Kansi

Nimiö

PETER JAMES

KUOLEMA EI RAKASTA KETÄÄN

Englannin kielestä kääntänyt

Maikki Soro

Tekijänoikeudet

Englantilainen alkuperäisteos

Peter James: Need You Dead

Suomalainen laitos

Minerva Kustannus Oy 2017

Suomennos Maikki Soro

Kannen kuvat iStock

Taitto ja ulkoasu Taittopalvelu Yliveto Oy

Sähkökirjan taitto Tero Salmén

ISBN 978-952-312-537-7

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

CAROLE BLAKELLE,

hyvälle ystävälle ja opastajalle. Kirkkaalle tähdelle,

jonka menetimme liian varhain.

Sinä valaiset aina tietäni. Lepää rauhassa.

1

Torstai 14. huhtikuuta

Ensimmäisessä kampaamossa, jossa Lorna oli ollut töissä valmistuttuaan, hänellä oli käynyt asiakas, joka opetti antropologiaa Sussexin yliopistossa. Mies oli kertonut hänelle kiehtovan teoriansa, jonka mukaan ihmiset kommunikoivat aluksi pelkästään telepaattisesti ja opettelivat puhumaan vain voidakseen valehdella.

Seuraavien viidentoista vuoden kuluessa Lorna huomasi, että teoriassa saattoi tosiaan olla itua. Meissä jokaisessa on kaksi puolta – se, jonka näytämme toisille, ja se, jonka pidämme omana tietonamme, piilossa muilta. Totuus. Ja valheet. Näin maailma toimii.

Lorna ymmärsi sen.

Ymmärsi, totta vie.

Ja joku oli juuri loukannut häntä verisesti valheillaan.

Hän harjasi hajamielisesti väriä Alison Kennedyn hiusten tyveen eikä jaksanut juuri nyt jutella joutavia. Hän ajatteli Gregiä. Pöyristyneenä siitä, mitä oli saanut tietää rakastajastaan. Hän halusi vain kiihkeästi päästä eroon Alisonista ja palata tietokoneelleen, ennen kuin hänen miehensä Corin tulisi kotiin tunnin kuluttua.

Lornan kuusi labradoodlen pentua, joiden emo oli hänen Milly-koiransa, räksyttivät keittiön viereisellä lasiterassilla; keittiö toimi nykyisin myös hänen yksityisenä kampaamonaan. Corinin suureksi harmiksi hän oli alkanut tehdä töitä kotona saadakseen aikaa suurelle intohimolleen, suloisten koiranpentujen kasvattamiselle, joka tuotti kaiken lisäksi sievoiset lisätulot – Corinin irvailusta huolimatta. Corin irvaili nykyisin jokseenkin kaikelle, mitä hän teki. Onneksi sentään koirat pitivät hänestä. Ja Greg, hän ajatteli.

Asiakkaat tapasivat uskoutua hänelle, puhua asioitaan vähän kuin psykiatrille Lornan laittaessa heidän hiuksiaan. He puhuivat intiimeimmistäkin parisuhdeongelmistaan ja paljastivat asioita, jotka salasivat jopa kumppaneiltaan. Alisonkin lörpötteli juuri uusimmasta rakastajastaan, joka oli tällä kertaa hänen kuntosaliohjaajansa.

Olikohan olemassa ketään, joka ei halunnut salata jotakin, Lorna mietti toisinaan.

Alisonia edeltävä asiakas oli tänään tullut paljastaneeksi asian, joka oli Lornalle äärimmäisen tuskallinen. Totuuden kuuleminen toisesta ihmisestä – varsinkin omasta rakastetustaan – voi satuttaa kuin puukonisku. Totuuden, jota ei edes haluaisi tietää. Totuuden, joka voi kääntää koko elämän ylösalaisin. Sillä tehtyä ei saa tekemättömäksi. Totuutta ei voi pyyhkiä aivoista niin kuin tietokoneen tiedostoa – ei, vaikka kuinka haluaisi.

Alison Kennedyn lähdettyä vähän ennen kuutta illalla Lorna avasi kiireesti keittiön pöydällä olevan kannettavan tietokoneensa ja katseli taas kerran kuvaa syvästi rakastuneesta pariskunnasta. Hän katseli sitä sanattoman epäuskon vallassa, silmät täynnä kivun ja kiukun kyyneleitä. Kiukun, joka alkoi muuttua raivoksi.

2

Torstai 14. huhtikuuta

Senkin paskiainen. Senkin petollinen sika.

Lorna puristi kätensä nyrkkiin ja alkoi lyödä ilmaa, kuvitellen iskevänsä miehen omahyväistä naamaa, tämän omahyväistä virnistystä, tämän valheellista vilpittömyyttä. Hän iskisi siltä sialta tajun kankaalle.

Puolentoista vuoden suhteen jälkeen Lorna oli vihdoin saanut tietää epämiellyttävän totuuden. Että mies, johon hän oli niin intohimoisesti rakastanut ja jonka kanssa hän oli aikonut viettää loppuelämänsä, oli valehdellut hänelle. Eikä vain valehdellut. Mies oli viettänyt täydellistä kaksoiselämää. Kaikki, mitä tämä oli kertonut itsestään, oli valetta.

Lorna oli musertunut. Ja vihainen itselleen. Kuinka hemmetin typerä hän olikaan ollut, taas kerran.

Hän oli luottanut mieheen sokeasti. Uskonut joka kerta, kun tämä oli vakuuttanut kertovansa vaimolleen heti, kun sopiva hetki koittaisi. Ja selittänyt vitkuttelunsa keksimällä tekosyyn toisensa perään: Belinda oli sairaana; Belinda oli hauraassa mielentilassa; Belindan isä oli vakavasti sairas, ja hänen täytyi tukea vaimoaan appiukon kuolemaan saakka; Belindan veli oli joutunut moottoripyöräonnettomuuteen ja makasi koomassa.

Voi poloista Belindaa. Ja nyt oli paljastunut, ettei naisen nimi edes ollut Belinda.

”Greg” oli hiljattain palannut Malediiveilta ”Belindan” kanssa. Lääkärit olivat kuulemma sanoneet, että hänen vaimonsa tarvitsi lomaa toipuakseen henkisesti. ”Greg” oli kuitenkin luvannut jättää Belindan matkan jälkeen, heti kun suinkin mahdollista. He olivat jopa suunnitelleet, milloin se tapahtuisi. Milloin mies pääsisi eroon ”Belindasta”. Ja Lorna vihaamastaan Corinista.

Että sellaista.

Kuinka tyhmänä ”Greg” häntä oikein piti?

Vielä pari päivää sitten hän oli ollut äärettömän onnellinen ja tuntenut olonsa turvalliseksi. Hän oli luottanut siihen, että hänen vihdoin löytämänsä sielunkumppani, jonka ansioista hän oli jotenkin kestänyt väkivaltaista, painajaismaista avioliittoaan viimeiset puolitoista vuotta, pelastaisi hänet maanpäällisestä helvetistä.

Ja sitten oli saapunut Kerrie Taberner, aamun ensimmäinen asiakas, joka oli varannut ajan viime minuutilla. Kerrie oli hankkinut Malediiveilta upean rusketuksen ja näytti hehkeämmältä kuin koskaan. Hän oli näyttänyt puhelimeltaan joitakin kuvia Kuramathi-saarelta, ja joukossa oli sattumalta myös kuva pariskunnasta, jonka hän oli miehensä kanssa tavannut yhtenä iltana baarissa. Korviaan myöten rakastunut pari, Kerrie oli huokaissut ja selittänyt minuuttikaupalla, kuinka ihanaa oli tavata kaksi ihmistä, jotka rakastivat toisiaan oikeasti. Monet vanhat avioparit tuntuivat riitelevän taukoamatta.

Valokuvan miehestä ei voinut erehtyä – hän oli ”Greg”.

”Greg” ja ”Belinda”. Sylikkäin, nauravaisina ja katsoen toisiaan suoraan silmiin.

Tosin Kerrie ei tuntenut heitä niillä nimillä. He olivat kertoneet Kerrielle aivan eri nimet. Oikeat nimensä.

Se kusipää. Se typerä kusipää. Eikö miehen mieleen juolahtanut, että kuva voisi päätyä Facebookiin tai jonnekin vastaavaan?

”Belinda”!

Belinda ja Greg.

Kaikkein eniten häntä harmitti, että hän oli uskonut miestä. Luottanut tähän.

Luottanut ”Gregiin”.

Mies oli valehdellut nimensä. ”Greg” oli täysin tuulesta temmattu nimi. Samoin ”Belinda”.

Oikean nimen selvittyä ei kestänyt kuin hetken, kun hän oli selvittänyt miehen tiedot Googlen avulla.

Mutta nyt kun totuus oli selvinnyt, hän ei hämmennykseltään ja suuttumukseltaan ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia. Hänen unelmansa oli murskana. Hänen unelmansa yhteisestä elämästä tämän miehen kanssa – tämän kavalan, petollisen häntäheikin kanssa. Joka oli ladellut hänelle pelkkiä valheita. Kaikki, mitä he olivat tehneet, oli ollut pelkkää valetta.

Lorna istui keittiön pöydän ääressä talossaan – kodissaan – jonka hän oli jakanut Corinin kanssa viimeiset seitsemän vuotta, ja tuijotti katse tyhjänä suunnatonta akvaariota, joka oli lähes koko seinän levyinen. Kirkkaanväriset trooppiset kalat uivat tai ajelehtivat vedessä, osa kävi nappaamassa ruokaa pinnalta. Corin oli ihan hulluna niihin, tiesi jokaisen lajinkin. Tokot, nuoliahvenet, miljoonakalat, sateenkaarikalat, nokkakalat ja muut.

Corin palvoi niitä. Monet niistä näyttivät surullisilta ja toivat Lornan mieleen hänen oman kohtalonsa. Ne olivat vankeina akvaariossaan, ainoassa maailmassa, jonka ne koskaan tulisivat tuntemaan, samalla tavoin kuin hänkin oli vankina tässä talossa Hollingburyssa, Brightonin reunamilla, halveksimansa miehen kanssa – peläten, että hänetkin oli sidottu lopullisesti tähän elämään. Ja nyt se vaikutti entistä todennäköisemmältä.

Voi Luoja, kuinka toista oli silloin, kun hän tutustui Coriniin. Tietokoneliikkeen myyntijohtajaan, komeaan, tyylikkääseen ja hurmaavaan mieheen, joka oli pyyhkäissyt häneltä jalat alta ja vienyt lomalle Saint Lucialle, missä he olivat viettäneet autuaallisen loman sukellellen, lekotellen auringossa, syöden ja rakastellen. Pari kuukautta myöhemmin he olivat menneet naimisiin, ja alamäki oli alkanut hyvin pian. Hänen olisi kaiketi pitänyt huomata jo heidän idyllisellä lomallaan, kuinka pakkomielteisesti Corin taitteli vaatteensa ja annosteli aurinkovoiteensa ja nuhteli häntä, jos hän puristi hammastahnatuubia keskeltä eikä alkupäästä. Mies oli suunnitellut jokaisen päivän jokaisen tunnin etukäteen ja harmistunut, jos aikataulusta poikettiin piiruakaan. Mutta Lorna oli ollut liian hullaantunut tajutakseen mitään. Ja maksanut sokeudestaan siitä saakka, päivä päivältä kalliimmin.

Hän oli menettänyt kauan kaipaamaansa esikoisen, koska Corin oli lyönyt häntä raivoissaan ja humalapäissään vatsaan. Toinen keskenmeno oli seurannut miehen työnnettyä hänet alas rappusia, jälleen raivokohtauksen vallassa. Jälkeenpäin mies oli joka kerta itkenyt ja rukoillut anteeksiantoa, tai koettanut uskotella, ettei mitään ollut tapahtunutkaan, että hän oli vain kuvitellut kaiken. Ja joka kerta hän oli tyhmyyttään antanut anteeksi, koska oli tuntenut olevansa ansassa eikä tiennyt, miten päästä pois.

Tilanne oli muuttunut niin vakavaksi, että hän oli alkanut kirjata salaa kaikki lyönnit ja omat tuntemuksensa tietokoneelleen. Sitten hän oli tavannut Gregin Sainsburyn tavaratalossa Länsi-Hovessa – mies oli tullut ostoskärryineen kulman takaa ja törmännyt hänen kärryynsä. He olivat ihastuneet ensi silmäyksellä, ja viikon kuluttua he olivat olleet jo rakastavaisia.

He olivat vuokranneet merenrannalta pienen yksiön – lemmenpesän, kuten Greg oli sanonut – ja tavanneet siellä aina kun voivat, kaksi tai joskus kolmekin kertaa viikossa, ja aina kun Gregin vaimo oli työmatkalla; tämä työskenteli lentoemäntänä British Airwaysin kaukolennoilla. Gregin kanssa Lorna oli nauttinut seksistä enemmän kuin koskaan. Se oli ollut kuin huumetta, jota kumpikin himoitsi. Kotiin ajellessaan hän oli aina rohkaissut itseään ajattelemalla seuraavaa kertaa ja miettimällä, kuinka saisi ajan kulumaan – ja selviytyisi Corinin loputtomasta terrorisoinnista.

Lornan ja Gregin suhde oli perustunut aluksi pelkkään intohimoon. Lornasta oli kuitenkin alkanut tuntua, että heidän välillään oli jotain paljon, paljon syvällisempääkin. Ja eräänä aamuna, kun he olivat maanneet sylikkäin sängyssä, ”Greg” oli tunnustanut lähes anteeksipyytävästi, että oli rakastunut häneen.

Lorna ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista läheisyyttä toiseen ihmiseen, ja hänkin oli sanonut olevansa rakastunut.

Hän oli lukenut joskus jostain, että hyvä seksi on vain yksi prosentti suhteesta. Huono seksi – sellainen, jota hän oli harrastanut vuosikaudet Corinin kanssa – taas määrittelee suhteen 99-prosenttisesti.

Yksi prosentti.

Hurraa.

Tietääkö kukaan, miltä tuntuu olla vain yksi prosentti rakastettunsa elämästä? hän ajatteli.

Minä voin kertoa.

Se on aika masentavaa.

Koko suhde sen petollisen roiston kanssa oli ollut valetta. Orgasmeja lukuun ottamatta. Ne olivat kyllä aitoja. Molempien osalta.

Herra Yksi Prosentti.

Luoja, kuinka sitä voi olla tyhmä. Lorna oli raivoissaan. Raivoissaan omasta tyhmyydestään. Kaikkien valheiden nielemisestä. Raivoissaan unelmansa särkymisestä. Ja avioliitostaan sellaisen luuserin kanssa.

Hän istahti taas tuijottamaan näytöllä olevaa valokuvaa.

No, herra Yksi Prosentti, arvaatko, mitä nyt tapahtuu? Minäpä kerron.

Minä tuhoan sinun elämäsi.

3

Lauantai 16. huhtikuuta

Yhdeltätoista aamupäivällä Lorna istui hirvittävässä krapulassa keittiön pöydän ääressä kolmas espressokupillinen kädessään. Juuri kun hän ajatteli, ettei päivä voisi enää ainakaan pahentua, se paheni.

Hänen sähköpostiinsa saapui uusi viesti.

Arvoisa rouva Belling,

sinulla on iltaan saakka aikaa joko luovuttaa minulle autosi Mazda MX5 tai palauttaa takaisin ne 2 800 puntaa, joita et ole muka saanut. Minä tunnen sinut ja tiedän likaisen pikku salaisuutesi. Luovuta se auto tai pulita rahat tai muuten… Ehkä mietit, mitä se ”muuten” olisi. Mieti pois. Minä tiedän, että sinulla on rakastaja, senkin lutka. Sinä tiedät, mitä olet velkaa. Ja minä tiedän miehesi nimen. Usko sovinnolla, koska jos et ole siivosti, en ole minäkään.

4

Lauantai 16. huhtikuuta

Hyvä herra Darling,

en käsitä, mitä on tapahtunut, mutta tarkistin juuri PayPal-tilini, eikä siellä näy vieläkään rahasuoritustanne. Luovutan auton heti, kun saan ilmoituksen, että rahat ovat tilillä. Kysyin PayPalilta sähköpostitse, olisiko raha mennyt väärään paikkaan, ja ilmoitan heti, kun saan vastauksen. Pyydän olemaan vielä kärsivällinen, asia järjestyy varmasti nopeasti. Omasta puolestani pyrin aina toimimaan rehellisesti.

Ystävällisin terveisin

Lorna Belling

5

Lauantai 16. huhtikuuta

Vai rehellisesti? Jo on maailmankirjat sekaisin, jos toisen äijän naiskentelu oman miehen selän takana on ”rehellistä”. SD.

6

Maanantai 18. huhtikuuta

Juliet Solomon oli 32-vuotias konstaapeli, jolla oli takanaan lähes kymmenen vuotta Brightonin & Hoven järjestyspoliisin palveluksessa. Hän piti edelleen työstään, vaikka toivoikin saavansa lähiaikoina ylennyksen ylikonstaapeliksi. Hänen siro ja hoikka ruumiinrakenteensa oli jyrkässä ristiriidassa hänen kovapintaisen luonteensa kanssa, eikä hän antanut pienen kokonsa haitata kiperissäkään tilanteissa.

Aamuvuoro oli juuri alkanut, ja hän istui työpöydän ääressä teemuki vieressään kirjoittamassa raporttia edellispäiväisestä tehtävästään – paikallisen kahvilan omistaja oli tehnyt poliisille ilmoituksen miesasiakkaasta, joka oli juossut kahviosta maksamatta ja toisen asiakkaan käsilaukku mukanaan. Kahvilanpitäjän kuvauksen perusteella he olivat löytäneet epäillyn nopeasti, lähteneet juoksemaan miehen perään ja lopulta pidättäneet tämän – ja Juliet oli saanut ilokseen palauttaa käsilaukun omistajalleen.

Julietin parina tässä vuorossa oli häntä kaksi vuotta nuorempi erityiskonstaapeli Matt Robinson – yksi Sussexin poliisin palkatta työskentelevistä vapaaehtoisista täydennyspoliiseista. Vanttera, kaljuksi ajeltu ja silmälasipäinen Robinson istui parhaillaan kännykkä korvallaan juttelemassa jollekin omistamassaan turva-alan yrityksessä Beacon Securityssa.

Vuorotöinä hoidetut hälytystehtävät antoivat halutun adrenaliiniruiskeen nuorille poliiseille – ja niille vanhemmille kollegoille, jotka eivät koskaan kyllästyneet jännitykseen. Päivystäessä ei milloinkaan tiennyt, mikä tilanne olisi viiden minuutin kuluttua. Vain yksi asia oli varma: kukaan ihminen – satunnaisia juoppoja tai sekopäitä lukuun ottamatta – ei soittanut hätänumeroon ilmoittaakseen, että kaikki oli hyvin.

Brightonin poliisiaseman partioiden käytössä oli katutasossa sijaitseva pitkänmallinen huone. Hiljattain remontoitu tila oli koko rakennuksen levyinen. Etelän puoleisista ikkunoista avautui suurenmoinen näköala Englannin kanaalille, pohjoisen puolelta näkyi parkkipaikka ja sen takana kohoava likaisenharmaa toimistorakennus. Kumpaakin seinää reunusti pitkä rivi työasemia, ja luonnonvalkoisiksi ja sinisiksi maalatut seinät sekä tummanharmaa matto antoivat tilalle tyylikkään, uudenaikaisen ilmeen. Huoneessa oli paljon raikkaampaa kuin vanhassa päivystystilassa, jossa oli leijunut aina hien, kahvitahrojen, valmisaterioiden ja vuosien mittaan mikrouunissa lämmitettyjen ruokien pinttynyt haju.

Useimmilla täällä työskentelevillä oli samanlainen musta T-paita, huonosti istuvat mustat housut sekä raskaat työjalkineet. Naulakossa roikkui suojaliivejä ja keltaisia huomiotakkeja, ja monilla työtasoilla oli radiopuhelimia, joista ryöpsähteli vähän väliä hiljaista puhetta. Huoneessa tehtiin töitä kellon ympäri kolmessa vuorossa – aamu-, ilta- ja yövuorossa – ja aina vuoron vaihtuessa pidettiin palaveri, jossa uudelle vuorolle kerrottiin kaupungissa meneillään olevista tehtävistä ja mahdollisista ongelmatilanteista.

Osa vuorossa olevista lähti saman tien partiotehtäviin. Toiset taas, kuten Juliet Solomon tänään, jäivät täyttämään lomakkeita ja kirjoittamaan raportteja, joihin kirjattiin muistilehtiöihin tallennetut lausunnot. Jokaisella oli suojaliivin taskussa leuan alla radiopuhelin, jonka kautta keskus lähetti heidät hälytysajoon tai johonkin rutiinitehtävään.

Juliet sai ensimmäisen hälytyksen vähän kello 7 jälkeen.

”Charlie Romeo nolla viisi, ehdittekö käydä Crestway Rise 73:ssa, Hollingbury Roadin lähellä? Ahdistuneen kuuloinen nainen ilmoitti, että aviomies oli hieronut koiran jätöksiä hänen kasvoilleen. Mies oli uhannut tappaa hänet, ja nainen on lukinnut itsensä vessaan. Kiireellisyysluokka yksi. Hän sulki puhelimen, mutta koetan soittaa hänelle takaisin.”

Kaikki hälytystehtävät jaettiin kiireellisyyden perusteella. ”Kiireellisyysluokka yksi” tarkoitti välittömästi hoidettavaa tehtävää. ”Kakkosessa” oli oltava paikalla tunnin kuluessa. ”Kolmonen” tarkoitti erikseen sovittavaa tapaamista. ”Nelosessa” ei vaadittu poliisin käyntiä vaan asia hoidettiin puhelimitse.

Juliet katsoi Mattia. ”Ollaanko valmiina?”

”Kuin lukkari sotaan”, erikoiskonstaapeli vastasi. He ottivat huomiotakit huoneen päässä olevasta naulakosta, nappasivat partioauton avaimet ja kiiruhtivat alakertaan.

Vajaan kahden minuutin kuluttua Juliet ajoi poliisin farmarimallisen Ford Mondeon pysäköintialueelta, kääntyi vasemmalle ja lähti jyrkkää alamäkeä London Roadin suuntaan. Matt nojautui turvavyöhönsä, laittoi hälytysvalot ja sireenin päälle ja naputteli kohteen osoitteen navigaattoriin, kuunnellen samalla lisätietoja keskuksesta. Uhrin nimi oli Lorna Belling.

Juliet tiesi vuosien kokemuksesta, kuinka pelottavaksi ja vaaralliseksi tällainen tilanne saattoi kehkeytyä.

7

Maanantai 18. huhtikuuta

Perjantai-iltapäivänä syyskuussa 1984 saapui Brightonin rantakadulla sijaitsevaan Grand-hotelliin irlantilaiselta kuulostava mies, joka majoittui huoneeseen numero 629. Hän kirjautui nimellä Roy Walsh. Hän oli kuin kuka tahansa merenrantakaupungin monista myöhäiskesän matkailijoista. Luultavasti liikemies, vastaanottovirkailija päätteli asiakkaan tumman puvun perusteella. Hän oli väärässä.

Miehen oikea nimi oli Patrick Magee, ja hän oli Irlannin tasavaltalaisarmeijan kenttäagentti. Hänen matkalaukussaan oli 9 kilon pommi, joka oli valmistettu Frangexista – eräänlaisesta geligniitistä – ja kääritty huumekoirien varalta muovikelmuun. Pommissa oli pitkän aikavälin aikasytytin, joka oli valmistettu videonauhurin osista ja Memopark-parkkikellosta.

Sunnuntaiaamuna 16. syyskuuta, vähän ennen hotellista lähtöään, Magee ruuvasi auki kylpyammeen alapuolella olevan levyn, aktivoi ajastimen, pisti laitteen syvennykseen ja ruuvasi levyn huolellisesti paikoilleen. Brightonissa pidettäisiin vajaan kuukauden kuluttua konservatiivien vuosittainen puoluekokous. Magee oli selvittänyt, että Britannian pääministeri Margaret Thatcher asuisi suoraan tämän huoneen alapuolella.

Pommi räjähti tasan kolmen viikon ja viiden päivän kuluttua, perjantaina 12. lokakuuta kello 2.54 aamuyöllä. Räjähdyksessä kuoli viisi ja loukkaantui yli kolmekymmentä henkeä; monet uhreista, kuten ministeri Norman Tebbitin vaimo, vammautuivat pysyvästi.

Hotellin keskiosa romahti alakertaan, ja julkisivuun syntyi ammottava aukko. Unettomuudesta kärsivä Margaret Thatcher oli räjähdyksen sattuessa vielä hereillä ja valmisteli sviitissään puhetta seuraavan päivän kokoukseen; hänen miehensä Dennis oli nukkumassa. Räjähdys tuhosi sviitin kylpyhuoneen, mutta olo- ja makuuhuone säilyivät vaurioitta. Kumpikin puoliso selvisi pelkällä säikähdyksellä. Pääministeri vaihtoi vaatteita, ja molemmat kiidätettiin pois luhistuneesta huoneistosta, ensin autolla Brightonin John Streetin poliisiasemalle ja sitten uusien poliisien ja tiedonantajien asuntolan turviin Malling Houseen, Sussexin poliisin päämajaan Lewesissa.

IRA julkaisi vielä samana aamuna lausunnon:

Rouva Thatcher ymmärtää nyt varmasti, ettei Britannia voi rangaistuksetta miehittää maatamme eikä kiduttaa vankejamme eikä ampua kansalaisiamme heidän omilla kaduillaan. Me epäonnistuimme tänään, mutta muistakaa, ettei meidän tarvitse onnistua kuin kerran. Te taas tarvitsette onnea joka kerta. Antakaa Irlannille rauha, niin sota loppuu.

Tämä tapaus, joka oli vähällä kaataa hallituksen, oli ikimuistoinen monille niistä sadoista poliiseista, jotka olivat kyseisenä iltana työvuorossa tai osallistuivat myöhemmin tutkintaan. Roy Gracen isä oli yksi heistä. Hän kuului myös ryhmään, joka saattoi pääministerin puolisoineen turvapaikkaan.

Rikosylikomisario Roy Grace oli lapsena kokemansa tapauksen vuoksi suhtautunut aina avoimesti yliluonnollisiin ilmiöihin. Jos häneltä kysyttiin hänen kantaansa uskonasioihin, hän luonnehti itseään agnostikoksi, mutta hiljaa mielessään hän uskoi, että kaiken taustalla oli jotain suurempaa. Ei ehkä pilven päällä istuvaa Raamatun Jumalaa, mutta varmasti jotakin. Hän oli myös turvautunut useita kertoja selvänäkijöiden apuun yrittäessään selvittää ensimmäisen vaimonsa Sandyn kohtalon.

Myös kaikenlaiset yhteensattumat olivat aina kiinnostaneet ja toisinaan huvittaneet häntä. Näin oli tapahtunut aivan hiljattainkin, kun rikospoliisin päämaja oli siirretty Hollingburyn teollisuusalueelta, missä se oli sijainnut viimeiset viisitoista vuotta, nykyisiin tiloihin Sussexin poliisin päämajaan Malling Houseen. Hänen uutta työhuonettaan vastapäätä käytävän toisella puolella oli juuri se huoneisto, jonne hänen isänsä oli useiden kollegoidensa kanssa saattanut Margaret ja Denis Thatcherin turvaan hotelliräjähdyksen jälkeen.

Gracen uusi toimisto, pieni, kapea ja koruton tila, oli entinen makuuhuone aiemmin asuntolana käytetyssä rakennuksessa. Hänen selkänsä takana oli huoneen ainoa, hopeanvärisillä kaihtimilla varustettu ikkuna. Kahden samanlaisen tiilirakennuksen välisestä kapeasta raosta näkyi ohuen ohut kaistale maisemaa, etäällä kumpuilevat South Downsin kukkulat.

Kirjoituspöydän vasemmalla puolella oli pistorasioita ja kytkimiä jäänteenä siltä ajalta, kun tilaa oli – vielä melko hiljattain – käytetty makuuhuoneena. Korutonta pöytää vastapäätä oli kuin peilikuvana toinen samanlainen, sen pyöreän kokouspöydän sijasta, joka hänellä oli ollut toimistossaan Sussex Housessa. Ajan myötä hän tottuisi tietenkin uusiin tiloihin, mutta nyt hänellä oli vielä naurettavan kova ikävä entistä päämajaa, jonka lämmitys ja ilmanvaihto olivat toimineet kehnosti ja josta oli puuttunut ruokala. Hän ikävöi myös Sussex Housen lähistöllä olevaa Trudien grillikioskia, josta sai herkullisia pekonisämpylöitä ja munavoileipiä.

Täällä oli ehdottomasti paremmat oltavat. Rakennuksessa oli oma kanttiini, ja lähistöltä löytyi kymmenittäin herkkupuoteja ja kahviloita – ja Tesco, Aldi sekä vähän hintavampi Waitrose-supermarket olivat vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä.

Vanha muisto sai Roy Gracen hymyilemään. Juttu, jonka hänen isänsä oli kertonut vain pari päivää ennen kuin kuoli syöpään Brightonin Martlets-saattokodissa, jossa hänestä oli huolehdittu suurenmoisesti viimeiseen saakka. Jack Grace oli ollut suuri ja vahva mies, niitä poliiseja, joiden kanssa ei kukaan haastanut riitaa, humalaisia pölkkypäitä lukuun ottamatta. Vielä loppuaikoinakin, kun syöpä oli kalvanut häneltä kaikki lihakset ja jättänyt jäljelle pelkkää luuta ja nahkaa, hän oli ollut huumorintajuinen ja yhtä terävä kuin ennenkin. Hän oli kertonut Roylle, kuinka poliisi oli yrittänyt jäljittää IRA:n iskun tekijät ja mitä odottamattomia ongelmia tästä oli koitunut.

Poliisi oli käynyt läpi kaikki, jotka olivat majoittuneet Grand-hotelliin iskua edeltäneen puolen vuoden aikana. Kaikille oli soitettu kotinumeroon. Ensimmäisestä paikasta, johon Royn isä oli soittanut, oli vastannut naishenkilö. Jack Grace oli kysynyt, voiko hän vahvistaa miehensä olleen hotellissa kyseisenä viikonloppuna. Nainen oli vastannut järkyttyneenä, että mies oli ollut kertomansa mukaan Skotlannissa kalastusreissulla kavereidensa kanssa.

Sussexin poliisin perusteellisissa tutkimuksissa oli paljastunut kaiken kaikkiaan toistakymmentä miestä ja naista, jotka olivat valehdelleet puolisoilleen olinpaikastaan hotelliviikonloppuna, ja tämä oli johtanut seitsemään avioeroon. Viime kädessä tapauksesta seurasi, että poliisi alkoi noudattaa hieman varovaisempaa linjaa tutkimuksissaan.

Tätä ajatellessaan Roy Grace alkoi pohtia myös omaa elämäänsä. Niiden yli kahdenkymmenen vuoden aikana, jotka hän oli työskennellyt Sussexin poliisissa, hän oli oppinut ainakin sen, että murhatutkijan oli opittava hyväksymään työhönsä kuuluva arvaamattomuus. Henkirikokset tehtiin hyvin harvoin hänelle sopivaan aikaan. Oli kyseessä sitten hääpäivä, lapsen tai puolison syntymäpäivä tai kuukausia sitten suunniteltu lomamatka, kaikki suunnitelmat saattoivat muuttua hetken varoitusajalla.

Poliisien avioliitot kariutuivat helposti. Hänen oma liittonsa Sandyn kanssa oli tästä hyvä esimerkki – Sandy oli jättänyt hänet ja kadonnut kymmeneksi vuodeksi. Nyt Grace oli vakaasti päättänyt, ettei hänen toisen vaimonsa Cleon kanssa kävisi samoin. Eikä sen päätöksen kanssa eläminen ollut aina yksinkertaista.

Hänen työpöytäänsä vastapäätä olivat hyllyssä hänen tutkimiensa tapausten kansiot ja tutkintapäiväkirjat. Kuluneen vuoden aikana hän oli pidättänyt useita murhasta epäiltyjä henkilöitä, jotka odottivat nyt oikeudenkäyntiä; yksi näistä oli Brightonissa vuosien ajan toiminut sarjamurhaaja Edward Crisp. Oikeusprosessin vaatimasta paperisodasta ja päivystävän tutkinnanjohtajan velvollisuuksista kertyi raskas työtaakka.

Tällä hetkellä virkatehtävät jäivät kuitenkin niiden velvollisuuksien varjoon, jotka häntä odottivat nyt, kun Sandy oli kuollut Münchenissä. Tärkeimpänä oli velvollisuus huolehtia Sandyn kymmenvuotiaasta pojasta Brunosta.

Heidän pojastaan, kuten hänelle oli vasta äskettäin selvinnyt.

He olivat sopineet Cleon kanssa, että Bruno muuttaisi asumaan heidän ja pikku Noahin kanssa. Nyt häntä kuitenkin pelotti, millainen pojasta oli tullut hänen entisen vaimonsa hoivissa – etenkin niiden parin kolmen vuoden aikana, jolloin Sandy oli käyttänyt heroiinia. No, se selviäisi pian. Hän lentäisi loppuviikolla Müncheniin ja hoitaisi kaikki muodollisuudet, tapaisi pojan, joka asui toistaiseksi koulukaverinsa luona, ja toisi hänet mukanaan Englantiin. Ilmeisesti Bruno sentään puhui hyvää englantia. Mutta miltä hänestä tuntuisi muuttaa kokonaan toiseen maahan? Miten hän sopeutuisi? Mistä hän pitäisi ja mistä ei? Millaisia olisivat pojan kiinnostuksen kohteet? Oli niin valtavasti selvitettävää – mutta ensin täytyi keskittyä Sandyn hautajaisiin.

Grace oli aikonut pitää vain pienet hautajaiset Münchenissä, missä Sandy oli asunut Brunon kanssa. Sandyn äidin puolen isoäiti oli kotoisin baijerilaisesta pikkukaupungista, joten saattoi olla, että Sandy oli tavannut Saksassa sukulaisiaan – tosin Grace epäili sitä. Jos ihminen halusi tieten tahtoen kadota, hän tiesi, kuinka vaarallista oli pitää yhteyttä entisiin tuttaviinsa. Sandyn vanhemmat olivat kuitenkin toivoneet, että ruumis tuotaisiin Englantiin, koska he olivat kuulemma liian vanhoja matkustaakseen Müncheniin.

Derek ja Margot Balkwill olivat hankalia ihmisiä parhaimpinakin aikoina, ja Sandyn kadottua he olivat tulleet entistäkin hankalammiksi. Grace oli varma, että he olivat alusta saakka uskoneet hänen murhanneen heidän tyttärensä ja ainoan lapsensa. Hän ei kuitenkaan muuttanut hautajaissuunnitelmia heidän vuokseen, vaan Cleon ehdotuksesta. Cleon mielestä Brunolle voisi olla lohdullista päästä käymään äitinsä haudalla aina kun vain halusi.

Vaikka näiden asioiden hoitaminen oli ehdottoman tärkeää, Gracella ei ollut varaa unohtaa hetkeksikään vastuullaan olevia oikeusjuttuja – ei niin kauan kuin hänen esimiehensä, apulaispoliisipäällikkö Cassian Pewe hengitti hänen niskaansa.

Ja kaiken lisäksi Surreyn ja Sussexin vakavien rikosten yksikkö oli rekrytointiongelmien vuoksi vaarallisen alimiehitetty. Kevin Shapland, osaston varapäällikkö, joka toimi tarvittaessa Gracen sijaisena, oli vuosilomalla, ja Grace oli luvannut hoitaa hänenkin vuoronsa päivystävänä tutkinnanjohtajana.

Shaplandin poissaolosta ei olisi normaalisti aiheutunut ongelmia, koska Grace saattoi yleensä delegoida osan tehtävistään kollegalleen ja hyvälle ystävälleen rikoskomisario Glenn Bransonille. Tällä haavaa Glenn oli kuitenkin matkoilla kihlattunsa, Argus-lehden toimittajan Siobhan Sheldraken kanssa; he lomailivat Siobhanin vanhempien omistamassa talossa Málagassa. Niinpä Grace kutsui toimistoonsa toisen työtoverinsa, Guy Batchelorin, joka oli ylennetty väliaikaisesti rikoskomisarioksi. Batchelor oli poliisi, jota hän kunnioitti suuresti ja johon hän luotti kuin kallioon. Yhteistuumin he selviäisivät varmasti kaikista töistä niiden parin päivän ajan, jotka riittäisivät – toivottavasti – hänen poikansa ja entisen vaimonsa asioiden hoitamiseen Saksassa. Sen sijaan oli vähemmän varmaa, kuinka hän ja Cleo selviäisivät, kun hän toisi heidän elämäänsä lapsen, jonka oli tuntenut vasta muutaman viikon ajan.

Mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut.

Vai oliko muka?

Cleo ymmärsi tilanteen. Ja sanoi, että kaikki järjestyisi kyllä. Jollakin tavalla.

Grace toivoi, että voisi itse olla yhtä optimistinen.

8

Maanantai 18. huhtikuuta

Matt Robinson tähyili talojen numeroita auton ikkunasta sankan tihkusateen lävitse. He kaasuttelivat pitkän kaarteen päähän ränsistyneen näköisen liikekeskuksen ohi – lehtikioskin, alkoholimyymälän, nuorisotilan – ja tulivat jyrkkään ylämäkeen. Koko katu vaikutti apealta ja laiminlyödyltä. 1950-luvun jälleenrakennusbuumin aika...