ISBN 978-951-0-42789-7
© Jukka Behm ja WSOY 2017
Kansi: Laura Lyytinen
Kannen kuva: iStockphoto
Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.
Werner Söderström Osakeyhtiö 2017
Kiitos eräälle tytölle, joka on tärkein tyttöni maailmassa.
Kuulkaapa rakkaani, minun on kerrottava teille salaisuus. Minä, teidän ikioma pikku Emilia, olen kauppatavaraa.
Minä myyn itseäni.
Nyt se on sanottu ääneen.
Kun esitän asian näin, se ehkä särähtää pehmeissä korvissanne. Tai mistä minä tiedän, miten te ihanat karvakasat asian ymmärrätte vai ymmärrättekö te yhtään mitään. Antakaa kun rutistan teitä kaikkia. Rutistan ja nuuhkaisen. Te minun suloiset pehmoni.
Sanani eivät kyllä kuulosta itsestänikään ihan siltä miltä toivoisin, enkä oikein tunnista itseäni tuosta määritelmästä, mutta kai minun on pakko myöntää että se pitää jossain määrin paikkansa.
Mieluummin kuvailisin, että olen ottanut muutamalta typerykseltä rahaa siitä hyvästä, että he ovat saaneet viettää aikaa seurassani.
Paljon parempi niin.
Paljon, paljon parempi.
Minä myyn aikaani, ja se tietysti maksaa.
En tiedä, mikä minussa vetoaa miehiin. Ehkäpä nuoruuteni ja viattomuuteni, kaksi asiaa, jotka kulkevat käsikkäin.
Tai se, että olen siro kuin nukke, mutta kukapa viisitoistavuotias ei olisi, paitsi tietysti yksi rinnakkaisluokan tyttö, joka ei syö kouluruokalassa muiden nähden mitään, ikään kuin ruoka olisi kamalin asia minkä hän tietää. Jossain muualla hän syö, sillä hän on aika iso, noin niin kuin kauniisti sanottuna.
Minulla on vaaleat lainehtivat hiukset, hillitty ja kohtelias hymy, hoikat sääret ja käsivarret, joissa kasvaa hentoista untuvaa. Silmiäni on kuvailtu suuriksi ja ihaniksi.
Siinä yhdistelmä, jota joidenkin on vaikea vastustaa. Näytän kunnolliselta perhetytöltä ja sitä minä myös olen.
Luonnollinen ja puhdas. En kanna kilon painoista meikkipussia mukanani. En ruiskuta purkillista lakkaa hiuksiini ennen kuin poistun kotoa, vaan sidon hiukseni ponnarille ja pukeudun mukavasti ja olen se mikä olen, vaikka toisinaan minusta tuntuu kuin olisin vieras ihminen, jonka tekemisiä seuraan läheltä ja jota minun tekisi välillä mieli potkaista lujaa takapuoleen.
Olen sitä ärsyttävää tyyppiä, joka istuu tunneilla eturivissä ja joka viittaa, ennen kuin opettaja on esittänyt kysymyksensä loppuun asti. Tai sellainen minä ainakin olen ollut, mutta nyt viime aikoina olen ollut aika paljon omissa maailmoissani.
Tiedän, että minua pidetään kilpailuhenkisenä. Haluan tehdä asiat täydellisesti, haluan pitää kaiken hallinnassani, sillä muuten tulen epävarmaksi ja kun olen epävarma, alkaa sisälleni muodostua tyhjä tila, jonka päälle on saatava äkkiä täytettä.
Ymmärrättekö te, mitä tarkoitan?
Paremmin en kuitenkaan osaa sitä sanoa.
Pukeudun siisteihin, ihonmyötäisiin housuihin ja asiallisiin trikoopaitoihin, jotka eivät paljasta liikaa.
Pujotan jalkoihini tyttömäiset ballerinat. Pesen hiukseni hennosti kukilta tuoksuvalla shampoolla, käytän vain huulikiillettä ja sitäkin maltillisesti. Hieman ripsiväriä. Joskus sipaus peitepuikosta, jonka avulla piilotan poskiin ilmestyviä typeriä näppylöitä.
Todistuksessani kahdeksikko olisi häpeätahra.
En ole varmasti ainoa, jolle on esitetty kaikenlaisia ehdotuksia, enkä ainoa, joka suostuu kuuntelemaan niitä, mutta minä olen saanut myös rahaa ja voin sanoa, että olen saanut sitä aika helposti. Välillä minusta kyllä tuntuu, että flippaan, mutta se kai kuuluu tähän ikään.
Asun pienessä kaupungissa radan varrella. Ei se ihan niin pieni ole kuin minusta välillä tuntuu, sillä joitakin vuosia sitten sen vieressä olevat kunnat liitettiin siihen ja ne, joiden mielipidettä ei otettu huomioon, kiukuttelevat kirjoittelemalla sanomalehden yleisönosastolle siitä, kuinka kaikki on huonommin kuin ennen.
Tiedän sen, sillä olemme analysoineet paikallislehden uutisia ja mielipidekirjoituksia äidinkielen tunnilla. Olemme myös harjoitelleet yleisönosastokirjeiden laatimista, ihan kuin kukaan järjissään oleva viitsisi oikeasti tehdä sellaisen ja lähettää toimitukseen.
Kotikaupunkini on pääosin maaseutua, peltoja ja metsää, mutta sitä ei oikein huomaa, koska perheeni asuu melkein keskustassa, siinä kaupungissa, johon ympärillä olevat pienemmät kaupungit liitettiin.
Niin, minun perheeni. Siihen kuuluu äitini ja isäni.
Ja veljeni. Hänen nimensä on Joona. Ikää kohta seitsemäntoista vuotta ja pituutta satakahdeksankymmentäkolme senttiä. Niistä kaksitoista viimeisintä tuli yhden vuoden aikana ja hänen liikehdinnästään tulee aina vain mieleen se yksi vanha piirroselokuva, jossa vastasyntynyt metsäkauris ihmettelee omia raajojaan.
Olemme kai ihan tavallinen perhe. Meillä on kaksikerroksinen rivitaloasunto ja pihalla kaupunkimaasturi, jota vain isä ajaa. Äidillä on oma pieni limenvihreä autonsa, jonka isä käy tankkaamassa ja jonka hän käyttää huollossa, rengasliikkeessä ja autopesulassa, sillä äitiä sellaiset paikat ahdistavat. En kyllä usko, että isäkään pärjää niissä erityisen hyvin.
Meidän kotimme. Hieman sammaloitunut laatoitus takapihalla katoksen alla ja säätä kestävä rottinkikalusteryhmä sen päällä. Sisällä tyylikkäitä huonekaluja. Ei mitään Sotkasta kannettua alennusromua. Lähinnä Vepsäläistä. Ymmärrätte kyllä. Yksi todella upea jalkalamppu, josta ei tule kunnolla valoa, sillä sen tarkoituksena on vain luoda oikeanlaista tunnelmaa.
Seinillä on Salmelasta hankittua grafiikkaa. Isä ja äiti käyvät siellä joka kesä ja syövät hyvillä mielin flyygelin päälle katettua silliä ja lohta, koska siinä on jotain todella siistiä. Minä tiedän, olen ollut kerran heidän mukanaan ja lastasin lautaselleni vain keitettyjä perunoita enkä suostunut ottamaan pyynnöistä huolimatta yhtään haisevassa kastikkeessa lilluvaa kalanpalasta.
Keväisin vanhemmilleni tulee kirje, jossa heidät toivotetaan taas tervetulleiksi taidekeskukseen ja he jättävät sen näkyvälle paikalle, jotta meillä käyvät vieraat huomaavat sen myös. Vanhempani tottelevat yleensä kirjeen kutsua, ja usein heillä on tuomisinaan taulu. Persoonallinen, mutta sopivan huomaamaton. Ei liian puhutteleva ja vaikea, ettei sen katseleminen alkaisi vaivata päätä.
Kodissamme on sauvaparkettia ja valkoisia seiniä, siellä täällä ornamenttitapettia antamassa kontrastia kalpeuteen.
Kaksi lasta, jotka eivät sovi täydellisesti sisustukseen.
Jotka sotkevat paikkoja ja täyttävät tiskikoneen väärin. Jättävät hikisiä sukkia lojumaan matoille ja sohvalle, jonka selkänojaa vasten aseteltujen tyynyjen värisävyt äiti on miettinyt huolella.
Koiraa meillä ei ole. Ei tietenkään. Äiti inhoaa koirankarvoja ja kynnen jälkiä parketissa, yhtä lailla kuin hän inhoaa sitä, että minä en jätä tavaroita oikeille paikoilleen.
On meillä tietysti yksi koira. Sen nimi on Haukku. Se asuu minun huoneessani. Haukku on minun oma pehmokoirani ja ihanin kaikista maailman koirista. Sitä ei tarvitse ruokkia eikä käyttää ulkona, eikä se haise eläimelle eikä sen tassuissa ole likaa, joten äidillä ei ole sen suhteen valittamista.
Äitini on pitävinään erään ystävänsä labradorinnoutajasta, mutta sitä kohtaan suunnatuista teennäisistä hymyistä ja varovaisesta taputtelusta huolimatta tiedän hänen vihaavan sitä. Hän inhoaa läähätystä ja koiran tuoksua, varsinkin silloin kun koira on märkä ja tuoksahtaa hikiselle villasukalle. Äiti käyttää siitä nimitystä »rakki», mutta ei koskaan ystävänsä kuullen.
Voitte kuvitella äidin ilmeen, kun hänen ystävänsä tuli kerran meille viinilasilliselle ja hänellä olikin koira mukanaan. Se juoksi vapaana ja kävi nuolemassa kaikki nurkat puhtaaksi muruista. Se jarrutteli parketilla ja makasi jokaisen maton päällä, ja minä ihailin, kuinka taitavasti äitini hoiti tilanteen ja ehdotti että he lähtisivät sittenkin kävelylenkille ulkoiluttamaan yhdessä koiraa, vaikka hänen ystävällään oli korkokengät jalassa.
Sen vierailun jälkeen meillä imuroitiin.
Ja siitä lähtien äiti on sopinut tapaamisen tuon naisen kanssa vain kahviloihin.
Minun oma rakas Haukkuni on aina puhdas ja kuiva eikä se käy pissimässä auton renkaille eikä tee mitään muutakaan, mikä on joidenkin mielestä epäluonnollista ja kuvottavaa.
Isä työskentelee virkamiehenä kaupungin palveluksessa ja äiti on töissä tilitoimistossa.
En oikeastaan tiedä, mitä vanhempieni työhön ihan tarkalleen kuuluu, eikä se minua oikeastaan edes kiinnosta. Tiedän vain, että he istuvat huoneissaan koneidensa ääressä ja käyvät palavereissa ja lounailla työkavereidensa kanssa ja printtailevat papereita ja saavat siitä hyvästä palkkaa.
Kumpikin ajaa omalla autollaan, vaikka työpaikat ovat aika lähekkäin. Jonain aamuina he lähtevät peräkanaa. Ensin isä maasturillaan ja äiti autollaan, joka muistuttaa sellaista värikästä koppakuoriaista, joka kaatuu helposti selälleen ja jää sätkimään maahan.
Minusta tulee isona sisustusarkkitehti. Sitä varten minun pitää päästä Aalto-yliopistoon. Ja tehdä työtä matematiikannumeroni eteen. Matikka on ainoa kouluaine, joka teettää minulle töitä.
Tai sitten minusta tulee todella kuuluisa ja käyn näyttämässä naamaani jokaisella tv-kanavalla. Vierailen kokkiohjelmissa ja teen oman keittokirjan ja minut lennätetään autiolle saarelle viidakkoon kuvausryhmän ja muiden kilpailijoiden kanssa ja julkaisen kokemukseni jälkeen matkaoppaan. Käyn sisustamassa ihmisten koteja ja suunnittelen heidän häitään ja voitan laulukilpailun ja teen menestyslevyn sitten kun ulkomaankiertueeni varmistuu.
Varasuunnitelmia pitää aina olla, eikö vain?
No en kai nyt minä ollut tosissani. En tietenkään.
Kaappaan syliini Haukun. Uskollisista uskollisimman. Isä toi sen vuosia sitten Lontoosta. Sen tassussa lukee Harrods, ja siitä voi tietysti päätellä, mistä se on ostettu. Luultavasti Harrodsin myymälästä lentokentältä juuri ennen koneeseen nousemista, sillä tavarataloihin isää ei saa...