ISBN 978-951-0-42736-1
© Eeva Kilpi 1972
Kansi: Martti Ruokonen
Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.
Werner Söderström Osakeyhtiö 2017
I
Hyvin pieni harmaa lintu
navetan katon harjalla
kuin tuulen irrottama päre:
mikä ero on elämällä?
Heinä kuin usvaa
hämärää päissä
utua latvojen yllä
lampien hengitys matkalla taivaaseen.
Oi pienten perhosten paljous,
yökausia kestävät häät.
Eikä muuta elämää.
Aamupäivisin kirjoitan,
iltapäivisin teen runoja,
iltaisin katson tielle, juon viiniä ja tanssin.
Minkä yksintanssijan maailma minussa menettääkään.
Ei tiedä mitä menettää
se joka ei tule.
Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
Kaukana metsä
kaukana taivaanranta
hallaista peltoa pitkälti välissä.
Minun yksinäisyyteni lähellä,
aivan liki,
vieressä peiton alla.
Nukahdan
nimesi huulillani:
Mogadon, Mogadon.
Mutta joskus idealismi saa minussa vallan,
silloin ajattelen hurjistuen:
Kaikki maailman unettomat, yhtykää!
Sano heti jos minä häiritsen,
hän sanoi astuessaan ovesta sisään,
niin minä lähden saman tien pois.
Sinä et ainoastaan häiritse,
minä vastasin,
sinä järkytät koko minun olemustani.
Tervetuloa.
Kiedo hellästi riekaleesi minun hajoamistilani ympärille,
pitele minua varovasti ihmisen poika.
Ajattele,
minä sanoin sillä hetkellä kun olin varma,
me sovimme yhteen.
Niin, hän sanoi. Oi että me tavattiin!
Loput minä muistan.
Aamulla ajattelen ensi töikseni:
Onni ja hiljaisuus
kuuluvat aivan selvästi yhteen.
Ja me makaamme tuvan
sängyssä vierekkäin
kuin Onni ja Hilja.
Siis kauneutta on.
Rakkautta on.
Iloa on.
Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,
puolustakaa niitä!
Tuskin hän ehti sanoa: »Mansikat vain puuttuvat»
kun minä juoksin talon taakse ja
poimin nurmettuneesta maasta kourallisen
pieniä villiintyneitä mansikoita
ennen kuin hän ehti syödä jogurttinsa loppuun;
ne olivat juuri kypsyneet.
varo sanojasi, minä sanoin, kaikki toteutuu nyt.
Ja hän varoi.
Olen rauhallinen aina kun minulla on kaksi:
kaksi kampaa, kahdet sukat, kaksi samanlaista kynää.
Rakastaessakin yksinäisyys aina toisena.
Vai niin, hän sanoi ankarasti,
käskyn sinä tiedät:
jos sinulla on kaksi, luovuta toinen pois.
Tiedän, minä vastasin,
vaan jospa minuun pätee se suomalainen sananlasku:
Joka kahta kaihoaa, kumpaisenkin kadottaa.
Juuri kun olin oppinut tulemaan toimeen ilman
kävi niin että ajattelin:
Tästä ihmisestä en luovu.
Ja lakanat puhkesivat kukkaan.
Tämä on todellisuutta, hän sanoi
ja unet kalpenivat.
Siis tällainen voima on niitten katseitten takana
joita me vuosikausia loimme
sivistyneesti toisiimme.
Tuulikin on tänään lämmin.
Uitu.
Pesty pusero ja rintaliivit.
Että mistäkö sen sitten huomaa?
Siitä että kahden
tuntee olevansa vapaampi kuin yksin.
Niin pettävää jo alun perin,
mutta maksaahan se vaivan
ja ennakkoon.
Hämärässä tuvassa
yöperhosten lipistessä ikkunaan
minä kerroin vitsin:
»Saat kyllä kirjeesi takaisin
mutta puhtaasti tunnesyistä
pidän korut ja turkikset.»
Ja me nauroimme.
Sinä muutat sanajärjestystä minussa.
Nyt hiljaa kun tapahtuu.
Aivo-orgasmi, hän sanoi
tuhahtaen halveksivasti.
Niin, minä vastasin,
miksi eivät myös aivojen poimut
voisi sykähdellä mielihyvää tuottavasti
ja lähettää virtoja yli koko ruumiin.
Ja samassa
aivan omasta aloitteestaan
vatsamme suutelevat äänekkäästi.
Sitä unta
jossa riipun, riipun ja putoan
en ole enää nähnyt.
Nyt harhailen tuntemattomilla asemilla
matkalaukkuja raahaten
vain muutama minuutti aikaa junan lähtöön.
Pidä kiirettä, minä vanhenen.
Unieni tuntemattomat asemat
hotellit ja hotellien käytävät
ahdistavuudessaan tutut
junat joihin en ehdi
pimeä, kiire ja matkalaukut
joita en jaksaisi kantaa
hissit jotka aukeavat tyhjään
– jospa ne ovatkin todellisuus?
Ei, hän sanoi, tämä on todellisuutta.
Ja minä olinkin tie,
liukas hänen ajaessaan
varovasti, hitaasti ja omalla vastuulla.
Meissä on nyt valtava lataus
iloa, rakkautta, hyvyyttä ja voimaa
jakaa muillekin.
Niin, hän sanoi, olet käännekohta minun elämässäni,
sinä aukaisit minun aistieni umpeutuneet väylät.
Ensi kerran ymmärrän äitiäni,
anopista puhumattakaan,
sukulaisia melkein rakastan,
ja mikä parasta, vaimo ei maistu enää puulta;
sitä juhlaa mikä meillä on ollut!
Taivas pidätti henkeään.
Ja me onnistuimme.
Lähdettyämme se järkyttyi kyyneliin,
kukat ratkesivat juomaan.
Me vain ryhdikkäästi eri suuntiin.
Herättyäni
sinun vieressäsi katselen
kuinka aamuaurinko kultaa kirjahyllysi
lattiasta kattoon
enkä yhtäkkiä enää tiedä kumpaa rakastan:
sinua vai kirjojasi.
Rakkaani, uskalla tuntea minut,
anna arvo tälle tunnustukselle.
Sinun tuoksusi minussa monta päivää,
monta päivää rakastan itseäni.
Tänään ei enää kukaan tule,
on se aika vuorokaudesta.
Mutta yhtäkkiä, juuri kun olen ajatellut tämän,
aurinko näyttäytyy
ja ikkunan kuva piirtyy kirkkaana lattiaan
hellan luona.
On perjantai-ilta.
Kaikki kunnon isät ovat perheittensä luona,
äideistä puhumattakaan.
Ja niin pitää ollakin.
Minulla soi pop-nonstop
jota poikanikin ehkä jossain kuuntelevat.
Tällä hetkellä jaksan lukea
vain kirjailijaelämäkertoja:
miten vaikeaa heillä on ollut;
ja sitä kirjaa josta pidit.
Joka ilta katson yhtä kiveä tien päässä,
mutta se pysyy kivenä.
Ja yksi horsma mäellä
osoittautuu aina vain horsmaksi.
Mutta aamuisin jokin kummallinen kieli
avartaa mieleni hetkeksi
ikään kuin se olisi olemassa
ja me osaisimme sitä.
Koko viikon minä olen ollut
sinua varten auki,
nyt suljen oveni.
Tämän jälkeen
sinun on ainakin kolkutettava.
Nyt minä lopulta rohkaisin mieleni,
soitin hänelle lennättimestä ja sanoin:
Tämä on Eeva Mikkelistä päivää.
Mitä sinulle kuuluu?
Minä lähden tältä kesältä torstaina.
Houkuttaisiko sinua sitä ennen
tulla vielä kerran käymään täällä?
Minulla on kiireitä, hän sanoi, ikävä kyllä,
eikö sinulle sopisi joskus myöhemmin syksyllä?
Riippuu pääskysistä, minä vastasin,
jos ne ehtivät lähteä ennen minua,
suljen ikkunan enkä enää tule.
Vai niin, hän sanoi. Mitenkähän se oikein on,
minulla hälyttää nyt valitettavasti toinen puhelin.
Mutta kun tulet kaupunkiin niin otetaan yhteyttä.
Suon kohdalla muistin miten se oli:
Laurilta laumaan, Pertulta pois.
Ja minä olin meinannut jo Maunona.
Lopulta kävi niin että kohtasin ihmisen
joka piti samoista asioista kuin minäkin:
pääskysistä, lepakoista ja autioista taloista,
huonosta tiestä ja pitkästä heinästä,
metsälammesta, usvasta ja yksinäisyydestä.
Ja kuinka ollakaan, me olimme johdonmukaisia:
emme voineet sietää toisiamme.
Mutta paikkahan on ruma, sanoi kunnanjohtaja
katsoen minuun samettisin silmin.
Maailma on täynnä kauniita miehiä, minä vastasin,
mutta silti minä rakastan yhtä rumaa.
Ja koska se oli heistä ruma he katsoivat oikeudekseen
raiskata sen.
Mikä tunnustus kauneudelle. Ja yksilöllisyydelle.
Pieraista kovaa omassa tuvassa.
Joskus sitä on valmis epäröimättä
uskomaan kapitalismiin.
Illalla nukkumaan käydessäni
luin vähän aikaa vuoteessa
vanhaa intialaista sukupuolitekniikkaa,
amerikkalaisen tutkimuksen yksinäisyyden ongelmasta
sekä pakollisen ja vapaaehtoisen pidättyvyyden
seurauksista.
Sen jälkeen katselin värikuvia sukupuolielinten
rakenteesta, halkileikkauksia, kaavakuvia ynnä muita.
Ja unessa minä puhuttelin sinua sanoen:
Rakkaani, kuten huomaat olen maanisessa vaiheessa,
älä hylkää minua kun depressio tulee.
Sitten luovutin yksinäisyyteni sinun käsiisi:
sinä otit sen hellästi,
rikoin sen kuin yksiöisen jään.
Todellisuudessa se oli moniöinen
ja aamulla jälleen aivan ehjä.
Niin tapahtui
että me lopulta tapasimme,
minulla kädessä tärisevä martini ja iltalaukku,
hänellä viski ja sooda, kaulassa solmio ja kova kaulus
asianmukaisesti napitettuna.
Hädin tuskin onnistuimme kättelemään.
Totisesti olet mestari unohtamisessa,
minä ajattelin. Ketään niin lahjakasta
en ole ennen tavannut.
Ja yllättäen hänen ajatuksensa vastaavat minulle:
Totta kai. Minähän käytin siihen koko taitoni,
kaikki kykyni, ja voimani pohjia myöten.
Cheers!
Minussa asuu jo muuttolintujen levottomuus.
Polut vettyvät. Mieleni täyttää huoli:
Miten nyt osaan astella kadulla
kun olen kolme kuukautta kulkenut
ympärillä pitkä heinä ja pienten perhosten pilvi?
Viimeinen päivä.
Ja säätiedotuskin niin kaunis:
Lämmin lounaan ja lännen välinen ilmavirtaus
vallitsee Suomessa.
Lähtiessäni totean:
pietaryrttejä piha täynnä.
Koko kesän olen lukenut:
tulee, ei tule, rakastaa, ei.
Nyt pääskyset lentävät
eteisen ovesta sisään.
En ole vieläkään liikaa tässä talossa:
tehtäväni on jättää ovi auki.
Kesän puolessa välissä
oli aivan selvästi miesten liikkuma-aika.
Nyt se on ohi,
kuu lopussa.
Metsässä ei lehtikään liikahda.
Sinun jäljiltäsi katson itseäni:
silmieni ympärillä onnelliset poimut.
Mustat...