollut unessa. Hänestä tuntui yhä siltä kuin hän olisi herännyt, herännyt syvästä unesta hiljaisuuden vallitessa, silloin kun minuus kuuluu kokonaan itselle eikä mikään voi liikuttaa sitä ennen kuin pääsee paremmin hereille. Hiljaisuuden ytimessä oli veden musiikki. Hänen kätensä alla hiekka valui kiven yli. Kun hän oli istuallaan, ilma virtasi helposti hänen keuhkoihinsa, viileä ilma joka tuoksui mullalta ja maatuneilta lehdiltä ja kasvavilta lehdiltä, kaikilta erilaisilta korsilta ja ruohoilta ja pensailta ja puilta. Ilmassa oli veden kylmä tuoksu, lian tumma tuoksu, makea vivahdus, joka oli tuttu vaikka hän ei osannutkaan nimetä sitä, kaikki mahdolliset hajut sekoittuneina ja kuitenkin erillisinä kuin langat kankaan palasessa, langat jotka osoittivat, että aivojen tuoksuja aistiva osa oli hengissä ja valtavan suuri, osa jossa oli tilaa mutta ei nimeä jokaiselle hajulle, aromille ja tuoksulle sekä lemulle, jotka muodostivat tämän laajan, pimeän, merkillisen oudon ja tutun joenpenkan tutun hajun maaseudun kesäisessä myöhäisillassa.

Sillä hän oli todellakin jo maaseudulla. Hänellä ei ollut mitään aavistusta siitä, kuinka pitkälle oli juossut, hänellä ei ollut mitään selkeää tajua siitä, kuinka pitkä maili oli, mutta hän tiesi juosseensa pois kaduilta, pois talojen piiristä, pois päällystettyjen teiden maailmasta keskelle maaseutua. Pimeää, hieman kosteaa, epätasaista, jälleen epämääräistä, uskomattoman epämääräistä – liikuttamalla yhtä sormea hän kosketti hiekanjyviä ja multaa, maatuneita lehtiä, pikkukiviä, isompia puoliksi hautautuneita kiviä, juuria. Hän oli painanut kasvonsa vasten tuota maata, sen päälle ja sisälle. Hänen päässään humisi hieman. Hän veti pitkään henkeä ja painoi kämmenet maata vasten.

Vielä ei ollut pimeää. Hänen silmänsä olivat jo sopeutuneet, ja hän pystyi näkemään selkeästi, vaikka tummemmat värit ja kaikki varjossa olevat paikat olivat lähellä yön kynnystä. Yläpuolinen taivas mustien, erillisten oksien välissä oli väritön ja ilman minkäänlaista vaaleuden vaihtelua niin että hän ei voinut sanoa, minne aurinko oli laskenut. Taivaalla ei ollut vielä tähtiä. Virta, joka oli kaksikymmentä tai kolmekymmentä jalkaa leveä ja täynnä kiviä, oli kuin eloisampi osa taivasta, se läikkyi ja hohti kivien välissä. Avoimet hiekkaiset penkat joen molemmilla puolilla olivat vielä valoisat; vain alavirran puolella, missä puut kasvoivat tiheämmässä, hämärä alkoi kasvaa raskaana yhteen ja himmentää yksityiskohdat.

Hän hankasi kasvoiltaan ja hiuksistaan hiekan ja kuolleet lehdet ja hämähäkin seitit. Hän tunsi kevyen pistoksen silmänsä alapuolella, minne oksa oli leikannut pienen naarmun. Hän nojautui tarkoituksella eteenpäin kyynärpäiden varassa ja kosketti joen vettä vasemman kätensä sormilla: ensiksi hyvin varovasti kämmen auki kuin olisi koskettanut eläimen ihoa; sitten hän laittoi kätensä veteen ja tunsi virran voimakkaan paineen sitä vasten. Seuraavaksi hän nojautui pidemmälle, taivutti päänsä alas, ja sitten hän joi molemmat kädet vedessä hiekan reunassa.

Vesi oli kylmää ja maistui taivaalta.

Hän oli hajareisin mutaisessa hiekassa, pää edelleen kumarassa, huulillaan ja suussaan maku, jossa ei ollut makua. Hän oikaisi selkänsä hitaasti, kunnes oli polvillaan pää pystyssä, kädet polvissa ja liikkumattomana. Mille hänen mielessään ei ollut sanoja, sen hänen kehonsa ymmärsi täysin ja helposti ja ylisti sitä.

Kun tuo kiihkeys, jonka hän ymmärsi rukoukseksi, oli helpottanut ja kohonnut ja purkautunut uudelleen valppaudeksi ja moninkertaiseksi mielihyväksi, hän istuutui taas kantapäittensä varaan ja katsoi ympärilleen tarkemmin ja systemaattisemmin kuin oli aluksi tehnyt.

Hän ei pystynyt sanomaan, missä tasaisen ja värittömän taivaan alla oli pohjoinen; mutta hän oli varma siitä, että esikaupungit, valtatie ja kaikki muu oli suoraan hänen takanaan. Polku, jota pitkin hän oli kulkenut, näkyi tuolla punertavakaarnaisen männyn ja korkeiden, suurilehtisten pensaiden välissä. Niiden takana se nousi jyrkästi ja katosi näkyvistä puiden alta nousevaan paksuun usvaan.

Joki kulki suoraan tuon polun yli, oikealta vasemmalle. Hän pystyi näkemään kauas ylävirtaan pitkin joen vastakkaista penkkaa, kun se kiemurteli puiden ja kivenmurikoiden välissä ja alkoi lopulta nousta portaittain veden yläpuolelle. Alavirtaan metsä katosi kasvavaan pimeyteen, jonka mursi vain joen liplattava välkehdintä. Lähempänä rannan yläpuolella veden molemmilla puolilla reunamat kohosivat ja tasaantuivat puuttomaksi metsäaukioksi, lähestulkoon pieneksi niityksi, ruohikoksi jonka keskellä oli monia pensaita ja ruohonkorsien saarekkeita.

Tuttu tuoksu, jota hän ei osannut nimetä, oli muuttunut voimakkaammaksi, hänen kätensä tuoksuivat siltä – minttu, sitä se oli. Ne ruohontupot veden partaalla, joihin hän oli painanut kätensä, niiden täytyi olla villiminttuja. Hän poimi maasta lehden, haistoi ja sitten puri sitä odottaen sen maistuvan makealta kuin minttukaramelli. Se maistui kirpeältä, hieman karvaalta, maanläheiseltä, kylmältä.

Tämä on hyvä paikka, hän ajatteli. Ja minä pääsin tänne. Pääsin lopultakin jonnekin. Minä selvisin siitä.

Hänen selkänsä takana päivällinen oli uunissa ja ajastin päällä, televisio pauhaamassa tyhjässä huoneessa. Ulko-ovi oli lukitsematta. Tai ehkä jopa auki. Kuinka pitkään?

Äiti oli tulossa kotiin kymmeneltä.

Missä sinä olit, Hugh? Kävelyllä. Mutta et ollut kotona kun minä tulin kotiin Tiedät kuinka minä Kyllä minulla meni pidempään kuin mitä ajattelin Olen pahoillani Mutta et ollut kotona kun…

Hän oli noussut jo seisomaan. Mutta mintunlehti oli hänen suussaan, hänen kätensä olivat kastuneet, hänen paitansa ja housunsa olivat lehtien ja mutaisen hiekan likaamat eikä hän ollut sydämessään huolissaan. Löysin tämän paikan, joten voin tulla tänne takaisin, hän sanoi itselleen.

Hän seisoi paikallaan vielä minuutin kuunnellen veden ääntä sen kulkiessa kivien yli ja katseli oksien liikkumattomuutta vasten iltataivasta; sitten hän lähti palaamaan takaisin samaa tietä, jota oli tullut, ylös pitkin polkua korkeiden pensaiden ja mäntyjen välissä. Matka oli aluksi jyrkkää ja pimeää, mutta sitten maaperä tasaantui kun puita oli harvemmassa. Polkua oli helppo seurata, vaikka piikikkäät karhunvatukan oksat tarttuivat häneen muutaman kerran pimeyden nopeasti lisääntyessä. Vanha ruohottunut oja, ei paljoa enempää kuin painauma tai ryppy maassa, oli metsän rajana; sen toisella puolella hän näki avarat pellot. Selkeänä niiden toisella puolella kaukaisuudessa oli kummalliselta näyttävä ohi ajavien autojen valojen välke valtatiellä. Oikealla olevat valot pysyivät paikallaan. Hän suuntasi kohti niitä kuivan ruohon ja kovaksi kasaantuneen roskan peittämän pellon halki ja saapui vihdoin kohoamalle tai kumpareelle, jonka päällä kulki hiekkatie. Siellä oli kirkkaasti valaistu suuri rakennus, vasemmalla lähellä valtatietä; toiseen suuntaan tien varrella oli jotain, joka näytti muutamalta maatalolta. Yhden niistä etupihalle oli asennettu valo, ja hän suuntasi kulkunsa kohti sitä, tuntien itsensä varmaksi siitä, että sinne hänen täytyisi mennä: pitkin tätä tietä talojen välistä. Ohitettuaan niiden pihatiet ja haukkuvat koirat edessä oli tumma rivi vierekkäin olevia puita ja sitten ensimmäinen katuvalo, Chelsea Gardens Placen pää, josta pääsi Chelsea Gardens Avenuelle ja koko asuinalueen keskustaan. Hän seurasi muistiaan, jolla ei ollut yhteyttä hänen tietoisuuteensa siitä, miten hän oli tullut tänne juostessaan, ja katu kadulta hän eteni erehtymättömästi takaisin Kensington Heightsin suuntaan, Pine View Placelle, Oak Valley Roadille ja talon 14067½ etuovelle – C Oak Valley Road, missä ovi oli kiinni.

Televisio tärisi johdetun naurun äänestä. Hän käänsi sen pois päältä, kuuli sitten keittiöstä ajastimen äänen ja riensi kääntämään senkin pois. Keittiön kello näytti viittä vaille yhdeksää. Kalkkuna-ateria oli kuivuneena pienessä alumiinisessa arkussaan. Hän yritti syödä sen, mutta se oli kivikovaa. Hän joi lasillisen maitoa ja söi neljä leipäpalaa voin kanssa, purkillisen mustikkajogurttia ja kaksi omenaa; hän nosti pähkinäpussin olohuoneen lattialta, avasi sen ja alkoi syödä pähkinöitä. Hän istui keittiön ruokapöydän ääressä ja ajatteli kaikkea tapahtunutta. Kävelymatka kotiin oli ollut pitkä. Hän ei ollut katsonut kelloaan, mutta siihen oli varmaankin kulunut melkein tunti. Ja hän oli varmasti viettänyt joen partaalla tunnin tai enemmän; ja häneltä oli mennyt oma aikansa päästä takaisin tänne, siinäkin tapauksessa että hän olisi juossut, varsinkin kun hän ei ollut sellainen, joka juoksee mailin matkan neljässä minuutissa. Hän olisi voinut vannoa, että kello olisi jo kymmenen tai jopa yksitoista, jos keittiön kello ja hänen oma kellonsa eivät olisi olleet niin yksimielisesti eri mieltä kuin hän.

Koska hänellä ei oikeastaan ollut yhtään vastaväitettä, hän antoi periksi. Hän söi pähkinät loppuun, siirtyi olohuoneeseen, laittoi valot pois päältä, napsautti television päälle, laittoi sen välittömästi taas pois päältä ja istuutui nojatuoliin. Tuoli huojui ja ratisi, mutta tällä kertaa hän oli tietoisempi sen kelvottomuudesta nojatuolina kuin omasta kömpelöstä painostaan. Hän tunsi olonsa hyväksi juoksemisen jälkeen. Hän sääli kehnoa, sottaista ja nuhruista nojatuolia eikä tuntenut inhoa itseään kohtaan. Miksi hän oli juossut? No jaa, ei sitä ollut tarve pohtia. Hän ei ollut koskaan elämänsä aikana tehnyt mitään muuta. Juokse-ja-mene-piiloon Rogers. Mutta juosta ja päästä jonnekin, se oli jotakin uutta. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin päässyt minnekään, hänellä ei ollut koskaan ollut mitään piilopaikkaa, paikkaa missä olla. Ja sitten kaatua omilta jaloiltaan kasvoilleen sellaiseen paikkaan kuin se oli ollut, villiin, salaiseen paikkaan. Aivan kuin kaikki esikaupungit, paritaloalueet, asuntovaunut, ostoskeskuksen pysäköintipaikka, käytetyt autot, ajotiet, aurinkovarjot, valkoiset kivet, katajat, pekonimausteet, erityiset muovikääröt niissä viidessä osavaltiossa, joissa hän oli asunut viimeisten seitsemän vuoden aikana, kuin kaikella tuolla ei olisi ollut oikeastaan mitään merkitystä, kuin se ei olisi merkinnyt mitään pysyvää, ei mitään sellaista, millaista elämän olisi pitänyt olla, koska aivan lähellä sen ulkopuolella, aivan sen reunan takana, oli hiljaisuus, yksinäisyys, virtaava vesi illan hämärässä, mintun maku.

Ei olisi pitänyt juoda sitä vettä. Viemäri. Lavantauti. Kolera… Ei! Kyseessä oli ensimmäinen puhdas vesi, mitä hän oli koskaan juonut. Menen sinne takaisin ja juon sitä, piru vieköön, milloin vain haluan.

Puro. Virta, sillä nimellä sitä kutsuttaisiin niissä osavaltioissa, joissa hän oli käynyt lukiota, mutta sana “puro” juolahti hänen mieleensä kauempaa muistamisen pimeydestä, illanhämyinen sana, joka sopi illanhämyiselle vedelle, sille kisailevalle nousulle ja kimallukselle, joka täytti hänen mielensä. Seinät siinä huoneessa, jossa hän istui, vastasivat keveänä kaikuna televisio-ohjelman ääniin yläkerran asunnossa, ja niihin yhtyivät katulampun valo pitsiverhojen läpi sekä ohiajavien autojen etuvalojen himmeä kaartelu. Tuon levottoman, ei-äänettömän puolivalon sisällä ja alla oli tuo hiljainen paikka, puro. Sen ajattelemisesta hänen mielensä ajautui vanhoihin ajattelun virtoihin: jos menen sinne minne haluan mennä, jos menisin täällä yliopistoon ja puhuisin ihmisille, saattaisin löytää opintolainoja, joilla pääsisin kirjastokouluun – ja siitä vielä eteenpäin, kuin vene joka ajelehtii rannalle näkyvien saarien ohi, joka liikkuu aikaisemmin uneksittuihin kaukaisempiin tulevaisuuksiin, kuin rakennus, jossa on leveät ja paljon käytetyt rappuset ja portaat sisäpuolella sekä suuret huoneet ja korkeat ikkunat, hiljaiset ihmiset jotka tekevät äänettöminä työtä, ihmiset jotka ovat yhtä kotona loputtomien kirjahyllyjen keskellä kuin ajatukset mielessä ovat kotonaan, kaupunginkirjasto viidennen luokan retkellä juhlimassa kansallista kirjaviikkoa, hänen kaipuunsa koti ja satama.

“Mitä sinä istut yksin täällä pimeässä? Ilman että televisio on auki? Ja miksi ulko-ovi ei ollut lukossa! Miksi valot eivät ole päällä? Luulin että täällä ei ole ketään.” Ja kun nämä asiat oli käsitelty, äiti löysi kalkkuna-aterian, jota hän ei ollut työntänyt riittävän syvälle roskalaatikon kannen alle. “Mitä sinä söit? Mikä ihme siinä oli vikana? Etkö osaa lukea ohjeita? Olet varmaankin vilustunut, sinun on parasta ottaa pari aspiriinia. Kuulehan nyt, Hugh, näyttää siltä että et osaa ollenkaan pitää huolta itsestäsi, et suoriudu kaikkein yksinkertaisimmistakaan asioista. Kuinka minä uskallan mennä ulos töiden jälkeen ja viettää hieman aikaa ystävieni kanssa, kun olet noin vastuuton? Missä on se pähkinäpussi, jonka olen ostanut ottaakseni sen huomenna mukaani Durbinalle?” Ja vaikka hän näki äitinsä aluksi kuin nojatuolin, yksinkertaisesti riittämättömänä, yrittämässä kovasti suoriutua työstä, johon tämä ei ollut kykenevä, hän ei voinut mitään sille että näki tämän tuosta hiljaisesta paikasta käsin. Hän tunsi tulevansa vedetyksi takaisin, köytetyksi, kunnes hän ei voinut tehdä muuta kuin kuunnella ja sanoa: “Hyvä on”. Ja sitten kun äiti oli laittanut päälle viimeisen mainoskatkon siitä elokuvasta, jonka oli halunnut katsoa, hän sanoi: “Hyvää yötä, äiti.” Ja sitten hän juoksi ja sukelsi vuoteeseen.

* * *

Pienessä valintamyymälässä viimeisimmässä kaupungissa, jossa hänet oli ylennetty tavaroiden järjestelijästä kassaksi, asiat oli hoidettu rennosti, aikaa oli ollut paljon keskusteluille tai vetelehtimiselle varastohuoneissa, mutta Samin liikkeessä tehtiin kovasti bisnestä, jokainen työtehtävä erosi muista eikä mitään helpotuksia ollut. Saattoi näyttää siltä, että jono oli loppumassa seuraavan asiakkaan jälkeen, mutta aina oli tilalle tulossa joku uusi. Hän oli oppinut, kuinka oli mahdollista ajatella paloittain, ei mikään hyvä menetelmä, mutta kylläkin ainoa mahdollinen jota saattoi käyttää. Yhden työpäivän aikana hän pystyi tekemään hieman ajatustyötä, jos palasi asiaan aina uudelleen; ajatus odotti häntä palaamiseen saakka kuin uskollinen koira. Hänen koiransa oli tänä aamuna odottamassa häntä ja tuli mukana töihin häntäänsä heiluttaen. Hän halusi palata takaisin purolle. Hän halusi, että hänellä olisi niin paljon aikaa, että voisi olla siellä hetken verran. Puoli yhdentoista aikaan, sen jälkeen kun hän oli palvellut vanhaa rouvaa, jolla oli jalassaan ortopedinen kenkä, rouvaa jonka oli aina selitettävä, että säilötty lohi oli aikaisemmin maksanut kymmenen senttiä purkilta ja että nyt se oli raivostuttavan ylihintaista, koska se kaikki lähetettiin nyt avustuksena sosialistisiin maihin, vaikka rouva itse maksoi margariininsa ja leipänsä ruokakupongeilla, hän oli päättänyt, että paras hetki mennä purolle olisi aamulla, ei illalla.

Hänen äitinsä ja tämän uusi ystävä Durbina tutkivat yhdessä jonkinlaista okkultismia, ja viime aikoina äiti oli mennyt Durbinan luo ainakin kerran viikossa töiden jälkeen. Hugh sai sen ansiosta vapaaillan; mutta vain kerran viikossa, eikä hän koskaan tiennyt, minä iltana viikossa hänen ei tarvinnut olla huolissaan siitä, että hän ehtisi kotiin ennen äitiään.

Äitiä ei haitannut tulla kotiin häntä ennen silloin kun ulkona oli vielä valoisaa. Mutta jos hän oletti Hughin olevan jo siellä eikä tämä sitten ollutkaan, tai jos hän tuli tyhjään kotiin kun ulkona oli jo pimeää, silloin tilanne ei ollut hyvä. Ja sittemmin ei ollut hyvä sekään, jos äiti jäi yksin kotiin kun ilta alkoi pimentyä. Siksi ei kannattanut yrittää laskea sen varaan, että Hugh olisi voinut mennä illalla ulos; se oli kuin iltakoulu, sitä ei ollut varaa ajatella.

Mutta aamulla äiti lähtisi töihin kahdeksalta. Silloin Hugh voisi mennä purolle. Siihen menisi joka tapauksessa pari tuntia. Päiväsaikaan siellä saattaisi olla ihmisiä, hän ajatteli (iltapäivällä kun Bill ottaisi hänen paikkansa kassalla seitsemän, jotta hän voisi pitää tauon), siellä saattaisi silloin olla muita ihmisiä tai kilpiä, jossa kerrottaisiin yksityisalueesta, ei läpikulkua; mutta hän ottaisi sen riskin. Se ei näyttänyt sellaiselta paikalta että siellä kävisi paljon ihmisiä.

Hän oli tänä iltana kotona tavalliseen aikaan, vartin yli seitsemältä, mutta hänen äitinsä ei ollut tullut eikä ollut soittanut mitään. Hän istui lukemassa sanomalehteä ja toivoi, että hänellä olisi ollut jotain syötävää, esimerkiksi pähkinöitä, niitä pähkinöitä, jotka hän oli syönyt edellisenä iltana ja jotka hänen äitinsä olisi halunnut ottaa tänään mukaansa Durbinan luo, siis tänä iltana. No jaa, hän ajatteli, olisin sittenkin voinut mennä purolle. Hän nousi ylös lähteäkseen, mutta ei voinut mennä tietämättä, milloin äiti tulisi takaisin. Hän meni keittiöön valmistamaan itselleen päivällistä, mutta ei löytänyt mitään mitä olisi halunnut; hän söi hieman tähteitä ja joi päälle purkillisen appelsiinimehua. Hänen päätään särki. Hän ajatteli lukea jotain ja mietti, miksi hänellä ei ollut autoa niin että voisi ajaa keskustaan kirjastoon, miksi hän ei koskaan mennyt minnekään, miksi hänellä ei ollut autoa, mutta mitä hyötyä autosta olisi, jos tekee töitä kymmenestä kuuteen ja joutuu jäämään iltaisin kotiin? Hän katsoi uutisohjelman televisiosta sulkeakseen ulkopuolelle yhden koiran mielestään, koiran joka oli kääntynyt hänen puoleensa ja murissut paljastaen hampaansa. Puhelin soi. Hänen äitinsä ääni oli terävä: “Halusin vain olla varma ennen kuin tällä kertaa lähtisin kotia päin”, tämä sanoi ja sulki puhelimen.

Maatessaan tuona iltana omassa sängyssään Hugh yritti koota yhteen lohduttavia muistikuvia, mutta ne muuttuivat kärsimykseksi; hän antautui lopulta vuosia vanhan mielikuvan valtaan, jossa oli naistarjoilija, josta hän oli uneksinut ollessaan viidentoista. Hän kuvitteli imevänsä tämän rintoja ja vei tällä tavoin masturbaationsa huipentumaan saakka ja makasi sen jälkeen surumielisenä sängyssään.

Aamulla hän nousi ylös seitsemältä eikä vasta kahdeksalta. Hän ei ollut kertonut äidilleen aikovansa nousta niin aikaisin, tämä kun ei pitänyt muutoksista arjen käytännöissä. Äiti istui olohuoneessa rypistelemässä maalattuja tummia kulmakarvojaan, juomassa kahvia ja polttamassa savuketta, samalla kun televisiouutisten aamulähetys oli käynnissä. Äiti ei koskaan ottanut aamiaisella muuta kuin kahvia. Hugh taas piti aamiaisesta, hän piti munista, pekonista, kinkusta, paahtoleivästä, sämpylöistä, perunoista, makkarasta, greipistä, appelsiinimehusta, pannukakuista, jogurtista, muroista, mistä tahansa; hän laittoi kahviinsa maitoa ja sokeria. Äidin mielestä pojan valmistelujen näkeminen, kuuleminen ja haistaminen tekivät hänet sairaaksi. Keittiön ja olohuoneen välissä ei ollut minkäänlaista ovea tässä avoimeksi suunnitellussa asunnossa. Hugh yritti liikkua äänettömästi eikä yrittänyt käristää mitään, mutta sekään ei ollut hyvä asia. Äiti kulki ohi kun hän yritti syödä ruokapöydän ääressä maissihiutaleensa mahdollisimman äänettömästi. Äiti pudotti kuppinsa ja lautasensa tiskialtaaseen ja sanoi: “Minä lähden nyt töihin.” Hugh kuuli äitinsä äänessä kammottavan ohuen sävyn, raapivaa terävyyttä, joka oli hänestä (ilman sanoja) kuin veitsen terä. “Hyvä on”, hän sanoi kääntymättä ja yritti pitää äänensä pehmeänä, puolueettomana ja hillittynä; hän nimittäin tiesi, että se mitä hänen äitinsä ei voinut sietää, oli hänen matala äänensä, hänen kokonsa, hänen suuret jalkansa ja paksut sormensa, hänen raskas ja seksuaalinen kehonsa, että se kaikki sai äidin aina pois tolaltaan.

Äiti marssi suoraan ulos,...