Marko Immonen
Murhapaikanhakijat
Jännitysromaani
MurhaMylly 157
Myllylahti Oy
Espoo
www.myllylahti.fi
© Marko Immonen ja Myllylahti Oy
ISBN 978-952-202-836-5(Sidottu)
ISBN 978-952-202-858-7(e-kirja, epub)
Myllylahti Oy
Espoo 2017
”Wir schaffen das!”
– Angela Merkel –
________
Kirjoitettu osin totuuden jälkeisenä aikana.
Prologi
Mun sydän menee palasiksi heti jos vähänkin ajattelen tätä:
Riina haluaa puhua isänsä kanssa, koska äiti vaikenee. Riina ajaa yhtä soittoa satoja kilometrejä, aina välillä kyynelehtien.
Saimaan rannassa se pysäköi lomakylän pihaan. Suuri järvenselkä on sumun peittämä, isän auto päärakennuksen edessä. Riina henkäisee kirpeän syksyistä ilmaa sisäänsä ja valmistautuu pelastamaan porukoittensa avioliiton.
Riinan ei pitäisi olla siellä, ei saisi, mutta mistä se tietäisi – se ei ole puhunut faijansa kanssa moneen päivään.
Leveästi hymyilevä mies kävelee vastaan. Riina kysyy isää. Mies käskee seurata perässä.
Mies johdattaa Riinan pieneen hämärään mökkiin. Tällaiseen kopperoon äiti on isän ajanut, Riina murehtii. Umpeen maalattu ikkuna heijastaa oviaukon, jossa Riina näkee oman ja saattajansa varjon.
En usko että se ehtii huomata kohoavaa kättä.
Oviaukko sulkeutuu.
Kun Riina lopulta herää, on jo räjähtänyt.
Mikään sen elämässä ei ole ennallaan enää koskaan.
Ja se on mun syytä.
Toukokuun loppu, lauantaiaamuyö
Katselin ympärilläni levittäytyvää kerrostalolähiötä ja yritin keksiä missä olin. Koivujen yllä loimottava aamuyön aurinko sai maailman hehkumaan mystisesti tavalla, joka sopi tokkuraiseen olooni. Missään ei näkynyt liikettä. Ilmakin seisoi. Näin vieraita parkkipaikkoja ja pensasaitoja. En tunnistanut edes kerrostalon rappua, josta olin juuri ulos astunut. En muistanut asuntoa enkä ihmisiä joiden kanssa olin yöni viettänyt.
Tiesin varmaksi vain sen että olin juonut – ja paljon. Ilta oli alkanut Väinölän seurassa, mutta olimme taas kerran kadottaneet toisemme.
Kokeilin farkkujen housunkauluksesta, olivatko alushousut jalassa. Olivat ne. Kokeilin etutaskusta oliko kännykkä tallessa. Oli se. Harkitsin soittavani taksin, kunnes tajusin etten tiennyt minne. Parin sadan metrin päässä näkyi risteys ja katukylttejä. Lähdin kävelemään niitä kohti. Hitto, että huippasi.
Seisoin kädet sivuille ojennettuina ja yritin rauhoittaa alla keinuvaa jalkakäytävää, kun kuulin matalan murinan. Mutkan takaa lipui esiin hopeinen Ford Focus, joka pysähtyi ajoradalle, vain parinkymmenen metrin päähän. Säikähdin, tosin hidastettuna. Tuijotin sitä silmiin. Kahdet sammuneet lyhdyt ottivat mittaa toisistaan. Hetken emmittyään Focus rullasi hitaasti luokseni ja pysähtyi kohdalleni. Sivuikkuna laskeutui. Kuljettaja oli piikkitukkainen maahanmuuttaja, jolla oli valkokehyksiset Elvis-aurinkolasit.
”Tarviitko kyyti?” Elvis kysyi suomea murtaen.
Hänen vieressään istui toinen hiilenpolttaja, jonka kalpeat sänkipartaiset kasvot näyttivät synkiltä. Mustat hiukset. Mustat kulmakarvat. Ruskeat silmät. Mustat silmänaluset.
Focus oli ilmeisesti kurditaksi.
Känninen Jaakko ei pelännyt, se oli nähty moneen otteeseen.
”Pitäisi päästä Leppävaaran viereen, Mäkkylänmetsään.”
Elvis katsoi minua tutkivasti. ”Satanen.”
”Missä tää on?”
”Tää on Viikki.”
”Viisikymppiä.”
Elvis kohautti olkapäitään ja kurottautui avaamaan takaoven. Rojahdin takapenkille, ja auto nitkahti matkaan jo ennen kuin löysin turvavyötä. Päätin antaa olla. Nojasin päätäni niskatukeen ja suljin silmäni, mutta muutin nopeasti mieleni ja vääntäydyin keskelle istumaan. Oli pakko nähdä tie etten oksentanut.
”Ootteko te mistä?”
”Myllypurosta.” Elvis naurahti. ”Ei kun Irakista, mä oon Ahmed.”
Ojensin kättä. ”Jaakko. Sä puhut hyvää suomea.”
Ahmed tarttui käteeni. ”Yritän. Oon ollut täällä pari vuotta. Mounib vasta tullut Syyriasta, puhuu vain englanti.”
Kättelin Mounibia. ”Hello. Sorry about your country.”
Mounibin ilme muuttui asteen ystävällisemmäksi. Yritin keksiä jotakin järjellistä sanottavaa Syyrian tilanteesta, mutta ennen kuin sain suuni auki, auto huojahti ja oli keskityttävä pitämään vaivalla nautitut nesteet mukana matkassa. Kun olo helpotti, aloin kysellä.
”Mitä te teitte ammatiksenne?”
”Minä olen tekniikan oppilas”, Ahmed vastasi. ”Mounib vain tavallinen koulu. Mikä sinä olet?”
”Kemisti”, vastasin. ”Chemist.”
”Onko hyvä palkka?”
”Ihan ok.” Sitten mietin tarkemmin. ”Ei oikeastaan. Paska.”
”Onko kiva työ?”
Olin hetken hiljaa. ”Paska.”
Ahmed nauroi. ”Sä oot ok.”
Kyselin pojilta miten ja miksi he olivat maahan tulleet, mutta Ahmed kuittasi tarinat liian pitkiksi yhden kyydin aikana kerrottavaksi. Toivoin kohteliaasti, että saisin joskus mahdollisuuden kuulla, mihin Ahmed yhtä kohteliaasti että mielellään kertoisi.
Jossakin vaiheessa toivotin heidät tervetulleiksi Suomeen. Kuuluiko niin sanoa? Pehmensin kyselemällä Irakista ja Syy-riasta, mutta pojat eivät olleet avautumistuulella.
Pian Ahmed kysyi osoitetta.
”Varusmiehentie.”
”Voitko kirjoittaa.”
Kaivoin taskujani, löysin käyntikortin ja kynän. Kirjoitin kotiosoitteeni kortin taakse.
Heräsin vasta kotipihassa.
”Onko tämä oikea?” Ahmed kysyi.
Nyökkäsin. Kömmin ulos ja tarjosin viisikymppistä. Ahmed oli jo tarttumassa siihen, mutta tuli toisiin ajatuksiin. ”Anna olla.”
Olin liikuttunut. Kiitin irakilaista kädestä pitäen ja kurottauduin kättelemään vielä Mounibiakin.
”Mitäs jos…” aloitin. Taisin olla vieläkin humalassa.
”Mitä?” Ahmed kysyi.
”Mitäs jos annan puhelinnumeron, niin jos tarvitsette apua, niin voitte soittaa?”
”Apua mihin?” Ahmed kysyi ja kurtisti kulmiaan.
”Vaikka… en minä tiedä.”
”Kiusa”, Ahmed nauroi. ”Apu hyvä. Mutta sinä jo antoi puhelinnumero, siinä kortissa.”
”No hyvä.” Mitähän muuta olin unohtanut.
Kun he ajoivat pois, seisoin paikoillani käsi hyvästiksi kivettyneenä.
Käännyin katsomaan talomme pientä nurmikkoa ja ulko-ovea, jossa luki kullatuin kirjaimin ”Puustinen”. Rintaani puristi. Viikonlopusta ei tulisi helppo.
Siirsin katseeni talon kyljessä olevaan autotalliin. Olin rakentanut sinne itselleni baarin. Siellä oli baaritiski, baarijakkarat, oluttynnyri, televisio ja seinät täynnä Liverpoolin rekvisiittaa. Muhkea sohvaryhmä. Sinne minun oli hyvä vetäytyä tekemään omia juttuja. Katsomaan jalkapalloa kavereiden kanssa.
Tosin jalkapallo ei minua juuri kiinnostanut. Eikä minulla ollut kavereita kylään kutsuttavaksi.
Mutta siellä minun oli hyvä koota pienoismalleja kunnon valossa, ilman että Sari tuhahteli vieressä. Siellä minun oli rauhallista nukkua, jos en halunnut herättää tyttöjä tullessani.
Niin kuin tänä yönä. Saisin vapaasti valehdella kotiintuloaikani.
Huokaisin ja kömmin autotalliini nukkumaan.
Rakastin vaimoani, mutta sellaisena kuin hän alun perin oli. Olin tajunnut sen eräänä iltana vaatehuoneessamme. Minulla oli ollut käynnissä pakkomielteinen siivoussessio, joka oli alkanut kun olin avannut keittiön laatikon ja nähnyt pelkkää rihkamaa. Olin hermostunut, pitänyt sotkua Sarin vikana, hänen saamattomuutenaan ja järjestelmällisyyden puutteenaan.
Niinpä olin siivonnut laatikon. Kaatanut kaiken tarpeettoman roskiin sellaisella armottomuudella, johon vain minä pystyin. Sitten olin siirtynyt laatikosta toiseen, huoneesta toiseen, sitä oli jatkunut päiviä. Olin siivonnut joka ilta, aloittanut malttamattomana heti töistä päästyäni.
Viimein olin saapunut vaatehuoneeseen. Ahtautunut sisään kapeasta ovenraosta, sillä ovi jumitti pahvilaatikoihin, jotka täyttivät lattian. Raivasin niitä kuin mielipuoli ja päädyin kenkähyllylle. Löysin housunlahkeiden takaa suuren kehystetyn valokuvan.
Se oli Sarin ylioppilaskuva. Otin sen käteeni ja henkäisin syvään. Valkolakin alla sädehti ruskettunut nuori kaunotar. Tuuheat tummat kutrit, nuoruuden lupausta sädehtivät silmät. Puoliksi ivallinen, puoliksi kujeileva hymy.
Siihen naiseen minä olin rakastunut. Ja rakastin häntä vieläkin. Mutta nyt samalla tavalla kuin posiolainen teinityttö rakastaa amerikkalaista rock-ikonia: erittäin kaukaa.
Yhtä hyvin olisin voinut rakastaa Marilyn Monroeta tai Grace Kellya. Kuvan tyttöä ei nimittäin enää ollut. Suljin silmäni ja näin Sarin nyt. Hänen kasvoilleen oli jähmettynyt nyrpeän kuminen ilme.
Minua etoi.
Eniten minua etoi Sarin silmien sammunut palo.
Etoi koska säihke sammui varsinkin kun silmät katsoivat minuun.
Sari ilmestyi jo aamukymmeneltä ylleni. Hän tökkäsi kylkeeni. Siinä valossa vaimon silmien palo ei vaikuttanut lainkaan sammuneelta. Päinvastoin, lieskat ylsivät minuun asti. Pakenin ja käänsin kylkeä. Hetken kuluttua tunsin terävän potkun lonkassani ja kuulin sähähdyksen: ”Kusipää!” Ovi kolahti ja vaimo oli poissa.
Seuraavaan perjantaihin mennessä olin univelkainen ja yksinäinen. Väinölä ei ollut soittanut, eikä minua huvittanut soittaa hänelle, ja olotilani lähenteli paniikkia; miten ihmeessä viettäisin viikonlopun saman katon alla minua vihaavan naisen kanssa. Tyttärestäni Rii...