ISBN 978-951-31-9687-5

Tämä kirja on kirjoitettu Suomen tietokirjailijat ry:n tuella.

Kuvalähteet mainitaan kuvien yhteydessä.
© 2017 Hippo Taatila ja Kustannusosakeyhtiö Tammi

Kansi: Timo Numminen
Kannen kuva: Ville Vuorinen / GooGaBu Nordic Creations Ltd

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017

Elokuu 2004
Tapiola

”Again.”

Polviinsa nojaava pyöreäposkinen teinipoika havahtuu valmentajansa ääneen ja ojentautuu vaivalloisesti takaisin seisoma-asentoon. Hän yrittää vetää mahdollisimman syvään henkeä tasatakseen kylkiluidensa väliin survoutuneen kyynärpään aiheuttamaa kipua. Jokainen askel korin alta kolmen pisteen viivan kärkeen tekee kipeää, rintalastan alla polttaa. Tapiolan urheiluhallin parketin pohjoispäädyssä kymmenen minuuttia sitten lennellyt kepeä sanailu on vaiennut ja sen tilalle laskeutunut kiusallinen hiljaisuus.

Teinipoika sutaisee etujakauksena vetyperoksidiblondatun kärjen silmiensä edestä ja vilkaisee seuraavaan harjoituskumppaniinsa. Päätyrajalta kolmosviivaa kohti kävelee häntä parikymmentä senttiä pidempi ja lähes kymmenen vuotta vanhempi mies, jonka ladonoven kokoiset hartiat langettavat juniorin mielen laineille pimeän varjon. Tynnyririntainen pääsarjakonkari katsahtaa nuorempaa kollegaansa ja hänen ilmeessään on aavistus anteeksipyyntöä; sorry, kaveri, oot ikävässä tilanteessa, mutta mä en aio antaa sulle mitään ilmaiseksi.

”Vauhtia! Mikä siinä kestää”, ärähtää jugoslaavivalmentaja vihreässä hupparissaan murteisella englannilla ja mutisee jotain painokelvotonta omalla äidinkielellään. Teinipoika asemoituu vanhemman joukkuetoverinsa viereen ja tietää tasan tarkkaan voittavansa nopeudessa sen, minkä voimassa häviää. Tämä harjoitus on kuitenkin kestänyt aivan liian kauan ja vaatinut veronsa. Maitohapot ruoskivat reisiä ja pohkeita, hengenvedot runnovat pistoksina kyljessä. Poika nielee kipunsa ja valmistautuu.

”Valmis?” valmentaja huutaa ja heittää koripallon takarautaan, josta se ponnahtaa kaaressa korkealle ilmaan. Harjoituspari ampaisee liikkeelle, juoksee vieretysten parin loikan päähän korista ja lukitsee jalkansa parkettiin valmistautuakseen irtopallopainiin.

Pojan asema on täydellinen. Hän tietää pallon tippuvan suoraan hänen syliinsä, jos hän saa suljettua kilpakumppaninsa selkänsä taakse edes pariksi sekunniksi ja ponnistaa oikeassa vaiheessa. Mutta juuri kun hän on hyppäämässä laskeutuvaan palloon, vanhempi joukkuetoveri kiilaa vasemman jalkansa hänen eteensä, kampeaa lantiollaan juniorin selkänsä taakse, hypähtää kevyesti puoli metriä ilmaan ja pamauttaa pallon käsiensä väliin.

Teinipoika painaa hampaansa yhteen lantioon kohdistuneen kolahduksen jälkeen. Kipu säteilee lantiosta yläselkeään ja hartioihin. ”Uudestaan!” karjahtaa valmentaja jossain pojan katseen ulottumattomissa. Raottaessaan silmiään poika näkee joukkuetoverinsa rivissä päätyrajalla kiemurtelemassa vaivaantuneina.

Mutta poika tuntee jo nyt, parin kuukauden jälkeen, valmentajansa. Suuremmalta läksytykseltä välttyäkseen hän kerää itsensä ja hölkkää taas – kymmenettä tai yhdettätoista kertaa peräkkäin, hän on jo seonnut laskuissa – kolmoskaaren kärkeen. Joukkueen kapteeni, lähemmäs 25-vuotias oikeustieteiden opiskelija, yrittää lähestyä valmentajaansa, mutta valmentaja viittoo tämän äkäisesti tiehensä.

Poika vilkaisee taas päätyrajan suuntaan. Yli kaksimetrinen, satakiloinen maajoukkuepelaaja puolipitkässä, vaaleassa niskatukassaan kävelee teinipojan vierelle, mataloittaa asentoaan ja painaa käsivartensa pojan olkapäälle. Poika vilkaisee valmentajansa suuntaan anovasti, mutta valmentaja ei välitä. Hän heittää pallon korkealle ilmaan, pallo ponnahtaa melkein laakana raudasta sivurajalle. Poika jää askeleen matkalla kaksi jälkeen, kun vaalea jätti sysää hänet syrjään ja laukkaa parketilla poukkoavan pallon perään.

Poika on aikeissa sanoa jotain, mutta nielee kiukkunsa. Päätyrajalla seisovien joukkuetovereiden katseet lakaisevat maata. Poika nostaa leukaansa, räväyttää silmät ammollensa yrittäen estää itkua tulemasta, mutta ensimmäiset kyyneleet vyöryvät väkisin silmäkulmista poskipäille. Kohta koutsi huutaa – ainahan se huutaa, milloin se olisi mihinkään tyytyväinen – mutta mitä hän voi sille, että on kaksikymmentä senttiä lyhyempi ja kolmekymmentä kiloa köykäisempi kuin kaikki muut?

”Petteri! Ihan ok, mene juomaan. Seuraavat kaksi, kiitos”, valmentaja puuskahtaa murteisella balkaninenglannillaan. Hänen äänessään on epätavallista haparointia. Poika kävelee mielenosoituksellisesti, raskain askelin ja leuka tutisten kohti vaihtopenkkiä, antaa teinitukan valahtaa silmiensä päälle. Silmäkulmiin tarttuneet kyynelkarpalot pyyhkiytyvät käsivarren ihoon, vesihuikka helpottaa poltetta rinnassa.

Sitten tulevat ajatukset.

En mä oo näin paska. Noi on kaikki muut ainakin 18-vuotiaita. Ei tää oo reilua. Sitä paitsi noi on kaikki laitureita ja senttereitä. Ihan varmasti voitan noi vuoden päästä. Ei kukaan muu oo joutunut oleen kymmentä kertaa putkeen. Ihan eri juttu jos saisin levätä välissä.

Harjoite jatkuu. Seuraavat kaksi pelaajaa pystypainivat levypallosta. Valmentaja katsahtaa suojattinsa suuntaan, pieni häivähdys huolta suoran pokerinaaman takana, ja kääntää sitten päänsä takaisin kentälle.

”Okei, kaksi vielä, sitten tauko”, hän lausuu ja raapii kaulaansa sormillaan.

Petteri Koponen tietää koko joukkueen nähneen hänen itkevän. Ajatuskin hävettää ja raivostuttaa häntä. Häntä hävettää olla pikkupoika, itkupilli, vaippahousu aikuisten miesten keskellä.

Harjoite jatkuu. Koponen laskee vesipullon vaihtopenkin taakse, nousee seisomaan ja alkaa kävellä sivurajaa pitkin muun joukkueen luokse. Kaksi pelaajaa ottaa toisistaan mittaa levypallokamppailussa, mutta valmentajan katse kiinnittyy 16-kesäiseen, joka kävelee lonkkaansa aavistuksen ontuen takaisin valkoviherpaitaiseen joukkoon. Vaaleahiuksinen heittäjä Loviisasta kävelee kuopusta vastaan ja nostaa kätensä yläfemmaan. Juniori läpsäisee takaisin voimansa vimmalla niin lujaa kuin kädestä lähtee.

Joitain hetkiä myöhemmin koko joukkue hörppii juomapulloistaan vettä. Jotkut istuvat vaihtopenkeillä, toiset juttelevat keskenään, pari pelaajaa heittelee vapaaheittoja. Joukkueen kapteeni kävelee jälleen valmentajansa luokse.

”Miksi sä pidit Petteriä drillissä noin kauan? Kyllä sä tiesit, ettei sillä ole mitään mahdollisuutta voittaa senttereitä levypallodrillissä”, kapteeni ihmettelee.

”Hyvä! Minä halusin, että Petteri alkaa itkeä”, valmentaja huudahtaa puoliääneen.

Kapteeni katsoo valmentajaansa kysymysmerkkinä.

”En välitä, voittaako hän yksittäisen levypalloharjoituksen. Se on se ja sama. Minä haluan, että hän kasvaa henkisesti vahvaksi.”

Kapteeni katsahtaa toiseen päähän kenttää, jossa Petteri Koponen pelaa jo 1–1-haasteottelua itseään pari vuotta vanhempaa junioria vastaan. Hädin tuskin 180-senttinen Koponen ajaa kymmenen senttiä itseään pidemmän takamiehen ohi, ottaa vartalokontaktin ja upottaa korkeakaarisen heiton levyn kautta sisään.

Valmentaja ei sano sitä ääneen, mutta hän uskoo, että nuorella pojalla on edellytykset varttua ainutlaatuiseksi pelaajaksi. Siksi työn on jatkuttava.

I
Laajasalo

Tahvonlahden koulun bussipysäkiltä Helsingin kaupungin Suomensuontien vuokra-asunnoille jää käveltävää runsaat kaksi kilometriä, jos välttämättä tahtoo pysyä autotien vierellä. Kätevämpi vaihtoehto on kävellä Gunillankujan pysäkiltä rivitaloja reunustava tienpätkä sen päätyyn asti ja tepastella metsikön poikki vedettyä puolen kilometrin purusuoraa pitkin.

Tuo polku piirtyy Petteri Koposen mieleen hänen varhaisimpina muistoinaan, kaikuina lapsuuden painajaisunista.

Kapean ja synkän korpitaipaleen molemmin puolin kohoavat havupuut, jotka maalaavat maahan pitkiä, pimeitä varjoja. Kaupungin tornitalojen ja purupolun välisellä kaistaleella piileskelevät nistit ja namusedät, metsikön pimeydestä räksyttävät juoppojen irrallaan riehuvat kulkukoirat. Tästä maisemasta H. C. Andersen voisi kirjoittaa synkeän fantasian tai kaksi muistuttaakseen silkohapsia, että yö on pimeä ja täynnä kauhuja.

Eikä Sonja Koponen voisi nauraa makeammin kuullessaan poikansa piilotajunnan lokeroihin taltatusta kuvajaisesta.

”Hyvänen aika, millaisena lapsi voi asiat muistaa”, hän hekottaa.

”Sehän oli leveä ja koko mitaltaan valaistu metsätie. Koko ajan siellä kulki lenkkeilijöitä, koiranulkoiluttajia ja koululaisia. En koskaan Laajasalon vuosinamme kuullut, että siellä olisi tapahtunut mitään vaarallista.”

Itä-Helsingillä on kiistämättä omanlaisensa, paikoin ansaittukin maine, ja yhtä lailla pitää paikkansa, että Koposen talon emäntä muutti itään nelivuotiaan poikansa kanssa 1990-luvun laman syvimmässä notkossa. Tilastollisesti todistettua on sekin, että nimenomaan 1987 ja 1988 syntyneet – Petteri-pojan ikäluokka – kärsivät 1990-luvun alun laman aikana tehdyistä korjausliikkeistä pitkällä aikajänteellä poikkeuksellisen paljon. Silti olisi kaikin puolin harhaanjohtavaa väittää Koposten yhteiselon Itä-Helsingissä olleen mukaelma periamerikkalaisesta ryysyistä rikkauksiin -tarinasta.

Saattoi olla, että poliisipartio jos toinenkin piipahti Gunillantien kivireservaatissa rauhoittelemassa viinapirun riivaamia. Ehkäpä viereisestä puukko-Siwasta lähti kerran jos toisenkin sixpack ja kourallinen sibeliuksia pitkäkyntisten matkaan, mutta kaikki nämä tapaukset olivat vain kaunistusarpia heleän Äiti Helsingin kasvoilla. Jos Sonja Koposelle Suomensuontien ympäristö oli jotain, se oli idylli; paikka, jota kutsua kodiksi.

”Se ei olisi voinut olla ympäristönä parempi. Aivan upeat uimarannat olivat kivenheiton päässä, kaupungin luistelu- ja jalkapallokentät suoraan oven edessä. Lapselle tuskin on parempaa kasvuympäristöä.”

Sonja Koponen sai Suomensuontien vuokra-asunnon avaimet käteensä Petteri-poikansa nelivuotissyn...